Karvakorvan karkureissu

Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä. 

Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.

Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.

Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...

Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.

Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.

En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.

Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.

Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.

Pönöttävien ihmiskuorien mureneva valtakunta

Sohvatyyny leviää takapuoleni painon alla. Ihana, pehmoinen sohvani! Turvapaikkani. Oma, pieni pesäni. Tällä sohvalla en ole ehtinyt paljoa istua viime päivinä. En edes muista, milloin olisin viettänyt kokonaisen päivän kotona, tekemättä mitään sen ihmeempiä, menemättä mihinkään. Istunut sohvalla, katsonut elokuvaa tai lukenut kirjaa. Kuluneet viikot ovat olleet todella hektisiä. Kalenterini on ollut aivan täynnä ohjelmaa. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on osunut juuri tähän vuodenaikaan, juuri näihin viikkoihin.

Kuluneet kaksi päivää olen viettänyt voimauttavan valokuvauksen parissa. Päivät ovat olleet todella pitkiä kestoltaan ja olen päivän päätteeksi ollut todella väsynyt. Mutta samalla päivät ovat olleet myös hauskoja ja antoisia matkoja oman sielunmaiseman syvyyteen. Olen saanut kurkistaa kaninkoloon ja katsoa, mitä sieltä oikeastaan löytyy. Ja päättää, mitkä kaikki asiat haluan tuoda julki muulle maailmalle.

Voimauttava kuvauspäivä vei voimat

Eilen maanantaina haimme parini kanssa ensin valtavan määrän filmirullia sekä kameran vuodelta aasinnahka ja alasin. Kuvasimme filmille ihan tarkoituksella: Meidän pitää oppia luottamaan siihen, että kuvaaja osaa kertoa meille, mitä hän näkee, ja että kuvaaja osaa kuvata meidän sellaisena kuin haluamme tulla nähdyksi. Digikameran kanssa kuvan näkee heti, mutta filmikameralla ei. Meidän on siis odotettava, jotta saamme nähdä lopputuloksen. Ja luottaa siihen, että se meidän parimme on nähnyt meidät juuri siten kuin olemme tarkoittaneet.

Koko päivän satoi. Metsä oli märkä. Syksyn värit hehkuivat kauniina kosteassa ilmassa, mikä oli kuvauksiamme ajatellen erinomainen asia. Meitä ei vain olisi huvittanut rämpiä läpimärässä metsässä kaiken rekvisiitan ja vaihtovaatteiden kanssa.

Aloitimme parini kanssa kuvaukset Ruissalosta. Kävimme läpi kasvitieteellisen puutarhan ja sen kauniin värimaiseman. Siirryimme kansanpuistoon ja minä hypin paljasjaloin jääkylmässä merivedessä. Jos sairastun johonkin vakavaan kuolemantautiin, tämä on todennäköisesti se syy siihen.

Kun olimme kuvanneet tarpeeksi Ruissalon märissä metiköissä, siirryimme keskustaan. Kävimme Punanaamiossa ostamassa lisää rekvisiittaa sekä Puressa kakulla ja kaakaolla. Tarvitsemme pienen tauon kylmästä syyssateesta. Kakku on taivaallista ja kaakao hyvää. Juttelemme parini kanssa niitä näitä, ja tutustumme paremmin toisiimme. Meillä on selvästi jotain yhteistä, ja olemme löytäneet yhteisen sävelen.

Siirryimme Turun linnaan. Halusimme kuvia linnan ympäristöstä. Maisema oli täynnä syksyn keltaisia lehtiä, ja linnan piha oli ihanan värikäs. Makasin märkien lehtien päällä, ja olin yltä päältä lehdissä itsekin. Nauroimme. Ja katsoimme kelloa. Se on paljon. Olin luvannut pitää ADHD-viikon kunniaksi yhdistyksellemme koulutuksen aiheesta ADHD ja toimiva arki. Ajoimme Lounatuulet Yhteisötaloon, minä puhuin kuin papupata, ja diasarjat vilisivät silmissä. Keskustelu oli runsasta ja mielenkiintoista. Olin tyytyväinen omaan osuuteeni. Ja siihen, että pääsin lähtemään takaisin kuvaushommiin siinä vaiheessa, kun ulkona oli sininen hetki. Silloin valo on kauneimmillaan ja pehmeimmillään.

Suuntasimme Turun tuomiokirkolle. Siellä oli kaunista, ja myös kauniita rakennuksia 1800-luvun tunnelmalla varustettuina. Päätimme ottaa yhtä seinää vasten kuvia. Laitoimme kameran valmiiksi, säädimme sulkimet ja aukot… Ja juuri, kun olimme valmiita, joku mummeli päätti ajaa juuri siihen kohtaan, ja jäädä pidemmäksi aikaa. Siirsimme kameran, ja teimme säädöt uusiksi. Ja juuri, kun olimme valmiit, mummeli päätti lähteä! Helvetin mummeli. Saisi painua sinne, missä vanhoista mummeleista rouhitaan maustepippuria.

