Diagnoosi: Kuiva persoonallisuus. Ja yksisarvinen.

Persoonallisuuspsykologian etätenttiin on vielä kolmisen viikkoa jäljellä, mutta koska minulla ei ole sen parempaakaan tekemistä, ja olen vielä keuhkoputkentulehduksen takia sairauslomalla, päätin alkaa valmistautua hyvissä ajoin tulevaa tenttiä varten kuuntelemalla luennot ja tutustumalla tenttikirjallisuuteen. Olen aina ajatellut, että persoonallisuuspsykologia on yksi psykologian alan kiinnostavimmista osa-alueista. Nyt, kun olen tutustunut tähän aiheeseen hieman tarkemmin ja pintaa syvemmältä, olen tehnyt seuraavanlaisen havainnon: Persoonallisuuspsykologia on ihan pirun kuivaa!

Koska tämä nyt sattuu olemaan pakollinen perusopintojen kurssi, niin totta kai se suoritetaan kunnialla läpi, parhaansa tehden. Eikä asia ole, missään määrin, vaikeaa! Luennot ovat hyviä ja niistä on todella helppo hahmottaa persoonallisuuspsykologian koko kirjo. Se vain, että kuvittelin tämän aihealueen huomattavasti kiinnostavammaksi kuin mitä se oikeastaan on.

Eipä tuo, nyt tiedän, millaista on opiskella nimenomaan persoonallisuuspsykologiaa! Olen yhtä kokemusta rikkaampi ja viisaampi. Tiedän, että tämä on aihealue, mikä ei sytytä minua samalla tavalla kuin esim. neuropsykologia tai kliininen psykologia. Nyt tiedän, ettei minusta tule ikinä persoonallisuuspsykologian tutkijaa! Ja mielestäni tämä on erittäin tärkeä tieto.

Ihmiset hakeutuvat opiskelemaan pelkkien mielikuvien perusteella. Oletetaan, että ala on jännittävä, tai hakeudutaan ammattiopintoihin pelkästään siksi, että tv-show’t antavat täysin epärealistisen kuvan siitä, millaista alalla on oikeasti työskennellä. Kokin työ ei ole mitään MasterChefiä, eikä lääkärin työ ole mitään Housea. Kuitenkin näiden mielikuvien varassa tehdään niinkin iso valinta kuin ammatinvalinta.

Siksi olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ammatinvalinnan realiteetteihin pitäisi satsata huomattavasti enemmän jo peruskouluaikana. Nuorille pitäisi antaa mahdollisuus kokea, miltä se heidän unelma-alansa todellisuudessa tuntuu. Onko se sellaista ihanaa, laventelin väristä hattarahuttua, mitä nuori on mielessään ajatellut sen olevan, vai huomaako hän tutustuessaan paremmin alaan, ettei se sovikaan hänelle, ja hänen mielikuvansa ovat olleet vääriä. Se, että huomaa alan olevan itselleen väärä, on äärimmäisen tärkeä huomio: Silloin ei tule tehneeksi väärää ammatinvalintaa eikä tule hakeuduttua opiskelemaan alalle, mikä ei sitten jaksakaan kiinnostaa opintojen loppuun asti.

Olen itsekin tällaisen valinnan “uhri”. Minulla on filosofian maisterin tutkinto sellaisesta pääaineesta, millä en ole koskaan saanut töitä, ja mitä en ole tarvinnut sitten valmistumiseni kertaakaan. Jos olisin ollut fiksu, olisin vaihtanut pääainetta vielä ollessani yliopistossa, ja olisin lähtenyt opiskelemaan jotain fiksumpaa ja paremmin työllistävää alaa. Nyt sitten, 37-vuotiaana, paikkailen näitä nuorena tehtyjä virheitä ammatinvalinnassa.

Onneksi ikinä ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, ja aina voi tulla siksi, miksi ikinä haluaakaan! Vaikkapa yksisarviseksi.

Pizza- ja psykiatria-perjantai

Sain, vihdoin ja viimein, käsiini Psykiatria-kirjan, minkä puuttuminen esti minua tekemästä kliinisen psykologian viimeisen oppimistehtävän. Pääsin käsiksi kyseiseen kirjaan tänään päivällä: Leivottuani pizzan ja viihdytettyäni erästä lapsuudenystävääni, pääsin lopulta illemmalla tositoimiin esseen kanssa. Ja nyt se on valmis!

