X-asennossa hotellissa Joen kanssa

Tampereella on ihana auringonpaiste. Kevät on saapunut näillekin leveysasteille. Musta nahkarotsi saa selkäni hikoilemaan, kun raahaan matkalaukkua perässäni. Matkalaukun raahaaminen olisi muuten selkäystävällisempi tapa liikuttaa tavaroita paikasta A paikkaan B, mutta täällä ei ole osattu vielä puhdistaa jalkakäytäviä kaikesta sorasta. Tämän sora-aavikon keskellä matkalaukun raahaaminen käy työstä.

Yliopistolla otan suosiolla hissin toiseen kerrokseen. Ei, en ala kantaa matkalaukkuani aulan isoja portaita ylös. Säästän selkääni. Hissistä suunnistan tuttuun luentosaliin. Tänään alkaa käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen neljän lähiopetusjakso.

Meillä mahtuu aamupäivään paljon tärkeää asiaa. Käyttäytymisketjut, eteen- ja taaksepäin ketjuttaminen, ongelmanratkaisukyky, luovuus, taikausko, opittu avuttomuus, opittu ahkeruus ja paljon muuta. Kynä sauhuaa, kun kirjoitan muistiinpanoja. Asiat ovat aika lailla itsestään selviä, mutta hyvähän nämä on kerrata, erityisesti eläinten näkökulmasta katsottuna.

Terveellinen ja monipuolinen lounaani sisältää tonnikalapatongin, pienen pullon Cokista ja tupakan. Lounastauolla ehdin väsyä. Aikainen herätys painaa silmiä ja muutakin kehoa. Pakko yrittää jaksaa pysyä hereillä vielä muutama tunti.

Iltapäivällä puhumme eläinten hyvinvoinnista ja etiikasta. Kun tuotetaan hyvinvointia eläinten avulla, kenelle sitä hyvinvointia tuotetaan? Ihmisille vai eläimille? Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: hyvinvointia pitää tuottaa kummallekin. Eläimen pitää saada myös iloa työstään. Se, että ihminen kokee hyvinvointia ja eläin joutuu kärsimään sen vuoksi epäinhimmillisissä olosuhteissa, ei ole millään tavalla eettistä toimintaa, ja vastustan sellaista toimintaa koko muhkealla ruumiillani ja raivokkaalla sielullani. Ja tästä asiasta on turha tulla esittämään eriäviä mielipiteitä! Minä osaan perustella oman mielipiteeni ja jaksan luennoida asiasta vaikka kokonaisen vuoden. Eli jos haluat päästä kuuntelemaan syvällistä luentoa hyvinvoinnista, tule toki kertomaan, miten eläinten kaltoinkohtelu on oikeutettua. Sen jälkeen saat kuulla harvinaisen monipuolisen ja tulisen luennon.

Viimeisenä puhumme alustavasti opinnäytetyöstä. En ole vielä edes ajatellut sitä! Jospa tuon gradunkin saisi alta pois jossain kohdassa, niin sen jälkeen voisi keskittyä tähän. Haluan tehdä jotain eläinavusteista, mutta en vielä tiedä, mitä. Ehkä keksin sen vielä tässä kevään aikana.

Päivä päättyy. Saan taas hikoilla, kun raahaan matkalaukkuani sora-aavikkoa pitkin hotellille. Minulla on, taas, varattuna huone Scandic Tampere Stationista. Saan avaimen ja menen toiseen kerrokseen. Huoneeni on valtavan labyrintin viimeisessä nurkassa. Olen täysin eksynyt, enkä varmaan löydä enää takaisin ihmisten ilmoille. Joudun varmaan soittamaan apua, kun haluan päästä pois täältä.

Huoneessa on kaksi erillistä sänkyä. PERKELE! Minä VAADIN saada nukkua isossa sängyssä, X-asennossa, keskellä sänkyä. Päätän laittaa sängyt yhteen ja tehdä itse ison sängyn. Kyllä minulla ongelmanratkaisukykyä on. Näemmä.