Kun tuomiokirkon ympäristön hyvät kuvauspaikat on koluttu, siirrymme jokirantaan kuvaamaan. Meiltä alkaa loppua mielikuvitus kesken, ilta on pimentynyt emmekä jaksa enää raahata rekvisiittaakaan mukana. Ajelemme pitkin jokirantaa, ja etsimme hyviä kuvauspaikkoja. Yksi rulla on vielä, ja se on saatava täyteen.

Etsimme epätoivoisesti jotain paikkoja, missä kuvata. Kuvaamme jopa roskiksilla, mistä saammekin hirvittävät naurunremakat aikaiseksi. Näitä kuvia odotetaan innolla!

Kun viimeinenkin filmi oli täynnä, kello oli jo yhdeksän illalla. Päivä oli ollut todella pitkä, ja olimme molemmat lopen uupuneita. Ja märkiä! Ja nälkäisiä. Puren kakkupala ei vienyt nälkää koko päiväksi. Onneksi en ollut kaukaa kotona. Ehdin käydä suihkussa, vastata pariin sähköpostiin ja valmistautua tämänpäiväistä koulutuspäivää varten. En ajatellut filmejä enkä kuvia enää nukkumaan mennessä. Olin vain totaalisen väsynyt.

Perhe on pahin

Tänä aamuna heräsin uuteen koulutuspäivään. Aamulääkkeet, hampaiden pesu ja nokka kohti Ruissaloa ja Villa Marjaniemeä. Siellä odotti aamupala. Luovutin filmirullamme eteenpäin, ja jäimme odottamaan innokkaasti kuvia. Näkisimme ne vielä tänään.

Puhuimme perhekuvauksesta ja siitä, miten perheitä on vuosikymmenien saatoissa kuvattu. Ajattelin omia perhealbumeitani. Niitä pönöttäviä ihmisiä, tylsiä katseita, väkinäisiä hymyjä. En ole koskaan kokenut, että valokuvissa haluttaisiin kuvata sitä, kuka oikeasti olen. Perheemme tarkoitus valokuvien suhteen on ollut se, että pääasia on, kunhan saadaan tallennettua se, miltä joku on näyttänyt ulkoisesti tietyn ikäisenä. Ja tietenkin se, että kaikki suvun jäsenet saadaan ahdettua samaan kuvaan, jotta voitaisiin leikkiä, että meistä on välitetty ihan hirveästi, kun istutaan tuon sedän ja tuon tädin sylissä. Meidän perheemme valokuva-albumit ovat täynnä jotain fasaadia, mitä on haluttu ylläpitää. Näkymää, mikä ei kuitenkaan ole koskaan ollut todellista. Meidän perheemme albumit eivät oikeastaan koskaan ole kertoneet mitään siitä elämästä, mitä me olemme eläneet. Niissä vain seisoo ja istuu ihmiskuoria.

Siirryimme parin kanssa esittelemään kotitehtävämme, eli omaelämänkerran kuvista luotuna. Olin tehnyt PowerPoint-esityksen elämäni tärkeimmistä hetkistä, ja jokaisen kuvan viereen olin kirjoittanut kalevalamittaisen runon siitä kuvasta. Muilla on tarinoissa koko suku. Minulla ei ole. Kuvissa esiinnyn minä itse, avomieheni, tyttäreni ja Kauno-koirani. Minulla on vain 9 kuvaa ja 9 runoa.

Minun voimakuvani on otettu kesällä 2013 Kivenlahtirockissa. Siinä olen onnellinen, ja vapaus suorastaan loistaa kasvoiltani. Olen itsevarma, tyytyväinen ja täynnä elämää. Kuva on otettu puoli vuotta sen jälkeen, kun sain ADHD-diagnoosin. Olenkin aina sanonut, että ruumiini on ehkä syntynyt vuonna 1979, mutta MINÄ olen syntynyt 10.12.2012. Silloin sain kuulla ADHD-testieni tulokset minut testanneelta neuropsykologilta. Tuona päivänä MINÄ synnyin. Tuo päivä muutti elämäni suunnan. Ja siksi se, että seison itsevarmana, voimakkaana ja vapaana ihmisenä festareilla, ADHD-toppi päällä, on minun voimakuvani.

Juuri tuosta kuvasta alkaa tulla minulle päivä päivältä enemmän merkityksellinen, sillä siinä kuvassa kiteytyy se, kuka MINÄ oikeasti olen.