Menihän siinä melkein puoli päivää, että sain sen kirjoitettua, mutta nyt on sekin valmis. Ja taas kilahti opintosuoritusrekisteriin 5 opintopistettä.

Tämänkertainen oppimistehtävän aihe liittyi mielenterveyteen ja eritoten sen häiriöihin. Koska minulla on niistä HYVIN paljon kokemusta, oli esseen kirjoittaminen todella helppoa. Suurin hankaluus oli siinä, että minun piti löytää sille tiedolle, mikä minulla ennestään oli, joku kohta lähdekirjoista, mihin viitata. Eihän essee ole essee ilman lähdeviitteitä.

Ja koska nyt tämäkin kurssi on valmis, esseet kirjoitettu ja kaikki tehty, nyt voikin sitten alkaa pohtia, mitähän sitä opiskelisi seuraavaksi. Intoa olisi ja puhtia, mutta alkaa loppua mielikuvitus kesken sen suhteen, että mitä kaikkea vielä voisikaan opiskella. Psykologian aineopinnot, tietenkin, voisi vetää tähän heti perään, ihan noin kevyenä välipalana. Tuskin ne aineopinnot sen kummempia harmaita hiuksia minulle aiheuttaisi, kun näissä perusopinnoissakin suurimmat ongelmat aiheuttivat lähdekirjat, ja se, ettei niitä saanut heti.

Onkohan opiskeluhulluudelle olemassa jotain mielenterveyden määritelmää erikseen? Koska minulla taitaa olla sellainen diagnoosi.

Pizza- ja psykiatria-perjantain pizzaosuus.

Vihdoinkin valmis!

Sulhaselleni tuli vieras: Joku itselleni tuntematon mies, joka lupasi viedä ison osan sulhaseni nurkissa lojuvasta tietokoneromusta mukanaan. Samalla, kun miehet kävivät läpi tuota romua ja keskustelivat asioista, mistä minulla ei ole minkäänlaista ymmärrystä, minä päätin viihdyttää itseäni psykologian tutkimusmetodien kurssilla. Ja kappas, se tuli valmiiksi! Nyt on sitten sekin kurssi tehtynä, ja viisi opintopistettä taas plakkarissa.

En, todellakaan, usko saavani tästä kurssista sitä erinomaista arvosanaa, minkä olen saanut kaikista muista kursseista. Tehtävänannot oli esitetty jotenkin niin monimutkaisesti, että iso osa niistä meni aivan täysin yli ymmärrykseni. Ja kovaa menivätkin. Lisäksi tehtävät olivat suhteellisen hankalia tehdä, ja vaativat hirvittävän paljon. Uskon kuitenkin pääseväni läpi tästä kurssista, ei se sentään niin huonosti mennyt, mutta millaisella arvosanalla… Se onkin sitten eri juttu. Jos saan edes kohtalaisen arvosanan, olen ihan tyytyväinen. Hyvään olen jo todella tyytyväinen.

Nyt on palautuslaatikko kolahtanut ja oppimistehtävä palautettu. Seuraavaksi jäljellä on enää se yksi kliinisen psykologian oppimistehtävä, mihin en ole - edelleenkään - saanut sitä yhtä lähdeteosta, ja koko kurssi riippuu ja roikkuu nyt tästä yhdestä kirjasta.

Koska minulla ei juuri nyt tällä hetkellä ole mitään opiskeltavaa, koska ei ole tarvittavia kirjoja, minun on siis tyydyttävä siihen, että tulevat päivät minä vain pakkaan sulhaseni tavaroita ja muutan. Tylsää, mutta toki tarpeellista, jos haluan saada tuosta jyväskyläläismiehestä tehtyä turkulaisen.

Moro, mä oon Noro!

