Kaunon lomapäiväkirja, osa 1

Hei! Se olen minä, Kauno the Koiranpoika. Tulin kertomaan teille tämän päivän seikkailuista ja siitä, miten tulin huijatuksi.

Aamulla meillä oli kotona kauhea sähellys ja tohina. Isi ja äiti penkoivat kaappeja ja laatikoita kuin muuttoa tehden. Yritin kovasti auttaa ja osallistua tunkemalla kuononi joka paikkaan, mutta jostain syystä isi ja äiti eivät arvostaneet antamaani apua. En ymmärrä, miksi.

Lopulta äiti laittoi minulle valjaat ja sanoi, että lähdetään autoon. Meillä olisi kuulemma pitkä matka edessä, mutta äiti lupasi matkan aikana kaikkea kivaa ja jännittävää, kuten pysähdyksen namikaupalla.

Autossa oli tylsää. Äiti ajoi ja isi istui äitin vieressä, eikä kukaan ollut takapenkillä rapsuttamassa minua koiraparkaa. Sitten tuli se ensimmäinen pysähdys ja se äidin lupaama namikauppa. Ajattelin, että nyt minä saan kaikenlaisia ihania herkkuja: kanakiekkoja, naudan nilkkoja, poron kylkiluita ja niitä meritähden muotoisia denta-nameja. Pyh ja pah! Se olikin joku ihan tyhmä paikka, missä myytiin vain pahoja asioita, kuten suklaata, värikkäitä kuminannoja ja lakua. Missä OIKEAT namit? Oli kyllä todellinen pettymys. Olisi tehnyt mieli pissiä äidin kintuille, kun se tuolla tavalla meni narraamaan. Muka namikauppa.

Tuli pari muutakin pysähdystä, mutta namikauppoja ei ollut enempää. Äiti vain hävisi sisään johonkin rakennukseen ja tuli hetken päästä ulos ilman mitään ostoksia. Mitä lie teki siellä rakennuksessa. Varmaan kyseli reittiohjeita. Ei noista naisista aina tiedä. Varsinkaan meidän äidistä.

Pitkän ajan päästä äiti pysäytti auton ison hotellin eteen. Täällä me sitten oltaisiin muutama yö. Meillä oli iso huone, paljon isompi kuin se hotellihuone, missä oltiin viimeksi silloin, kun minä olin vielä pieni vauvapentu. Sen kaupungin nimi oli Kuopijo, mutta eipä siellä paljon kuopijoita ollut. Ihan huijausta koko kaupunki! Mutta niin on tämäkin kaupunki huijausta. Muka joku Jyvä-Kylä. Eikä yhtä ainoaa jyvää missään. Mistä ihmiset näitä nimiä keksivät?

Minä reippaana vahtikoirana tarkistin heti koko huoneen. Siellä oli epäilyttävän näköinen esine. Se piti tutkia tarkkaan. Tiedä, vaikka siellä olisi ollut pommi. Tai vielä pahempaa, kissa! Ikinä ei voi olla liian varovainen.

Sen jälkeen minä päätin tutustua hotellin esitteeseen. Jonkun pitää sekin tehdä. Oli todella hyvä esite!

Äiti sanoi, että huomenna mennään leikkimään muiden koirien kanssa. Niille pitää olla kiltti eikä niille saa murista. Minä yritän olla kiltti poika. Äidin mukaan ne koirat ovat kuulemma tosi nättejä tyttöjä. Enpä tiedä, voiko äidin sanaan luottaa, kun se tänään jo huijasi sen namikaupan suhteen. Huomenna sen sitten näkee.

Mutta tulen kertomaan taas lisää seikkailuista täällä Jyvä-Kylässä. Ja kerron myös, jos löydän täältä jyviä. Vielä ei ole yhtään tullut vastaan.

Kerrassaan sikamaista!

Oletko koskaan kokenut täydellistä koulupäivää? Sellaista, minkä haluaisit jatkuvan aina ja ikuisesti. Ellet ole, minä ymmärrän. Enpä minäkään niitä kovin montaa ole elämäni aikana kokenut. Peruskoulussa ja lukiossa ollessa en kertaakaan. Mutta tänään minä koin! Minulla oli varmaankin paras koulupäivä, mikä minulla on ikinä elämässäni ollut.

