Kun kirsu saa päättää - Kauno ja pullo laakerinlehteä

Mikä tekee pienen, karvaisen koiranpojan onnelliseksi? Pullo hydrolaattia, vanupuikon pää, kolme lasipurkkia ja pussi nameja. Sekä emäntä, joka parhaansa mukaan yrittää huijata pientä, karvaista koiranpoikaa, ja piilotella hajupurkkia ympäri kämppää laittaen kaksi muuta purkkia hämäykseksi.

Eilen meillä alkoi Kaunon kanssa nose workin toinen taso, eli lähdimme suorittamaan laakerinlehteä. Kun kurvasimme Turun Murren hallin pihaan, Kauno alkoi ulista innosta ja häntä viskasi kuin sähkövatkain. Hän tiesi, mihin olemme tulleet ja mitä varten olemme tulleet.

Kun oli Kaunon vuoro mennä ensimmäinen hajukierros, ei karvaista koiranpoikaa olisi voinut vähempää kiinnostaa mikään hallin haistelu ja tutustuminen. Hän juoksi suoraan hajuradalle ja ihmetteli, missä himputissa se purkki ja haju ovat. Ratahan on tyhjä! Meillä mennään suoraan asiaan, eikä mitään kursailla.

Yritimme parhaamme mukaan huijata Kaunoa purkkien kanssa, mutta meidän kirsukansalaista ei niin vain huijatakaan. Oikea purkki löytyi joka kerta. Kauno oli niin onnellinen päästessään haistelemaan, että otti treenit tosissaan ja veti ne aivan täysillä. Viimeisen kierroksen aikana pojasta alkoi nähdä, että nyt väsy painaa, ja pieni miehemme on kaikkensa antanut. Hän veti silti kierroksen kunniakkaasti loppuun.

Vähän hän yritti fuskata. Meni seisomaan oikean purkin viereen ja katseli minua. Odotti saavansa namin. Kyllä, hän oli tasan oikean purkin luona, mutta minä olin julma ja tiukka; namia ei irtoa, ennen kuin kirsu näyttää hajun lähteen. Kun tarpeeksi monta kertaa vaadin, niin johan se kirsu kävi siellä purkissa. Mutta selkeästi Kauno oli tympääntynyt, ettei sitä namia tullut pelkästään siitä, että hän meni oikean purkin luokse seisomaan.

Tänään aloin räiskiä kuvia, tarkoituksenani ihan vain raportoida eilisestä, huippuhauskasta hajuillasta. Kauno huomasi heti, että minulla on kädessäni hydrolaatit, vanupuikot ja purkit. Hän tuli eteeni, häntä viskoi taas ja hän tuijotti minua niin anelevasti, etten minä voinut muuta kuin tehdä hänen kanssaan vähän hajutreenejä. Tippa laakerinlehteä vanupuikon päähän, puikko purkkiin, purkki piiloon, hämypurkit paikoilleen ja sen jälkeen käsky: "Etsi haju!" Kauno ampaisi matkaan niin, että matot menivät rullalle, ja sen jälkeen kämpässä kuului sen päiväinen nuuskutus. Teimme muutaman samanlaisen kierroksen eri huoneissa. Ja Kauno oli onnesta soikeana.

Vaikka rally-toko on hauska harrastus ja alamme olla siinä aika pitkällä jo, niin kyllä tämä nose work on enemmän Kaunon juttu. Hänestä suorastaan huokuu innostus ja onni, kun hän pääsee haistelemaan. Eli tästä jatkamme eteenpäin! Rally-tokoa on kiva harrastaa tässä nuuskuttelun rinnalla, mutta nuuskuttelusta on tullut meidän ykköslaji. Ja Kaunosta tulee varmasti ihan hirvittävän hyvä nuuskumies, kunhan saa tarpeeksi harjoitusta.

Elämä hymyilee, kun lääkitys on kunnossa

Herään keskellä yötä aivan kammottavaan kuvotukseen. Hikoilen tuskahikeä ja arvon mielessäni, oksennanko nyt vai heti. Näen jo sieluni silmin, miten joudun peruuttamaan kaikki tämän viikon menot noron takia. Haen ämpärin ja menen sohvalle katsomaan loppuyöksi dokumenttielokuvaa Napoleonista. Enpähän ainakaan herätä kuorsaavaa miestäni, jos päätänkin yhtäkkiä aloittaa norjan kielen pikakurssin.