Tänään alkoi odotettu talviloma! Saan jättää raskaan arjen viikoksi taakseni, levätä ja rentoutua. Eli suomeksi sanottuna, opiskella. Sain haettua kirjastosta peräti ensimmäisen kirjankin, mihin olin tehnyt varauksen. Ei, se ei ole se Psykiatria-kirja, joten kliinisen psykologian kurssi odottaa edelleen valmistumistaan. Tämä on eräs toinen kirja, mitä tarvitsen tulevaa, ja sitä yhtä ja ainoaa, tenttiä varten.

Tarkoituksenani oli saada tutkimusmetodien kurssista tehtyä ainakin pari oppimistehtävää pois alta. Aikaa kerran on, ja tylsistyn kuoliaaksi, jos vietän viikon verran sohvalla vain istuen peukalo perseessä. Tosin nyt, kun olen ehtinyt lomailla jo kokonaisen tunnin, minusta alkaa tuntua, että tämä loma ei menekään niin kuin Strömsössä.

Heti, kun sain työpäivän päätökseen ja pääsin kotiin, minulla alkoi aivan tuskainen vatsakipu. Sen vatsakivun lisäksi minua oksettaa. Kipulääkkeistä huolimatta vatsakipu jatkuu edelleen. Vielä en ole aloittanut norjan kielen pikakurssia, mutta minulla on sellainen fiilis, että saattaisin sellaisen ehkä aloittaakin vielä tämän vuorokauden puolella. Jos minä nyt, talvilomalla, olen kipeä, ja vietän koko viikon vessanpyttyä halaten ja opiskellen pelkästään norjaa, olen äärimmäisen pettynyt. Karma ei voi olla niin julma, että antaisi minun sairastua johonkin perhanan noroon heti näin loma aluksi.

Jos nyt sairastun, sen jälkeen jää aivan kaikki ne vähäiset suunnitelmat, mitä minulla oli lomaa varten kehiteltynä, toteuttamatta. Minulla on koko vuosi aikaa suorittaa psykologian opintoja pois, ja opinnot ovat hyvällä mallilla. Ei tässä varsinaista hätää ole, ainakaan psykologian suhteen. En vain haluaisi viivyttää opintojen loppuun saamista turhaan, vaan haluan saada paketin kasaan mahdollisimman pian. Ja se, että sairastuisin johonkin noroon, ei pahemmin edistä mitään. Minä en todellakaan mitään oppimistehtävää kirjoita samalla, kun makaan vessan lattialla norjaa opiskellen. Olen tietyssä mielessä multitaskaaja, mutta tuollaiseen en edes minä kykene.

Nyt vain peukut, varpaat ja kaikki muutkin ruumiin ulokkeet pystyyn, että tämä oksetus ja vatsakipu johtuu jostain muusta kuin alkavasta norosta.

Odotusta aina Ragnarökiin asti

Viikko vielä töitä, sitten talviloma. Muutenhan voisin viettää koko talviloman tehden puuttuvia kursseja, mutta matkassa on tällä kertaa vähän liian monta tekijää. Ensinnäkin, sulhasestani on tulossa virallisesti avomieheni, ja meidän pitää muuttaa hänen tavaransa. Se vaatii aikaa. Toiseksi, miten ihmeessä suoritan mitään kursseja, kun en ole joko saanut ohjeistusta kurssien suorittamiseen tai jos ohjeistus on, niin sitten ei ole kurssin vaatimia kirjoja. Alan jo ajatella, että Karmalla on tässä hommassa syyläiset näppinsä pelissä.

Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuus on, edelleen, yhtä kurssia vaille valmis. Laitoin Itä-Suomen yliopistoon kurssista vastaavalle henkilölle ystävällisen sähköpostin (kyllä, minä osaan laittaa myös ystävällisiä sähköposteja, uskokaa tai älkää), missä tiedustelin kurssin alkamisaikaa. Postin laitoin jo viime viikolla, mutta vastauksen sain vasta tänään: “Kiitos viestistäsi! Opintokokonaisuudesta tulee ohjeistus lähempänä kurssin alkua.” Öh. Aha. Tämä ei nyt vastannut ollenkaan siihen varsinaiseen kysymykseen, minkä esitin, sillä kysyin sitä, milloin se himputin kurssi nyt sitten oikein on alkamassa. Ragnarökiinkö asti tässä pitää odotella? Olisi todella mukavaa saada tämä opintokokonaisuus valmiiksi, mutta se on täysin mahdotonta, koska tästä yhdestä puuttuvasta kurssista ei saa sitä ohjeistusta, eikä näköjään aikatauluakaan.