Tulin Tampereelle jo eilen, ja yövyin vanhassa, tutussa Scandic Tampere Stationissa. Ihan vain siksi, että minulla ei olisi tänään, suoraan junasta tullessa, tuhat ja sata laukkua käsissäni, mitä joutuisin raahaamaan perässäni koko päivän. Meillä ei nimittäin ollutkaan tänään koulutuspäivää siellä vanhassa, tutussa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, vaan sen sijaan suuntasimmekin Särkänniemen Koiramäkeen, mikä on kotieläinpuisto. Saimme kokeilla käytännössä erilaisten eläinten kouluttamista.

Meidän kolmen hengen ryhmämme sai koulutettavaksi minipossun nimeltä Pipsa. Pipsa oli vallan hurmaava pieni possu! Hän oli sosiaalinen, motivoitunut ja kouluttaminen sujui kuin itsestään. Me kaikki kolme naista olimme aivan rakastuneita Pipsaan.

Tehtävänämme oli saada Pipsa menemään kuljetusboksiin. Vaikka eläimiä ei nyt ihan joka ikinen päivä siirrellä kuljetusboksissa paikasta toiseen, kuljetus on joskus kuitenkin välttämätöntä, ja Pipsa piti saada koulutettua boksiin. Haimme Pipsalle palkkioiksi popcorneja, omenoita ja leivänpaloja. Ja Pipsa maiskutteli namipalojaan erittäin äänekkäästi ja ihanan possumaisella tavalla.

Koska Pipsa oppi niin nopeasti, oli koko possu todella nopeasti boksissa, ja meillä jäi vielä aikaa tehdä ylimääräinen koulutus: boksiin meno toisessa ympäristössä. Olimme erittäin tyytyväisiä päivän koulutussaldoon ja ihanaan Pipsa-possuun. Kaiken huipuksi, saimme taluttaa Pipsaa valjaissa! Oletko sinä saanut taluttaa possua? Et taatusti ole saanut! Mutta minäpäs olenkin. Lällislää.

Muut ryhmät saivat koulutettavakseen aaseja, alpakoita, poneja, pupuja, kyyhkyjä ja vuohia. Olisin voinut laittaa jokaisen näistä ihanista eläimistä käsilaukkuuni ja viedä ne mukanani kotiin. Varsinkin Pipsan! Ja Pipsan kaverin, Maisan. 

Meidän koulutussessioitamme oli, tietenkin, seuraamassa kiinnostunut yleisö, eli lapset vanhempineen ja koululaisryhmät. Pikkulapset olivat todella kiinnostuneita possusta ja he katsoivat kiinnostuneena, kun possu meni boksiin, maiskutti poppareita boksissa hetken ja tuli sen jälkeen ulos. Sen lisäksi, että minulla itselläni oli hyvä mieli onnistuneesta koulutustuokiosta, oli hauska nähdä pienten lasten iloiset kasvot. Eläimet ovat parasta!

Selkäni ja jalkani olivat koulutuspäivän jälkeen kipeät, ja hikinen ruumiini suorastaan huusi suihkua. Viileän suihkun jälkeen oli ihana heittäytyä hotellin leveälle kaksoisvuoteelle ja laittaa telkkari päälle. Huomenna taas jatkuu käyttäytymisanalyysi ja eläinkouluttajien opinnot. Mutta tänään muistelen tätä ihanaa päivää hymyissä suin ja ihailen ihanan Pipsan valokuvia.

Elämä hymyilee, kun lääkitys on kunnossa

Herään keskellä yötä aivan kammottavaan kuvotukseen. Hikoilen tuskahikeä ja arvon mielessäni, oksennanko nyt vai heti. Näen jo sieluni silmin, miten joudun peruuttamaan kaikki tämän viikon menot noron takia. Haen ämpärin ja menen sohvalle katsomaan loppuyöksi dokumenttielokuvaa Napoleonista. Enpähän ainakaan herätä kuorsaavaa miestäni, jos päätänkin yhtäkkiä aloittaa norjan kielen pikakurssin.