Valokuvamme tulivat. Tutkimme niitä parini kanssa innokkaasti. Nauroimme aivan vääränä roskiskuvia ja ihailimme onnistuneita haamukuvia. Emme ole kumpikaan tottuneet kuvaamaan filmikameralla, joten se, että haamukuvat onnistuivat, oli meille kummallekin iloinen yllätys.

Minun piti kuitenkin lähteä ennen viimeistä tehtävää, sillä olin lupautunut, taas kerran, puhumaan ADHD:sta. Tällä kertaa TVJ:n järjestämässä illassa Happy Housessa.

Kohti uudenlaista perhealbumia

Tämän kahden PIIIIIIIIIITKÄN päivän jälkeen istun, vihdoin ja viimein, lempipaikassani suuren sohvani nurkassa. Kupissani on kuumaa kirsikkateetä kera kotimaisen mehiläisenpaskan. Pohdin seuraavia kotitehtäviämme.

Minun pitää valita näistä uusista kuvistamme yksi uusi voimakuva, ja kirjoittaa siitä pieni tarina. En jaksa tehdä sitä enää tänään. Aivoni eivät kykene tarinoimiseen. Blogikirjoituskin tuottaa tässä vaiheessa tarpeeksi tuskaa. Yritän jaksaa tehdä sen huomenissa.

Meidän pitää myös aloittaa projektia, missä etsimme erilaisia puolia itsestämme sekä vanhoista valokuvista että ottamalla uusia valokuvia. En jaksa ajatella sitäkään tänään. Ajattelen sitä myöhemmin. Asialla ei ole vielä kiire.

Seuraavaksi kerraksi meillä pitää olla valmiina kuvakollaasi aiheesta tunneperhe. Minun pitää miettiä, ketkä kaikki ihmiset kuuluvat tunneperheeseeni, ja kenen kaikkien haluan olevan mukana tässä valokuvaprojektissa. Lisäksi minun pitää miettiä, miten toteutan tämän projektin. Millaisen ilmeen haluan antaa sille? Haluanko lisätä runoja, kuten tein omaelämänkerrassani? Aikaa tämän projektin toteuttamiseen on vain kuukausi, joten minun pitää alkaa suunnitella sitä jo nyt. Valita työn muoto ja ilme. Suurin ongelmani tulee olemaan se, ketkä kaikki ihmiset haluan mukaan projektiin.

Yhden asian tulevasta tunneperhe-projektista osaan sanoa jo nyt satavarmaksi: En halua kollaasiini yhden ainoaa teennäistä pönötyskuvaa! Haluan muuttaa tämän sukumme pönötyskuvakulttuurin. Luon uuden valokuvavaltakunnan, missä ihmiset saavat olla juuri sellaisia kuin he haluavat olla.

Unien ihmeellinen maailma, osa 50

Näin taas sarjan niin älyttömän outoja unia, ettei tosikaan! Yhdessä unessa minut kidnapattiin johonkin pakettiautoon, toisessa unessa olin saanut kaksostytöt (TAAS!), mutta kaikista parhaiten muistan viimeisimmän unen, missä olin Islannissa.

Olimme avomieheni kanssa Reykjavíkissä Björkin luona. En voi sietää hänen musiikkiaan, vaikka mieheni kyllä pitää siitä. Björk oli muuten meikitön, mutta hän oli vetänyt sinistä luomiväriä kulmakarvoihinsa. Hän sanoi sen olevan uusin meikkivillitys, ja julkisuuden henkilönä hänen on pakko seurata uusimpia meikkihömpötyksiä.

Hän asui kaupungin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Talon kulmahuone oli pieni elokuvateatteri. Siellä olivat tuolit samalla tavalla kuin oikeassa elokuvateatterissa, mutta valkokankaan sijaan tuolit osoittivat suureen ikkunaan. Ikkunasta avautui upea metsäinen merimaisema (paitsi ettei Islannissa ole kovinkaan metsäistä maisemaa, ainakaan niillä seuduilla, millä olen itse käynyt). Kaiken huipuksi tämä kulmahuone oli “irroitettava”, ja se lähti irti rakennuksesta kuin joku Särkänniemen huvipuistolaite. Kokeilimme sitä kerran, ja meistä se oli suorastaan hulvatonta.

Mietimme avomieheni kanssa, miten ihanaa olisi asua juuri tässä talossa. Björk sanoi, että alakerran asunto on vapaana, ja koska tämän asunnon alapuolella asuva mies on kuuro, niin ei koirankaan aiheuttama meteli häiritsisi laisinkaan alakerran naapuria. Päätimme muuttaa tuohon taloon heti.