Koska en tunnu saavan Psykiatria-kirjaa mistään muualta kuin kirjaston käsikirjastosta, eikä minulla ole yksinkertaisesti aikaa lähteä moneksi tunniksi kirjastoon istumaan ja tekemään esseetä, päätin odottaa kliinisen psykologian kurssin viimeisen oppimistehtävän kanssa siihen asti, että saan “jostain” tämän kirjan käsiini. Muut oppimistehtävät olen tehnyt jo aika päiviä sitten, mutta koska tuota yhtä kirjaa en tunnu saavan, en sitten mitenkään, niin olkoot. Teen tuon viimeisen tehtävän pois sitten joskus, kun saan kyseisen kirjan. Tätä menoa tuo kurssi tulee suoritettua vasta Ragnarökin jälkeen.

Ja koska psykologian perusopinnoista ei sitten puutukaan suorittamatta muuta kuin tutkimusmenetelmien kurssi, päätin, että siitä voisi olla hyvä jatkaa. Siihen kuuluu luentojen lisäksi kaksi teosta pakollisina lähteinä. Molemmat löytyvät Jyväskylän yliopiston kirjastosta e-kirjoina. E-kirja on minulle aina kakkosvaihtoehto, sillä käytän opiskellessani paljon alleviivauksia sekä myös post-it-lappuja, mitä liimailen kirjojen sivuille. Tämä taktiikka ei ehkä sovi kaikille, mutta minua se auttaa muistamaan paremmin, mistä kohdasta piti mitäkin ottaa viitteeksi, ja löydän myös etsimäni paljon nopeammin, kun olen merkinnyt eri kohdat erivärisillä post-it-lapuilla.

Kirjat löydän Jyväskylän yliopiston kirjaston nettisivuilta helposti. Täysin vaivatta en saa ladattua ensimmäistä kirjaa, sillä ensin pitää asentaa jotain himputin lukuohjelmia koneelle. Mutta ohjelman lataamisen jälkeen saan ensimmäisen kirjan auki. Hyvä. Nyt minulla on kuukausi aikaa käyttää tätä kirjaa, eikä tarvitse kärvistellä Turun kaupunginkirjaston lainausjonossa.

Alan ladata toista kirjaa. Ihan ensiksi, se tarvitsee eri lukuohjelma. Voi helvetti! Sen jälkeen, kun tästä ongelmasta on päästy, ja pääsen lainaamaan kirjaa, ohjelma kysyy, kauanko haluan, että kirja on lainassa. Vaihtoehdot ovat yhdestä vuorokaudesta kolmeen. Voi nyt Karma, perkele! En minä siihen kirjaan ehdi TÄNÄÄN tutustua, enkä muuten ehdi huomennakaan, sillä olen lupautunut mennä puhumaan ammatillisesta erityisopetuksesta erääseen tilaisuuteen. Minulla ei, todellakaan, ole seuraavaan kolmeen päivään tasan minkäänlaista mahdollisuutta istua rauhassa koneella, lukea ja kirjoittaa oppimistehtävää. Ehkä lainaan sen sitten uudestaan sen jälkeen, kun laina-aikani on umpeutunut. Kolmen päivän laina-aika kuulostaa korviini täysin naurettavalta.

Olen jo valmiiksi ärsyyntynyt siitä, että toisen kirjan laina-aika on naurettavan lyhyt, ja joudun jatkuvasti hakemaan kirjan uudestaan lainaksi. Sen jälkeen, kun alan tutkia tarkemmin kurssin tehtävänantoja, ärsyynnyn vielä enemmän. Tehtävänannot on annettu jotenkin niin epämääräisesti, että oravaiset ADHD-aivoni joutuvat oikeasti pohtimaan, mitäköhän tässä nyt oikeasti sitten halutaan, että minä teen. Kolmesta oppimistehtävästä vain yhden ohjeistus on sellainen, että ymmärrän kertalukemalta, mitä opiskelijoilta vaaditaan. Muut ovat niin epämääräisiä, etten ole laisinkaan varma, olenko ymmärtänyt tehtävänantoa ollenkaan oikein. Ja minä vihaan tehdä tarkentavia kysymyksiä!