Aamulla herään herätyskelloon. En ole oksentanut ja olo on jo paljon parempi. Ihan kuin yöllä ei olisi ollutkaan mitään kuvotuskohtausta. Päätän lähteä yliopistolle kuuntelemaan luentoa regressioanalyysin tekemisestä. Kuiva luento monimuuttujamenetelmistä on juuri se asia, mitä minä aivan ehdottomasti haluan tähän aamuun.

Haen Kaunon valjaat ja huikkaan koiralle, että pissalle oltaisiin lähdössä nyt. Kauno nappaa lelun ja juoksee karkuun. Minulla on kiire, joten räjähdän saman tien: ellei Kauno lähde NYT ulos pissalle, hän saa sitten olla pissähädässä siihen asti, että tulen kotiin. Puen valjaat väkisin koiran päälle ja lähden raahaamaan häntä kohti ulko-ovea. Miten tämä hemmetin aamulenkille lähtö on aina tällaista tappelua? Meidän koiramme on kuin pahainen kakara.

Lenkistä ei tule mitään. Martin kaupunginosan kaikki koirat ovat samaan aikaan liikkeellä. Kaikki vieraat koirat pitää haukkua pystyyn ja kaikkia tuttuja koiria pitää moikata. Kello tikittää ja minulta alkaa loppua aika. Lenkki jää todella lyhyeksi, sillä minun on aivan pakko lähteä. Pitää mennä kaupan ja kirjaston kautta: kaupasta lounasta ja röökiä sekä kirjastosta kirjoja (et varmaankaan olisi itse osannut päätellä, että kirjastosta haetaan kirjoja).

Kaupan kassalla on mummeli hakemassa pakettia, todennäköisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Mummeli kaakattaa todella perinteisellä Turun murteella. Mahtaako olla mummo ikinä käynyt edes tois pual jokke? Mummelilla kestää ja kestää ja kestää ja kestää. En sano mitään, mutta alan naputtaa sormillani liukuhihnaa ja katseeni tappaisi kokonaisen klaanin klingoneita. Lopulta pääsen maksamaan ostokseni ja saan röökiaskini. Tulen vielä tarvitsemaan tuota röökiaskia tänään.

Matkalla kirjastoon kaikki liikennevalot heittävät punaiselle juuri ennen minua. Joudun odottamaan. Hakkaan rattia ja olen räjähtämispisteessä. Kun pääsen kirjastolle, päästäni nousee höyryä ja korvistani tulee liekkejä. 

Minulla on palautettavana valtava määrä kirjoja, mitä olen käyttänyt lähteinä väkivalta ja instituutiot-kurssin esseeseen sekä laadullisen tutkimuksen harjoitustyöhön. Palautusautomaatti on aivan liian hidas ja minulta menevät hermot. Haen hyllystä minulle varatut kirjat. Niitä on vain kaksi. Ja lainausautomaatilla on juuri minua ennen mies, jolla on lainattavana ainakin 20 kirjaa. Äääääh! Hemmetin hidastelijat.

Kun starttaan auton ja lähden kohti yliopistoa, eteeni kurvaa bussi, joka hidastelee. Huudan rattini takaa bussikuskille, ja olen täynnä pyhää raivoa. Miksi helvetissä kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja tänään ja haluavat pilata minun elämäni? Bussi pysähtyy liikennevaloihin. Taas liikennevalot, perkele! Yhtäkkiä muistan: unohdin ottaa lääkkeet. Minulla on vain 15 minuuttia aikaa, joten en ehdi enää menemään kotiin. Täytyy yrittää kestää tämä päivä ilman lääkitystä.

Elämä ilman ADHD-lääkettä ja elämä ADHD-lääkkeen kanssa on täysin erilaista. Kun olen lääkittynä, minua ei vituta ihan kaikki, enkä hermostu jokaisesta pikkuasiasta. Siksi minä olen yksi niistä kymmenistätuhansista, jotka haluavat käyttää ADHD-lääkkeitä: elämä vain on niin hirvittävän paljon helpompaa! Vaikka sinänsä onkin surullista, että tarvitsen kalliit lääkkeet, jotta normaalit ihmiset eivät olisi minun mielestäni aivan täydellisiä idiootteja.

PS. Kuvat tarjoaa, jälleen kerran, Papunet.

Karvakorvan karkureissu

Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä. 

Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.

Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.

Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...

Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.

Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.

En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.

Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.

Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.