Aamulla herään herätyskelloon. En ole oksentanut ja olo on jo paljon parempi. Ihan kuin yöllä ei olisi ollutkaan mitään kuvotuskohtausta. Päätän lähteä yliopistolle kuuntelemaan luentoa regressioanalyysin tekemisestä. Kuiva luento monimuuttujamenetelmistä on juuri se asia, mitä minä aivan ehdottomasti haluan tähän aamuun.

Haen Kaunon valjaat ja huikkaan koiralle, että pissalle oltaisiin lähdössä nyt. Kauno nappaa lelun ja juoksee karkuun. Minulla on kiire, joten räjähdän saman tien: ellei Kauno lähde NYT ulos pissalle, hän saa sitten olla pissähädässä siihen asti, että tulen kotiin. Puen valjaat väkisin koiran päälle ja lähden raahaamaan häntä kohti ulko-ovea. Miten tämä hemmetin aamulenkille lähtö on aina tällaista tappelua? Meidän koiramme on kuin pahainen kakara.

Lenkistä ei tule mitään. Martin kaupunginosan kaikki koirat ovat samaan aikaan liikkeellä. Kaikki vieraat koirat pitää haukkua pystyyn ja kaikkia tuttuja koiria pitää moikata. Kello tikittää ja minulta alkaa loppua aika. Lenkki jää todella lyhyeksi, sillä minun on aivan pakko lähteä. Pitää mennä kaupan ja kirjaston kautta: kaupasta lounasta ja röökiä sekä kirjastosta kirjoja (et varmaankaan olisi itse osannut päätellä, että kirjastosta haetaan kirjoja).

Kaupan kassalla on mummeli hakemassa pakettia, todennäköisesti ensimmäistä kertaa elämässään. Mummeli kaakattaa todella perinteisellä Turun murteella. Mahtaako olla mummo ikinä käynyt edes tois pual jokke? Mummelilla kestää ja kestää ja kestää ja kestää. En sano mitään, mutta alan naputtaa sormillani liukuhihnaa ja katseeni tappaisi kokonaisen klaanin klingoneita. Lopulta pääsen maksamaan ostokseni ja saan röökiaskini. Tulen vielä tarvitsemaan tuota röökiaskia tänään.

Matkalla kirjastoon kaikki liikennevalot heittävät punaiselle juuri ennen minua. Joudun odottamaan. Hakkaan rattia ja olen räjähtämispisteessä. Kun pääsen kirjastolle, päästäni nousee höyryä ja korvistani tulee liekkejä. 

Minulla on palautettavana valtava määrä kirjoja, mitä olen käyttänyt lähteinä väkivalta ja instituutiot-kurssin esseeseen sekä laadullisen tutkimuksen harjoitustyöhön. Palautusautomaatti on aivan liian hidas ja minulta menevät hermot. Haen hyllystä minulle varatut kirjat. Niitä on vain kaksi. Ja lainausautomaatilla on juuri minua ennen mies, jolla on lainattavana ainakin 20 kirjaa. Äääääh! Hemmetin hidastelijat.

Kun starttaan auton ja lähden kohti yliopistoa, eteeni kurvaa bussi, joka hidastelee. Huudan rattini takaa bussikuskille, ja olen täynnä pyhää raivoa. Miksi helvetissä kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja tänään ja haluavat pilata minun elämäni? Bussi pysähtyy liikennevaloihin. Taas liikennevalot, perkele! Yhtäkkiä muistan: unohdin ottaa lääkkeet. Minulla on vain 15 minuuttia aikaa, joten en ehdi enää menemään kotiin. Täytyy yrittää kestää tämä päivä ilman lääkitystä.

Elämä ilman ADHD-lääkettä ja elämä ADHD-lääkkeen kanssa on täysin erilaista. Kun olen lääkittynä, minua ei vituta ihan kaikki, enkä hermostu jokaisesta pikkuasiasta. Siksi minä olen yksi niistä kymmenistätuhansista, jotka haluavat käyttää ADHD-lääkkeitä: elämä vain on niin hirvittävän paljon helpompaa! Vaikka sinänsä onkin surullista, että tarvitsen kalliit lääkkeet, jotta normaalit ihmiset eivät olisi minun mielestäni aivan täydellisiä idiootteja.