Kuulostaa tässä vaiheessa siltä, että olen ihan kypsä kaikkeen mahdolliseen. Ei, en ole. Takanani on suhteellisen huono ja väsyttävä työpäivä (niitä tulee aina välillä jokaisessa työssä ja jokaisessa ammatissa), minua ärsyttää todella paljon opintojen etenemisen hitaus johtuen lähdekirjallisuuden puutteesta ja puuttuvista tehtäväohjeista sekä siihen vielä päälle se, etten saa selkoa niistä ohjeista, mitä minulle on annettu tutkimusmenetelmäkurssilla.

Tänään ei ole hyvä päivä, joten tänään ei ehkä kannata tehdä sen enempää, vaikka toisen lähdekirjan laina-aikaa kuluukin koko ajan. Jos teen tänään jotain, kiukusta kireänä, lopputuloksena on pelkkää paskaa. Tänään ainoa asia, mitä teen, on se, että lähden kunnon hikilenkille koiran kanssa ja puran kaiken väsymykseni ja ärtymykseni lenkin aikana. Ja koska huomenna en ehdi tehdä mitään, jatka keskiviikkona siitä, mihin jäin.

Saamattomuuden multihuipentuma

Kevät etenee hurjaa vauhtia ja opinnot lähestyvät loppuaan. Siis valmentajan opinnot. Muissa opinnoissa on vielä suoritusaikaa vuoden loppuun, mutta haluan saada kaiken suoritettua vielä tämän kevään aikana. Paljon olisi vielä tehtävää, mutta olenko saanut mitään tehtyä? En.

Olenko hakenut Psykiatria-kirjan kirjastosta? En.

Olenko sopinut opinnäytetyön uhrini kanssa valokuvausaikatauluista? En.

Olenko saanut tehtyä lisää asiakastöitä? En.

Olenko tilannut erään puuttuvan kirjan, jotta saan suoritettua psykologian tutkimusmenetelmien kurssin? En.

Olenko saanut aloitettua Bullet Journalia? En.

Olenko saanut laitettua sähköpostia ja kysyttyä, milloin oikein saan suoritusohjeet viimeiseen puuttuvaan lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kurssiin? En.

Olenko hoitanut muitakaan tärkeitä asioita, mitkä edesauttaisivat arjen sujumista? En.

Mitä sitten olen tehnyt? Olenko tehnyt yhtään mitään. No, on tässä ehkä jotain tullut tehtyä.

Olenko istunut tylsänä sohvalla, läppäri sylissä, Facebook auki ja tuijottanut tyhjyyteen kuola suunpielestä valuen? Kyllä. Päivittäin.

Olenko rapsutellut koiraa ja lässyttänyt, miten hieno ja hyvä poika minulla on? Kyllä. Useita kertoja päivässä.

Olenko pelannut Frozen Free Fallia tabletilla? Kyllä.

Olenko seisonut pitkiä aikoja parvekkeella, tupakka suussa, ja miettinyt, mihin hittoon tämä maailma ja myös minun elämäni on menossa? Kyllä.

En sanoisi, että mitenkään erityisen suuria ja kehumisen arvoisia saavutuksia, mutta saavutuksia ne ovat ne pienetkin saavutukset. Täytyy olla tyytyväinen edes siihen vähään, mitä saa aikaiseksi näillä uniongelmilla ja tällä väsymyksen määrällä.

Seuraavaksi asetan tavoitteen: Rekrytoin sulhaseni raahaamaan minut väkisin sinne isoon, pahaan kirjastoon, jotta saan lainattua sen kirjan ja saatettua kliinisen psykologian kurssin loppuun. Koko kurssi on yhdestä neljän sivun esseestä kiinni, ja essee on kiinni siitä, etten saa raahattua hyllyvää hanuriani kirjastoon. Sen jälkeen rekrytoin sulhaseni istumaan viereeni ja tarkistamaan, että todellakin laitan ne sähköpostit, mitä minun on ollut tarkoitus laittaa jo vaikka kuinka kauan, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ja viimeisenä asetan tavoitteeksi saada jokaiselle ADHD-aikuiselle KELAn kustantama sihteeri, joka hoitaa kaikki ne juoksevat asiat, mihin ADHD-aikuiset eivät itse kykene. Kyseinen tukimuoto lisäisi myös työllisyyttä, eli tilanne olisi win-win.

