Elämä hymyilee, kun lääkitys on kunnossa

Herään keskellä yötä aivan kammottavaan kuvotukseen. Hikoilen tuskahikeä ja arvon mielessäni, oksennanko nyt vai heti. Näen jo sieluni silmin, miten joudun peruuttamaan kaikki tämän viikon menot noron takia. Haen ämpärin ja menen sohvalle katsomaan loppuyöksi dokumenttielokuvaa Napoleonista. Enpähän ainakaan herätä kuorsaavaa miestäni, jos päätänkin yhtäkkiä aloittaa norjan kielen pikakurssin.

Aamulla herään herätyskelloon. En ole oksentanut ja olo on jo paljon parempi. Ihan kuin yöllä ei olisi ollutkaan mitään kuvotuskohtausta. Päätän lähteä yliopistolle kuuntelemaan luentoa regressioanalyysin tekemisestä. Kuiva luento monimuuttujamenetelmistä on juuri se asia, mitä minä aivan ehdottomasti haluan tähän aamuun.

Haen Kaunon valjaat ja huikkaan koiralle, että pissalle oltaisiin lähdössä nyt. Kauno nappaa lelun ja juoksee karkuun. Minulla on kiire, joten räjähdän saman tien: ellei Kauno lähde NYT ulos pissalle, hän saa sitten olla pissähädässä siihen asti, että tulen kotiin. Puen valjaat väkisin koiran päälle ja lähden raahaamaan häntä kohti ulko-ovea. Miten tämä hemmetin aamulenkille lähtö on aina tällaista tappelua? Meidän koiramme on kuin pahainen kakara.

Lenkistä ei tule mitään. Martin kaupunginosan kaikki koirat ovat samaan aikaan liikkeellä. Kaikki vieraat koirat pitää haukkua pystyyn ja kaikkia tuttuja koiria pitää moikata. Kello tikittää ja minulta alkaa loppua aika. Lenkki jää todella lyhyeksi, sillä minun on aivan pakko lähteä. Pitää mennä kaupan ja kirjaston kautta: kaupasta lounasta ja röökiä sekä kirjastosta kirjoja (et varmaankaan olisi itse osannut päätellä, että kirjastosta haetaan kirjoja).

Kaupan kassalla on mummeli hakemassa pakettia, todennäköisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Mummeli kaakattaa todella perinteisellä Turun murteella. Mahtaako olla mummo ikinä käynyt edes tois pual jokke? Mummelilla kestää ja kestää ja kestää ja kestää. En sano mitään, mutta alan naputtaa sormillani liukuhihnaa ja katseeni tappaisi kokonaisen klaanin klingoneita. Lopulta pääsen maksamaan ostokseni ja saan röökiaskini. Tulen vielä tarvitsemaan tuota röökiaskia tänään.

Matkalla kirjastoon kaikki liikennevalot heittävät punaiselle juuri ennen minua. Joudun odottamaan. Hakkaan rattia ja olen räjähtämispisteessä. Kun pääsen kirjastolle, päästäni nousee höyryä ja korvistani tulee liekkejä. 

Minulla on palautettavana valtava määrä kirjoja, mitä olen käyttänyt lähteinä väkivalta ja instituutiot-kurssin esseeseen sekä laadullisen tutkimuksen harjoitustyöhön. Palautusautomaatti on aivan liian hidas ja minulta menevät hermot. Haen hyllystä minulle varatut kirjat. Niitä on vain kaksi. Ja lainausautomaatilla on juuri minua ennen mies, jolla on lainattavana ainakin 20 kirjaa. Äääääh! Hemmetin hidastelijat.

Kun starttaan auton ja lähden kohti yliopistoa, eteeni kurvaa bussi, joka hidastelee. Huudan rattini takaa bussikuskille, ja olen täynnä pyhää raivoa. Miksi helvetissä kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja tänään ja haluavat pilata minun elämäni? Bussi pysähtyy liikennevaloihin. Taas liikennevalot, perkele! Yhtäkkiä muistan: unohdin ottaa lääkkeet. Minulla on vain 15 minuuttia aikaa, joten en ehdi enää menemään kotiin. Täytyy yrittää kestää tämä päivä ilman lääkitystä.

