Elämä hymyilee, kun lääkitys on kunnossa

Herään keskellä yötä aivan kammottavaan kuvotukseen. Hikoilen tuskahikeä ja arvon mielessäni, oksennanko nyt vai heti. Näen jo sieluni silmin, miten joudun peruuttamaan kaikki tämän viikon menot noron takia. Haen ämpärin ja menen sohvalle katsomaan loppuyöksi dokumenttielokuvaa Napoleonista. Enpähän ainakaan herätä kuorsaavaa miestäni, jos päätänkin yhtäkkiä aloittaa norjan kielen pikakurssin.

Aamulla herään herätyskelloon. En ole oksentanut ja olo on jo paljon parempi. Ihan kuin yöllä ei olisi ollutkaan mitään kuvotuskohtausta. Päätän lähteä yliopistolle kuuntelemaan luentoa regressioanalyysin tekemisestä. Kuiva luento monimuuttujamenetelmistä on juuri se asia, mitä minä aivan ehdottomasti haluan tähän aamuun.

Haen Kaunon valjaat ja huikkaan koiralle, että pissalle oltaisiin lähdössä nyt. Kauno nappaa lelun ja juoksee karkuun. Minulla on kiire, joten räjähdän saman tien: ellei Kauno lähde NYT ulos pissalle, hän saa sitten olla pissähädässä siihen asti, että tulen kotiin. Puen valjaat väkisin koiran päälle ja lähden raahaamaan häntä kohti ulko-ovea. Miten tämä hemmetin aamulenkille lähtö on aina tällaista tappelua? Meidän koiramme on kuin pahainen kakara.

Lenkistä ei tule mitään. Martin kaupunginosan kaikki koirat ovat samaan aikaan liikkeellä. Kaikki vieraat koirat pitää haukkua pystyyn ja kaikkia tuttuja koiria pitää moikata. Kello tikittää ja minulta alkaa loppua aika. Lenkki jää todella lyhyeksi, sillä minun on aivan pakko lähteä. Pitää mennä kaupan ja kirjaston kautta: kaupasta lounasta ja röökiä sekä kirjastosta kirjoja (et varmaankaan olisi itse osannut päätellä, että kirjastosta haetaan kirjoja).

Kaupan kassalla on mummeli hakemassa pakettia, todennäköisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Mummeli kaakattaa todella perinteisellä Turun murteella. Mahtaako olla mummo ikinä käynyt edes tois pual jokke? Mummelilla kestää ja kestää ja kestää ja kestää. En sano mitään, mutta alan naputtaa sormillani liukuhihnaa ja katseeni tappaisi kokonaisen klaanin klingoneita. Lopulta pääsen maksamaan ostokseni ja saan röökiaskini. Tulen vielä tarvitsemaan tuota röökiaskia tänään.

Matkalla kirjastoon kaikki liikennevalot heittävät punaiselle juuri ennen minua. Joudun odottamaan. Hakkaan rattia ja olen räjähtämispisteessä. Kun pääsen kirjastolle, päästäni nousee höyryä ja korvistani tulee liekkejä. 

Minulla on palautettavana valtava määrä kirjoja, mitä olen käyttänyt lähteinä väkivalta ja instituutiot-kurssin esseeseen sekä laadullisen tutkimuksen harjoitustyöhön. Palautusautomaatti on aivan liian hidas ja minulta menevät hermot. Haen hyllystä minulle varatut kirjat. Niitä on vain kaksi. Ja lainausautomaatilla on juuri minua ennen mies, jolla on lainattavana ainakin 20 kirjaa. Äääääh! Hemmetin hidastelijat.

Kun starttaan auton ja lähden kohti yliopistoa, eteeni kurvaa bussi, joka hidastelee. Huudan rattini takaa bussikuskille, ja olen täynnä pyhää raivoa. Miksi helvetissä kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja tänään ja haluavat pilata minun elämäni? Bussi pysähtyy liikennevaloihin. Taas liikennevalot, perkele! Yhtäkkiä muistan: unohdin ottaa lääkkeet. Minulla on vain 15 minuuttia aikaa, joten en ehdi enää menemään kotiin. Täytyy yrittää kestää tämä päivä ilman lääkitystä.

Elämä ilman ADHD-lääkettä ja elämä ADHD-lääkkeen kanssa on täysin erilaista. Kun olen lääkittynä, minua ei vituta ihan kaikki, enkä hermostu jokaisesta pikkuasiasta. Siksi minä olen yksi niistä kymmenistätuhansista, jotka haluavat käyttää ADHD-lääkkeitä: elämä vain on niin hirvittävän paljon helpompaa! Vaikka sinänsä onkin surullista, että tarvitsen kalliit lääkkeet, jotta normaalit ihmiset eivät olisi minun mielestäni aivan täydellisiä idiootteja.

PS. Kuvat tarjoaa, jälleen kerran, Papunet.

Moro, mä oon Noro!

Tänään alkoi odotettu talviloma! Saan jättää raskaan arjen viikoksi taakseni, levätä ja rentoutua. Eli suomeksi sanottuna, opiskella. Sain haettua kirjastosta peräti ensimmäisen kirjankin, mihin olin tehnyt varauksen. Ei, se ei ole se Psykiatria-kirja, joten kliinisen psykologian kurssi odottaa edelleen valmistumistaan. Tämä on eräs toinen kirja, mitä tarvitsen tulevaa, ja sitä yhtä ja ainoaa, tenttiä varten.

Tarkoituksenani oli saada tutkimusmetodien kurssista tehtyä ainakin pari oppimistehtävää pois alta. Aikaa kerran on, ja tylsistyn kuoliaaksi, jos vietän viikon verran sohvalla vain istuen peukalo perseessä. Tosin nyt, kun olen ehtinyt lomailla jo kokonaisen tunnin, minusta alkaa tuntua, että tämä loma ei menekään niin kuin Strömsössä.

Heti, kun sain työpäivän päätökseen ja pääsin kotiin, minulla alkoi aivan tuskainen vatsakipu. Sen vatsakivun lisäksi minua oksettaa. Kipulääkkeistä huolimatta vatsakipu jatkuu edelleen. Vielä en ole aloittanut norjan kielen pikakurssia, mutta minulla on sellainen fiilis, että saattaisin sellaisen ehkä aloittaakin vielä tämän vuorokauden puolella. Jos minä nyt, talvilomalla, olen kipeä, ja vietän koko viikon vessanpyttyä halaten ja opiskellen pelkästään norjaa, olen äärimmäisen pettynyt. Karma ei voi olla niin julma, että antaisi minun sairastua johonkin perhanan noroon heti näin loma aluksi.

Jos nyt sairastun, sen jälkeen jää aivan kaikki ne vähäiset suunnitelmat, mitä minulla oli lomaa varten kehiteltynä, toteuttamatta. Minulla on koko vuosi aikaa suorittaa psykologian opintoja pois, ja opinnot ovat hyvällä mallilla. Ei tässä varsinaista hätää ole, ainakaan psykologian suhteen. En vain haluaisi viivyttää opintojen loppuun saamista turhaan, vaan haluan saada paketin kasaan mahdollisimman pian. Ja se, että sairastuisin johonkin noroon, ei pahemmin edistä mitään. Minä en todellakaan mitään oppimistehtävää kirjoita samalla, kun makaan vessan lattialla norjaa opiskellen. Olen tietyssä mielessä multitaskaaja, mutta tuollaiseen en edes minä kykene.

Nyt vain peukut, varpaat ja kaikki muutkin ruumiin ulokkeet pystyyn, että tämä oksetus ja vatsakipu johtuu jostain muusta kuin alkavasta norosta.