Mutta ihan ensimmäisenä menen pelastamaan vuorisilkkisen sohvatyynyni koirani hampaista.

Witutus Maximus

Meillä on kylässä vieras, jonka nimi on Witutus Maximus. Vieras on täällä kylässä kahdesta syystä.

Ensinnäkin, sain äsken tehtyä kliinisen psykologian toisen esseen valmiiksi. Nyt olisi jäljellä vielä yksi essee, minkä jälkeen kurssi olisi suoritettu. Mutta! Pakollisena kurssikirjana on Psykiatria-niminen teos, mitä ei saa ostettua tasan mistään. Teoksesta on kyllä tulossa uusi painos, mutta vasta myöhemmin tänä vuonna, enkä jaksa odottaa niin kauaa, että saisin tämän teoksen käsiini. Minun on siis pakko, aivan täysin pakko tehdä se, mitä en missään tapauksessa haluaisi tehdä, eli mennä hakemaan kyseinen teos kirjastosta.

Olen ennenkin kertonut teille, miksi kammoan kirjastoja niin paljon. Koska minulla on tämä toinen kiva kaveri nimeltä ADHD, minun on äärimmäisen vaikea saada pieniä arjen asioita pysymään hallinnassa. Asiat, kuten kirjaston kirjojen palautus tai lainojen uusiminen, ovat aivan hirveän hankalia asioita. Kyllä, lainat voi uusia netissä, mutta kun unohdan. Ja se, että saisin palautettua kirjan ajoissa kirjastoon, on aivan täysin mahdotonta.

Sulhaseni lupasi toimia henkisenä tukena tässä vaativassa prosessissa. Minulla eivät toimi mitkään muistutukset, mutta hänellä ne toimivat. Joten jos sulhaseni auttaa minua kirjojen palautuksessa, saan ne ehkä palautettua ajoissa. EHKÄ. En vain luota itseeni tässä asiassa pätkääkään, ja siksi pelottaa. Kirjastosakot voivat lopulta olla yhtä isoja kuin uutena ostetun kirjan hinta.

Toinen asia, mikä tänään vituttaa, ovat tulevat häät. Eivät häät sinänsä vituta, ja järjestelytkin sujuvat itsestään, koska hääsuunnittelijamme järjestelee kaiken. Mikä minua on alkanut vituttaa, on se, että ihmiset tuntuvat pitävän täysin itsestään selvänä, että heidät kutsutaan häihin. Olen alkanut saada viestejä ihmisiltä, kenen kanssa en ole puhunut vuosikymmeneen, että milloin ne häät nyt sitten ovat. Pitäisi saada tietää, että osaa sitten merkitä kalenteriin.

Miksi ihmeessä ihmiset olettavat, että juuri heidät kutsutaan? Ellen ole ollut tekemisissä siihen kymmeneen vuoteen, enkä tänä aikana halaistua sanaa vaihtanut, voi olla aivan täysin varma, että kutsua ei tule. En myöskään aio kutsua sellaisia ihmisiä, kenen kanssa en muutenkaan vietä ikinä aikaa.

Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, että se hääkutsu tipahtaa postiluukusta, ja monelle se varmasti tulee pettymyksenä. Myöskin sille ihmiselle, joka oli äidilleni kertonut odottavansa kutsua: Olen tämän ihmisen nähnyt tasan kerran elämässäni, ja siitäkin on 15 vuotta aikaa. Enkä usko, että hän edes viihtyisi juuri meidän häissämme, sillä meidän häissä ei ole mitään humppabändiä soittamassa Akselin ja Elinan häävalssia, meidän häissä ei pönötetä ja syödä mansikka-kermakakkua eikä meidän häissä ole muutenkaan mitään perinteistä ohjelmaa, mitä juuri tämä ihminen kaipaisi.