Elämä ilman ADHD-lääkettä ja elämä ADHD-lääkkeen kanssa on täysin erilaista. Kun olen lääkittynä, minua ei vituta ihan kaikki, enkä hermostu jokaisesta pikkuasiasta. Siksi minä olen yksi niistä kymmenistätuhansista, jotka haluavat käyttää ADHD-lääkkeitä: elämä vain on niin hirvittävän paljon helpompaa! Vaikka sinänsä onkin surullista, että tarvitsen kalliit lääkkeet, jotta normaalit ihmiset eivät olisi minun mielestäni aivan täydellisiä idiootteja.

PS. Kuvat tarjoaa, jälleen kerran, Papunet.

Talvi yllättää kerran vuodessa, ADHD yllättää joka kerta

Joka vuosi loka-marraskuussa talvi yllättää autoilijat. On se kumma, etteivät Suomessa asuvat ihmiset tiedä, että loka-marraskuussa saattaa tulla sellainen ilmiö kuin talvi. Minä sain ADHD-diagnoosin joulukuussa 2012. Ja se vasta kumma onkin, että en ikinä opi! Olen erittäin tietoinen diagnoosistani, sen minulle tuomista haasteista ja olen kuluneen viiden vuoden aikana yrittänyt parhaani mukaan opetella asioita, jotka tekisivät arkeni sujuvammaksi ja helpommaksi. Tänään minusta kuitenkin tuntuu, että en ole viiden vuoden aikana oppinut mitään, ja olen myös kohdannut ADHD:lle tyypillisen unohtelun pohjanoteerauksen.

Kävin tänään yliopistolla erään kurssin harjoitustyön purkusessiolla. Olin niin väsynyt, että meinasin nukahtaa takarivin penkkiin, kun toiset esittelivät harjoitustöitään. Työt olivat toki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta en pystynyt, lääkityksestä huolimatta, keskittymään mihinkään.

Purkusession jälkeen lähdin Educariumin kirjastoon. Pyörin hyllyjen välissä, ja unohdin minuutin välein, mitä minun oikeastaan piti lainata. Otin hyllyistä kirjoja, jotka otsikkonsa puolesta saattaisivat olla hyödyllisiä erästä aikuiserityispedagogiikan esseetä varten. Onko yhdestäkään kirjasta oikeasti jotain hyötyä? En tiedä, sillä en ole jaksanut tutustua johdantokappaleisiin enkä edes sisällysluetteloihin.

Menin lainauspisteelle ja lainasin vinon pinon kirjoja. Lähdin väsyneenä laahustamaan kirjapinon kanssa kohti autoa. Olin päässyt melkein Educariumin suuren pihan poikki, kun tajusin, että kantamukseni ovat yllättävän kevyitä. Sitten hoksasin, että minulla oli mukanani läppäri tullessani yliopistolle, mutta lähtiessäni sitä ei ollutkaan mukana!

En ole ikinä elämässäni juossut niin kovin kuin mitä juoksin tänään. Takaisin Educariumille, takaisin kirjastolle. Minulla ei ollut minkäänlaista käryä siitä, mihin kohtaan Educariumia olin mahdollisesti läppärini unohtanut. Luojan kiitos, se löytyi lainauspisteeltä, eikä kukaan ollut koskenut siihen. Sydämeni hyppi ja pomppi säikähdyksestä ja huojennuksesta.

Minä TIEDÄN, että unohdan helposti tärkeitäkin tavaroita. Minä TIEDÄN, että minun pitäisi koko ajan seurata ja tarkkaan ajatella, mihin lasken minkäkin tavaran, jotta löytäisin vielä sen tavaran joskus. Silti minä en ole vieläkään oppinut, että unohdan sekunnin sadasosassa kaiken. Olen ehkä yliopisto-opiskelija, joka lukee toista maisterintutkintoaan, mutta olen silti aivan järjettömän huono oppija. Omista virheistäni en ainakaan tunnu oppivan ikinä mitään.

Kun pääsin kotiin, olin umpiväsynyt ja janoinen. Menin ensin jääkaapille hakemaan juomalasia. Sen jälkeen, kun olin vihdoin ja viimein löytänyt lasikaapin, ja saanut juomalasin käteeni, menin lääkekaapille hakemaan vesikannua.