PS. Kuvat tarjoaa, jälleen kerran, Papunet.

Velmu-Kauno hajuradalla

Me olemme edenneet Kaunon kanssa nose workissa niin pitkälle, että tänään pääsimme lasipurkkiradasta eroon ja harjoittelimme hajujen etsintää "oikealla radalla". Haju oli pienessä metallisessa purkissa ja rata koostui tuoleista ja sohvasta.

Ensin tutustuttiin metallipurkkiin. Iisipiisi meidän villahoususankarille! Sitten purkki vietiin radalle. No, sehän löytyi ihan heti! Purkin paikkaa vaihdettiin, mutta sepä ei meidän sankaria hämännyt, vaan purkki löytyi taas. Aivan liian helppoa! Kunnes...

Kouluttaja laittoi radalle kolme metallipurkkia, missä oli jokaisessa hajua. Kauno kyllä haistoi, että sitä hajua täällä on, mutta paikantaminen oli hankalaa. Hän pyöri ja hyöri tuolien välissä, hyppi sohvalla ja etsi. Pitkän etsimisen jälkeen löytyi yksi purkki, Kaunokainen sai namin, ja sitten yritettiin etsiä toista purkkia.

Siinä Kaunon nuuskuttaessa sohvan vierestä löytyi lelulaatikko. Siellä oli erilaisia koirien pelejä sekä puisia palikoita. Kaunokainen unohti saman tien, mitä oli tekemässä, nappasi palikan suuhunsa ja juoksi karkuun. Siitähän kiva leikki syntyi, kun emäntä juoksi perään ja yritti saada palikkaa pois. Villahoususankari innostui entistä enemmän. Kyllä se palikka saatiin lopulta pois, mutta se rata oli sitten siinä. Kauno meni autoon odottamaan siksi aikaa, kun toinen koirakko tuli radalle.

Seuraavalla kerralla yritettiin samaa: kolme metallipurkkia, missä kaikissa oli hajua. Kauno juoksi heti ensimmäisenä lelulaatikolle ja alkoi kaivaa palikoita. Palikat olivat paljon kiinnostavampia kuin minun treenitaskussani olevat kanakiekot. Laatikko piti siirtää, koska radasta ei muuten tullut mitään. Kun tämä suuri ja paha häiriötekijä, lelulaatikko, oli pois silmistä, Kauno palasi radalle, ja löysi hienosti kaksi purkkia!

Siitä huolimatta, että olen älyttömän ylpeä fiksusta koirastani, mietin usein, mitä olen tehnyt koiran kasvatuksessa ja koulutuksessa väärin. Tuo meidän villahoususankari on kyllä sellainen velmu, ettei mitään tolkkua! Hän tiesi tasan tarkkaan, että täällä ollaan nuuskimassa eikä leikkimässä palikoilla, mutta silti piti mennä sorkkimaan sinne palikkalaatikkoon. Ja juosta karkuun. Ja juosta aina uudestaan karkuun, vaikka emäntä juoksi perässä kanakiekko kädessään.

Ehkä minun pitäisi lopettaa käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttajien koulutus, sillä en selkeästikään osaa kouluttaa edes omaa koiraani. Miten voisin kouluttaa muita eläimiä? Jos olen saanut omasta koirastani koulutettua velmun, mitä saan aikaiseksi muiden eläinten kanssa? 

Mutta vaikka meidän Kaunokainen onkin täysi velmu, hän on myös äidin vauva ja maailman paras koira! 

Peuraterapiaa koulutusväsymykseen

Kello on kuusi illalla, ja minä olen niin kuoleman väsynyt, etten jaksa tehdä muuta kuin istua sohvalla ja tuijottaa eteeni kuola suunpielestä valuen. Takanani on monta pitkää koulutuspäivää. Ensin perjantai ja lauantai Tampereella eläinkouluttajien koulutuksessa, siihen edestakainen matkustaminen vielä kaupan päälle. Sunnuntai meni melkeinpä kokonaisuudessaan nukkuessa univelkaa ja väsymystä pois.

Eilen maanantaina oli pitkä koulutuspäivä voimauttavan valokuvan parissa, samoin tänään. Taidan olla liian vanha siihen, että jaksaisin enää tällaisia koulutusrupeamia. Ovathan nämä koulupäivät olleet antoisia ja tunteikkaita, mutta myös väsyttäviä.