Sähköjänis seikkailee

Luomupäivä. Otin eilen viimeisen Concertan, enkä ole saanut aikaiseksi mennä apteekkiin hakemaan uutta satsia. Tämä päivä menee sähköjäniksenä hyppien ympäri taloa, tehden viittä hommaa yhtäaikaa, eikä mistään saa kuitenkaan otetta.

Aloitin aamun kirjoittamalla kliinisen psykologian ensimmäisen esseen loppuun. Olin suhteellisen tyytyväinen lopputulokseen, mutta jätän esseen vielä hautumaan, ja oikoluen sen sellaisena päivänä, kun en ole luomuna. Saatan saada järkevämpää tekstiä aikaiseksi, kun olen lääkittynä.

Toista esseetä varten minulla on kyllä lähdemateriaali valmiina, mutten ole vielä lukenut sitä kunnolla. Tarkoitus oli kyllä aloittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi, sillä noin tuhat muuta asiaa tuli väliin.

Esseen jälkeen oli aivan pakko alkaa etsiä täydellistä kakunkoristetta meidän häihin. Häät ovat marraskuussa, joten kyllähän näin helmikuun alkumetreillä se kakunkoriste pitää olla valmiiksi tilattuna. Sulhaseni on nörtti, joten löysin ebaystä aivan täydellisen kakunkoristeen meille. Hinta hirvittää, sillä mielestäni tuollaisen muovinpalan ei pitäisi maksaa montaa kymppiä. Mutta kerrankos tässä naimisiin mennään, joten täytyyhän sen kakun päällä olla juuri meille täydellinen koriste.

Paitsi että meillä on hääteemana Halloween. Pitäisikö sittenkin katsoa joku Halloween-aiheinen koriste?

Yritin myös aloittaa hääkutsujen tekoa. Meillä on aivan ihana, energinen tehopakkaus hääsuunnittelijana, ja hän on luvannut tehdä puolestamme aivan kaiken. Myös kutsut. Niitä oli kuitenkin pakko alkaa suunnitella juuri nyt, tällä punaisella sekunnilla. Tein yhden pohjan, ja hylkäsin sen, koska mielestäni siitä tuli kankea ja ruma. Tein toisen, ja hylkäsin senkin, sillä en keksinyt siihen mitään. Kutsujen teko olikin tylsää, ja mietin, jospa sittenkin jätän tämäkin asian hääsuunnittelijamme päänsäryksi.

Keittiö oli kaaoksessa, joten tyhjensin koneen ja laitoin uuden likaisen koneellinen pyörimään. Huomasin, että tiskiaine on lopussa, ja huikkasin sulhaselleni, että pitäisi varmaan käydä kaupassa. Hän örisi jotain vastaukseksi kesken pelinsä. Ehkä, siis EHKÄ, me vielä pääsemme tänään sinne kauppaan. Ja ehkä jopa apteekkiinkin.

Minulle iski nälkä. Ruokaa on, mutta kun se pitäisi valmistaa, enkä jaksa enkä viitsi. Ruoka pitäisi saada heti. Heitin pakastepatongin uuniin. Hyvää, ravitsevaa ja koko ruokaympyrä tulee tästä täyteen.

Nyt kello on kaksi, ja minä istun sohvalla ja ihmettelen. Kaikkea pitäisi tehdä, ja olo on todella levoton. Tuhat asiaa hyppii mielessä, mutta mikään niistä asioista ei ole millään lailla järkevä. Miten minä inhoankaan luomupäiviä! Juuri tästä syystä yritän välttää niitä, mutta nyt on pakko pitää, kun en laiskuuttani ole sinne apteekkiin raahautunut. Ehkä saan vielä tänään jotain oikeasti aikaiseksi. Ehkä. Todella iso ehkä.

PS. Sen patongin voisi ehkä hakea uunista...

Erinomaista sonninsontaa

Bling, sanoo sähköposti. Tuntematon lähettäjä. Hän kuitenkin aloittaa postin tuttavallisesti: “Hei, Satu!” Sen jälkeen hän jatkaa olevansa Jyväskylän avoimesta yliopistosta, ja hän ottaa minuun yhteyttä, sillä haluaa antaa palautetta neuropsykologian essestäni. Palautin esseen Koppaan viime sunnuntaina, joten erittäin nopeasti tuli palaute! Olen erittäin yllättynyt ja hämmentynyt, toki pelkästään positiivisella tavalla. Nopeus on aina valttia.