Koska aivotoimintani on tällä hetkellä olemattoman hidasta, eikä minusta ole mihinkään älylliseen tai hyödylliseen toimintaan, teen ihan reilusti nyt niin, että suljen koneen ja suljen silmäni. Vedän pitkät, vuorokauden mittaiset päiväunet. Huomenna, uusin silmin, maailma saattaa näyttää toiselta, ja minusta on ehkä tekemään jotain järkevää. Tänään vessanpytyn veto on minulle liian monimutkainen proseduuri.

PS. Olen niin laiska, etten jaksa ottaa omia kuvia tätä tekstiä varten, joten tämän tekstin kuvat tarjoaa Papunet.

Määrittele normaali - Mietteitä vanhemmuudesta

En ole ollut lomalla vielä täyttä vuorokauttakaan, mutta silti olen ehtinyt tehdä havaintoja muista lomailijoista, erityisesti muista vanhemmista. Ja suoraan sanottuna, en ymmärrä läheskään kaikkia.

Ihan ensinnäkin, mitä oikeastaan on kiukuttelu? Vanhemmat käskevät lapsensa olla kiukuttelematta. Miten lapsi kiukutteli? Hän koski kukkaseen. Itse en nähnyt tilanteessa mitään kiukuttelua.

Milloin lapsi käyttäytyy huonosti? Jos lapsi istuu tuolilla, paikoillaan, ei huuda eikä raivoa, voiko hän silloin käyttäytyä huonosti? Jos lapsi kysyy isältään, miksi äiti meni vessaan, miksi isä kokee tämän kysymyksen huonona käytöksenä?

Ehkä näen asian erilaisin silmin, sillä oma tyttäreni ei ole ollut sekuntiakaan paikoillaan sen jälkeen, kun oppinut menemään eteenpäin. Hän ei myöskään ole sekuntiakaan hiljaa. Hänellä on vaikein mahdollinen ADHD, käytös- ja uhmakkuushäiriö, ja ensimmäinen kerta, kun hän oikeasti istui tuolilla, oli sen jälkeen, kun hän sai ensimmäisen ADHD-lääkkeensä.

Itse koen kiukuttelun olevan sitä, että lapsi huutaa ja karjuu naama punaisena, hakkaa, viskoo ja rikkoo tavaroita. Ja tekee sitä vähintään kaksitoista kertaa päivässä, vähintään puolen tunnin ajan yhtäjaksoisesti. Jos lapsi istuu paikoillaan, on hiljaa ja kysyy kysymyksen, en koe sitä vähimmässäkään määrin kiukutteluna. Enkä voi olla miettimättä, millainen tausta sillä vanhemmalla on, joka kokee yhden kysymyksen kysymisen huonona käytöksenä tai kukkaan koskemisen kiukutteluna.

Toivoisin vanhemmille, joiden lapset koskevat kukkasiin ja kysyvät kysymyksiä, pientä ekskursiota käytös- ja uhmakkuushäiriöisen ADHD-lapsen normaalipäivään. Voin lyödä vaikka vetoa, että käsitys kiukuttelusta ja huonosta käytöksestä muuttuu sen jälkeen.

Loman tarpeessa

Järjetön väsymys painaa päälle. En ole koko viikkona tehnyt mitään muuta kuin mennyt pää kolmantena jalkana, puskenut hommia pyllyvako limassa ja yrittänyt muistaa kaiken, mitä piti tehdä. Stressitaso hipoo pilviä.

Jos stressaannun näin helposti, miksi sitten lähdin opiskelemaan, ellen jaksakaan? Ja vielä näin montaa opintolinjaa yhdellä kertaa. Tämä olisi nentin ensimmäinen kysymys, mutta kappas, minä en olekaan nentti, vaan addi! En stressaannu työnteosta enkä stressaannu opiskelusta. Mistä sitten? Miksi stressitasoni on tällä hetkellä niin korkealla, että se menisi helposti katon läpi, jos stressitasolla olisi olemassa katto?

Kerronpa teille jotain addin aivoista. Tai minun aivoistani. Jokaisella on omanlaisensa aivot, ja minua stressaavat asiat eivät välttämättä stressaa kaikkia.

En koe suuria kokonaisuuksia ongelmana. Ne ovat selkeitä, niillä on tietyt aikataulut ja ne on helppo asetella kalenteriin. Mikä minua stressaa erityisen paljon, ovat kaikki ne pikkuasiat, mitä minun on pitänyt muistaa, ja mitä on kuluneen viikon aikana ollut poikkeuksellisen paljon.