Kesken kaiken sain aivan järkyttäviä vatsakipuja. Niin hirveitä, että aloin huutaa tuskasta. Avomieheni raahasi minut hissiin. Hissimatka kesti ikuisuuden. Huusi koko hissimatkan ajan. Alhaalla odotti ambulanssi. Ensihoitaja sanoi, että minä synnytän (VITTU TAAS!). En ollut tiennyt olevani raskaana, ja tämä raskaus oli päässyt melkein yhtä pitkälle kuin ensimmäinen raskauteni (tyttäreni syntyi erittäin pienenä pikkukeskosena raskausviikolla 23). Tämä vauva ei tulisi kuitenkaan säilymään hengissä, sillä se oli liian pieni. Minun pitäisi kuitenkin synnyttää se.

Heräsin siihen, että posti tuli ja koira alkoi haukkua. Onneksi heräsin.

Tämän metsäisempää maisemaa et Islannista löydä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 47

Olin unessa tyttäreni kanssa musiikkileirillä. Meillä oli majoitus keskellä metsän syvintä korpea sijaitsevissa puisissa majoissa. Majat olivat erittäin askeettiset, eikä niissä ollut sisällä tasan mitään. Pelkät seinät ja lattiat. Pieniin majoihin mahtui juuri ja juuri kaksi henkilöä nukkumaan makuupusseissa. Tyttärelläni oli mukana vanha Salama McQueen-makuupussinsa, missä hän makasi.

Tyttäreni soitonopettaja oli keksinyt leirille kaikenlaista kivaa ohjelmaa ja yritti parhaansa mukaan innostaa tytärtäni osallistumaan. Tyttäreni vain kuitenkin valitti koko ajan kaikesta ja hänestä kaikki oli tyhmää (tämä ei eroa tasan mitenkään todellisuudesta). Minua hävetti tämä jatkuva vastaan vänkääminen kaikessa mahdollisessa, ja suutuinkin jossain vaiheessa, kun mikään, mitä hänen vuoksensa yritettiin, ei kelvannut.

Täysin yhtäkkiä uni hyppäsi siihen, että olinkin kotona, avomieheni kanssa, ja selitin hänelle suu vaahdossa vuonna 1984 valmistuneesta Sheena-elokuvasta, minkä olen viimeksi nähnyt varmaan 25 vuotta sitten. Selitin hänelle elokuvan juonta ja analysoin tapahtumia. En, todellakaan, ole nähnyt elokuvaa tämän vuosituhannen puolella, enkä ymmärrä, miten ihmeessä juuri tällainen leffa tuli mieleeni.

Ihmeellinen on unien maailma.

Tanya Roberts Sheenan roolissa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 11

Ensimmäiset unet, mitä näin, olivat aivan huippuahdistavia! Unet hyppivät ja pomppivat, enkä muista juuri mitään sen tarkempaa niistä. Yhdessä unessa oli joku valtava meksikolainen susi, toisessa unessa olimme myrskyssä jossain lautalla. Pelottavaa ja ahdistavaa.

Heräsin vessahätään, kävin vessassa ja kun nukahdin uudestaan, pääsin, onneksi, hieman turvallisempaan paikkaan. Jostain kumman syystä en edelleenkään päässyt pois Amerikan mantereelta, vaikkei enää tarvinnutkaan juosta karkuun meksikolaisia susia.

Olin Yhdysvalloissa, missä en ole ikinä käynyt. Mitä ilmeisimmin olin jossain etelävaltioissa, mutta en tarkemmin ottaen tiedä, missä olin. Lentokentällä minulla oli kiivas keskustelu Suomesta erään naisen kanssa, ja hän naureskeli sanalle “yö”. Yritti lausua sitä moneen kertaan, muttei onnistunut. Hänellä oli ollut suomalaisia tuttavia, joten hän tiesi Suomesta jotain.

Lähdimme matkaan, ja yöksi majoittauduimme johonkin ihan hassuun paikkaan. Se oli ihan virallinen yöpymispaikka, mutta siellä yövyttiin kallioilla, patjojen päällä. Öinen tähtitaivas loisti päämme päällä. Viereeni tuli eräs pieni poika. Hän käpertyi kainalooni ja pyysi minua kertomaan jotain Suomesta. Hänen siskonsa makasi meistä vähän matkan päästä ja sanoi, että hänkin haluaa kuulla. Poika makasi kainalossani, minulla oli toinen käsi hänen ympärillään. Aloin kertoa pehmeällä ja hiljaisella äänellä suomalaisista metsistä, järvistä, saaristosta, pitkästä rantaviivasta, havupuista ja eläimistä. Tuijotin koko ajan yötaivasta, kun kerroin. Poika nukahti syliini, mutta jatkoin monologiani. Sisko kyseli väsyneellä äänellä aina välillä jotain, ja kerroin lisää tarinoita Suomesta.

Uni oli hyvin rauhallinen ja siinä oli turvallisuuden tunnetta mukana. Hyvin epätyypillistä, sillä minun uneni ovat harvoin näin rauhallisia ja turvallisia.

Suomalainen metsä oli unessa tärkeässä roolissa.