Olen kuulemma kirjoittanut hyvän ja selkeän esseen, vastannut kaikkiin kysymyksiin monipuolisesti, käyttänyt kaikkia vaadittuja lähteitä myös monipuolisesti ja tehnyt tiedeyhteisön kaikkein pyhimmän, eli lähdeviittaukset, oppiaineen vaatimalla tavalla. Sain erityismaininnan siitä, että olin tehnyt yhteenvedon. Ja minä kun luulin, että yhteenveto kuuluu olennaisena osana esseetä! Ilmeisesti avoimessa yliopistossa opettajat saavat lukea jos jonkinmoista sonninsontaa, mitä heille tarjotaan muka-esseiden muodossa, jos esseeni tarkistanut henkilö oli näin onnellinen siitä, että olin todellakin kirjoittanut sen yhteenvedon. Onneksi en ole avoimessa yliopistossa töissä. Minulta ehkä saattaisi mennä hermot, aika montakin kertaa.

Arvosana erinomainen, ja vielä erikseen kehut siitä, että olen taitava kirjoittaja. Voi kiitos! Tulipa hyvä mieli näin mukavasta palautteesta. En, omasta mielestäni, ihan näin vuolaita kehuja olisi ansainnut, mutta onhan niitä aina mukava ottaa vastaan. Tietenkin.

Tämä erinomainen neuropsykologian arvosana sai minut vakuuttuneeksi siitä, että pitämäni pieni psykologia-tauko on ohitse. Seuraavaksi olisi vuorossa kliinistä psykologiaa. Kolmen oppimistehtävän sarjasta voin aloittaa toista ja viimeistä: Ensimmäinen tehtävä vaatii sellaisen lähdekirjan, mitä ei ole saatavissa mistään. Paitsi kirjastosta. Ja minä pelkään kirjastoja! Kiitos ADHD:n, unohdan aina palauttaa kirjat. Unohdan jopa uusia kirjojen lainat, vaikka se onkin tehty niin äärimmäisen helpoksi, kun sen voi nykyään tehdä netin kautta. En vain saa palautettua enkä uusittua mitään, koska se himputin ADHD. Siksi ostan aina kaikki tarvitsemani kirjat, niin ei tarvitse murehtia palautuksista.

Kolmannesta, ja samalla viimeisestä, oppimistehtävästä on hyvä aloittaa. Soili Poijulan kirjoittama Lapsi ja kriisi on minulla valmiiksi kirjahyllyssä, joten pääsen aloittamaan heti. Tutustun kirjaan hetken, ja pääsen kirjoittamaan jo ensimmäisen kokonaisen luvun resilienssistä. Helppoa kuin heinänteko, ja vielä hauskaa!

Mitä enemmän tutustun psykologian maailmaan ja mitä syvemmälle pääsen siinä, sitä enemmän ihmettelen, miksen ole aikaisemmin lähtenyt lukemaan sitä. Olen aina halunnut lukea, ja olen aina ollut kiinnostunut. Ehkä minun vain piti käydä jokin elämänkoulun tapainen polku, ennen kuin olin täysin valmis. En koe tehneeni vääriä valintoja, sillä jokainen valinta on antanut minulle jotain hyvää. Mutta tulevaisuudessa voin tehdä taas uusia valintoja, ja ehkäpä psykologian opintojen jatkaminen, tavalla tai toisella, voisi olla yksi niistä valinnoista. Koen saavani tästä hyvin paljon.

Vielä, kun saisin sen yhden puuttuvan kirjan, olisin saanut melkein kaiken sen, mitä tällä hetkellä tarvitsen.

PS. Sain kehityspsykologian kurssista arvosanaksi erinomainen, vaikka se menikin, omasta mielestäni, täysin penkin alle.

PPS. Jos joku ihmettelee, mitä helvetin Koppa, niin se on Jyväskylän avoimen yliopiston käyttämä oppimisalusta.