Soita paikkaan A, käy paikassa B, vie asia C paikkaan D, hae asia E paikasta F, laita sähköpostia henkilölle G, vastaa henkilön H sähköpostiin, maksa lasku I, soita henkilölle J, käy hakemassa asia K, vie asia L, tee asia M, peruuta asia N, tapaa henkilö O paikassa P, tapaa henkilö Q paikassa R, muista kysyä asiaa S henkilöltä T, muista hakea paperiin U allekirjoitus henkilöltä V, sovi henkilön W kanssa asia X, hoida asia Y, muista sanoa asiasta Z henkilölle Å, nouda asia Ä, muista asia Ö… Ja kun kirjaimet loppuvat kesken, aloita uudestaan ottaen numerot käyttöösi. Niitä on enemmän kuin kirjaimia.

Asiat ovat usein pieniä, ja suurimman osan niistä tekee nopeasti. Mikä näiden asioiden hoidossa stressaa kaikista eniten, on se, että niitä on paljon. Ne eivät luo suurta ja järkevää kokonaisuutta, vaan ovat pieniä pirstaleita jossain siellä sun täällä. Ja vaikka ne ovat pieniä asioita, niiden tekemiseen pitäisi varata kuitenkin aikaa, mikä on äärimmäisen hankalaa juuri nyt, tällä hetkellä, kun sitä aikaa on hankala löytää mihinkään.

Ongelman aiheuttavat myös vastapuolet silloin, kun asialla on vastapuoli. Joudun usein tsemppaamaan itseäni, että saan soitettua virallisen puhelun. Joskus tsemppaamiseen saattaa mennä viikkokin, ellei jopa kauemmin. Virallisten puheluiden soittaminen ei tosiaankaan ole helppoa, etenkin, jos se vielä täytyy tehdä virka-aikana, jolloin aikataulutus vielä painaa päälle. Ja aikataulut myös aiheuttavat sitä stressiä ja lisäävät sitä entisestään! Jos minä olen tsempannut itseäni, ja saan vihdoin ja viimein soitettua puhelun, ellei se toinen henkilö vastaakaan, asian hoitaminen jää siihen. Asiasta muodostuu vielä suurempi stressi, koska en saanut hoidettua sitä sen toisen ihmisen takia.

Tänään minulla oli sovittu tapaaminen erään henkilön kanssa. Minun piti korjauttaa hänellä eräs esine. Seisoin hänen pihallaan, soitin ja soitin. Kukaan ei vastannut ovikelloon eikä puhelimeen. Lopulta hän soitti takaisin: “Olen kaverin venettä korjaamassa”. Raivostuin aivan silmittömästi! Olimme sopineet tapaamisesta, ja lupaukset ovat pyhiä. Olin ajanut tänne, kovassa kiireessä, nähnyt vaivan, sovittanut ajan väkisin kalenteriini ja kokenut pikkuasian hoitamisesta tulleen suuren stressin. Nyt toinen ei pidäkään omaa puoltaan sopimuksesta.

Raivon määrään vaikutti suuresti myös se, että minulta on ADHD-lääkkeet loppu, enkä pysty luomuna mitenkään kontrolloimaan tunteitani: Raivostun ensin ja vasta sen jälkeen tajuan, että raivostuin. En vain ole päässyt apteekkiin sen takia, että se on yksi pikkuasia lisää hoidettavaksi, ja koska näitä pikkuasioita on muutenkin ollut aivan liikaa, ajatuskin apteekissa käymisestä kohotti stressitasoni sellaisiin lukemiin, että päätin siirtää apteekkireissua tuonnemmaksi.

Haluatko siis ylikuormittaa addia? Anna hänelle paljon pieniä asioita hoidettavaksi! Sillä se sujuu, ja taatusti saat hermoloman tarpeessa olevan yksilön.

Minun hermolomani alkaa ihan kohta. Heti, kun saan vietyä esineen korjaukseen ja kunhan minulle vastataan eräästä numerosta, mihin olen yrittänyt soittaa hoitaakseni erään virallisen asian. Sen jälkeen olen viikon verran syyslomalla, kaukana pienistä, stressiä aiheuttavista asioista, enkä tee mitään muuta kuin makaan kylpylähotellin poreammeessa, ja lillun.

En aio tehdä lomalla muuta kuin rentoutua.