Perheprojekteja ja suuria tunteita

Naamantai. Ja siltä tuntuu! Teini on sairastunut ja minun on aamuni venyy, kun peruutan hänen koulutaksinsa ja ilmoitan kouluun, ettei tyttö tule. Hän jää kotiin koiran ja miehen hellään hoitoon sairastamaan. Itse raahaudun autoon ja lähden liukastelemaan pitkin jäisiä teitä kohti Ruissaloa. Olen myöhässä, sillä aamuni venyi tämän odottamattoman sairastumistapahtuman vuoksi.

Syön Villa Marjaniemen tarjoaman aamupalan pikaisesti, ja sen jälkeen juoksen yläkertaan ja huoneeseen, mitä käytämme koulutukseen. Suuressa kartanossa on kylmä kuin Danten helvetissä. Minulla on villasukat jalassa, mutta palelen silti. Perkeleen talvi ja talven "ihana ihmemaa". Saisi loppua jo, saatana.

Tämä päivä on varattu perheprojekteille, mitä olemme tehneet omien perheenjäsentemme kanssa. Minä olin valinnut mieheni, mutta olimmeko saaneet koko projektia vietyä loppuun? No emme tietenkään. Oli minulla sentään jotain esittää.

Ensin kerromme projektistamme pienryhmässä ja sen jälkeen esitämme sen koko porukalle. Monilla on projekteissa mukana syviä tunteita, menetystä, tuskaa ja itkua. Kuunnellessamme tarinoita myös yleisö itkee välillä. Voimauttavassa valokuvassa sukelletaan syvissä vesissä.

Projektien läpi kuultaa myös voimaantuminen, lähentyminen ja toivo. Viimeistään tässä vaiheessa sen huomaa, miten tämä voimauttavan valokuvan menetelmä todella vaikuttaa ihmiseen. Eikä se ole pelkästään se valokuvaaminen ja valokuvan ottaminen, vaan nimenomaan se vuorovaikutus, mitä kuvaaja ja kuvattava käyvät keskenään. Juuri se tekee tästä menetelmästä niin voimakkaan ja vaikuttavan.

Nykyään tarjotaan ties mitä yksisarvishoitoa ja muuta huuhaajuttua, mikä "parantaa". Ja minä olen skeptikko. Uskon vasta sitten, kun itse näen ja koen. Ja voimauttavan valokuvan voimaan minä uskon! Olen itse nähnyt ja kokenut, miten voimakkaasti se vaikuttaa. Ei yksi valokuvaussessio mitään paranna, mutta pitkäaikainen työskentely ja toisen katsominen lempeällä ja voimauttavalla katseella voi tehdä ihmeitä. Tietenkin se tekee ihmeitä vain silloin, jos olet itse valmis vastaanottamaan sen! Eihän mikään terapiakaan auta, ellei itse ole valmis vastaanottamaan apua ja tekemään töitä sen eteen. Sama juttu voimauttavassa valokuvassa. Tällä menetelmällä voi tehdä ihmeitä!

Tämä pitkä ja tunteikas naamantai päättyy, paitsi ettei se pääty minun kohdallani. Se jatkuu. Kipaisen kiireesti kirjaston, kirjavarausten ja ennakkoäänestyksen kautta kotiin. Hyvä, että kirjastossa voi äänestää ennakkoon. Muuten olisi voinut äänestäminen jäädä välistä. Kotona nakkaan treenitavarat kassiin, nakkaan koiran autoon ja lähden kohti Lietoa ja Turun Murrea. Meillä on Kaunon kanssa vielä nose workia.

Olen niin väsynyt, että näen kaiken kahtena. Kaunoa ei kuitenkaan voisi vähemmän väsyttää! Hän loistaa purkkiradalla ja tekee meidän pienen porukkamme parhaimman suorituksen. Olen haljeta ylpeydestä. Meidän hieno hauvamme.

Kotona olen vasta yhdeksän jälkeen illalla. Otan saman tien nukkunapin ja painun pehkuihin. Huomenna on toinen pitkä päivä. Pakko jaksaa edes jotenkin.