Lähden hakemaan perinteistä hotellipurtavaa. Löydän jopa hissille pienen etsimisen jälkeen, ja talsin läheiselle S-marketille. Jätin rotsin hotellihuoneeseen, ja annan kevättuulen hyväillä minua. Tuntuu hyvältä kävellä ilman rotsia.

Kaupassa en paljon kaloreita laske, kun mätän tavaraa koriin. Nannapussikin painaa melkein kilon. Onneksi niitä ei tarvitse syödä kaikkea tänään. Niitä voi jättää huomiseksikin. Kauppareissun jälkeen juoksen äkkiä takaisin hotellille kaunista ilmaa karkuun. Housut nurkkaan, telkkari auki, sohvalle röhnöasentoon, Happy Joe auki ja nannaa kitalakea kohti. Myöhemmin voisi mennä kylpyyn, kun sellainenkin tässä huoneessa on.

Ihana vapaa ilta! Tästä pitää nauttia täysin rintakarvoin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 50

Näin taas sarjan niin älyttömän outoja unia, ettei tosikaan! Yhdessä unessa minut kidnapattiin johonkin pakettiautoon, toisessa unessa olin saanut kaksostytöt (TAAS!), mutta kaikista parhaiten muistan viimeisimmän unen, missä olin Islannissa.

Olimme avomieheni kanssa Reykjavíkissä Björkin luona. En voi sietää hänen musiikkiaan, vaikka mieheni kyllä pitää siitä. Björk oli muuten meikitön, mutta hän oli vetänyt sinistä luomiväriä kulmakarvoihinsa. Hän sanoi sen olevan uusin meikkivillitys, ja julkisuuden henkilönä hänen on pakko seurata uusimpia meikkihömpötyksiä.

Hän asui kaupungin keskustassa, korkeassa kerrostalossa. Talon kulmahuone oli pieni elokuvateatteri. Siellä olivat tuolit samalla tavalla kuin oikeassa elokuvateatterissa, mutta valkokankaan sijaan tuolit osoittivat suureen ikkunaan. Ikkunasta avautui upea metsäinen merimaisema (paitsi ettei Islannissa ole kovinkaan metsäistä maisemaa, ainakaan niillä seuduilla, millä olen itse käynyt). Kaiken huipuksi tämä kulmahuone oli “irroitettava”, ja se lähti irti rakennuksesta kuin joku Särkänniemen huvipuistolaite. Kokeilimme sitä kerran, ja meistä se oli suorastaan hulvatonta.

Mietimme avomieheni kanssa, miten ihanaa olisi asua juuri tässä talossa. Björk sanoi, että alakerran asunto on vapaana, ja koska tämän asunnon alapuolella asuva mies on kuuro, niin ei koirankaan aiheuttama meteli häiritsisi laisinkaan alakerran naapuria. Päätimme muuttaa tuohon taloon heti.

Kesken kaiken sain aivan järkyttäviä vatsakipuja. Niin hirveitä, että aloin huutaa tuskasta. Avomieheni raahasi minut hissiin. Hissimatka kesti ikuisuuden. Huusi koko hissimatkan ajan. Alhaalla odotti ambulanssi. Ensihoitaja sanoi, että minä synnytän (VITTU TAAS!). En ollut tiennyt olevani raskaana, ja tämä raskaus oli päässyt melkein yhtä pitkälle kuin ensimmäinen raskauteni (tyttäreni syntyi erittäin pienenä pikkukeskosena raskausviikolla 23). Tämä vauva ei tulisi kuitenkaan säilymään hengissä, sillä se oli liian pieni. Minun pitäisi kuitenkin synnyttää se.

Heräsin siihen, että posti tuli ja koira alkoi haukkua. Onneksi heräsin.

Tämän metsäisempää maisemaa et Islannista löydä.