Peuran lempeä katse

Tiistai. Herätyskellon soiminen tuottaa tuskaisen tunteen. En jaksaisi nousta, haluaisin jäädä köllimään kuorsaavan mieheni viereen. Missaan kuitenkin koulutuspäivän, jos nyt jään makoilemaan. Tänään meille esitellään meidän seuraava projektimme, joten minun on pakko olla paikalla.

Talvi ärsyttää. Kylmä ärsyttää. Liukkaus ärsyttää. Olen lähtenyt kiireessä ja unohtanut villasukat kotiin. Jäädyn aivan varmasti pystyyn koulutuspäivän aikana. Yritän kuitenkin unohtaa ärsytyksen ja muistaa elämän pienet hyvät asiat. Vaikka olen väsynyt, tässä päivässä on vielä varmasti jokin, mikä piristää. Ihan varmasti. Kun ajan Villa Marjaniemen pihaan, kuulen käpytikan nakuttavan puussa. Se piristää vähän, jostain oudosta syystä. Luonnolla on parantava voima.

Päivän aluksi käymme läpi jo viime vuoden puolella aloitetut projektit omista erilaisista puolistamme. Esittelemme ne pienryhmissä ja keskustelemme niistä. Jokaisella on omalta näyttävät kuvat ja projektit ovat hyvin erilaisia. Se juuri onkin tässä niin hienoa, että jokainen saa näyttää juuri ne puolensa, mitä itsestään löytää. Ei tarvitse esittää mitään. Eikä kaivaa niitä omia huonoja puoliaan. Juuri se vika suomalaisissa on. Meistä jokainen tarvitsisi hieman voimauttavan valokuvan lempeää ja hyväksyvää katsetta.

Löydä kuvasta käpytikka.

Päivään kuuluu myös luento voimauttavan valokuvan menetelmästä sekä tulevasta projektista työyhteisössä. Tätä menetelmää voi siis käyttää muuhunkin kuin yksilötyöhön. Sillä voi voimauttaa kokonaisia työyhteisöjä, ja vielä suhteellisen halvalla, kun ei tarvitse maksaa kaiken maailman konsulttien perimiä maksuja. Seuraavaksi meidän tehtävämme on tehdä juurikin se: Voimauttaa työtoverimme.

Ennen viimeistä keskustelua, eli työyhteisöprojektien suunnittelua parin kanssa, käyn pikaisesti ulkona tupakalla. Ruissalon metsän uumenista hyppää eteeni peura. Se seisoo ihan lähellä minua ja tuijottaa suoraan silmiini. En ole koskaan ollut näin lähellä elävää peuraa, villin (?) luonnon keskellä. Peura ei katso minua kysyvästi, vaikka sen mielessä todennäköisesti liikkuukin kysymys siitä, mikä hemmetin eläin on tuollainen pinkkitukkainen kahdella jalalla seisova otus, jonka suusta tulee savua. Katson peuraa suoraan silmiin, ja se katsoo minua takaisin lempeästi. Ihan kuin peura haluaisi sanoa minulle jotain.

Villa Marjaniemen ulko-ovi käy ja peura lähtee karkuun ääntä. Kurssikaverini tulee myös tupakalle. En ehtinyt saada peurasta valokuvaa, sillä jäin vain tuijottamaan sen lempeää katsetta. Kohtaaminen peuran kanssa kuitenkin pysähdytti minut. Tuo vaikuttavan ja ylvään eläimen katse syöpyi minuun. Saan hädin tuskin suunniteltua edes työyhteisöprojektiani, kun ajattelen vain tuota peuraa.

Lähtiessäni takaisin autolle yritän katsoa, näenkö peuraa enää. En näe. Sen on kadonnut metsän siimeksiin. Lähden kotiin toivoen, etten törmää siihen enää auton startattua. Peuran ja Toyotan kohtaamisesta todennäköisesti ei tulisi kovinkaan lempeä, kummallekaan osapuolelle.

Nuhanenäteetä ja Ice Agea

Kotona rojahdan sohvalle ja annan kuolan valua hetken suunpielestäni. Olen ansainnut hetken paikoillani. Tarvitsen hetken paikoillani. Räkäinen teini tulee yskimään sohvalle pelaten kännykkäpeliä. Menen tekemään hänelle Nuhanenän teetä, minkä olin ostanut eräästä teekaupasta. Keitän samalla itsellenikin kupposen. 

Laitan Ice Agen pyörimään. Hörpimme teetä ja nauraa röhötämme. Pitkien koulutuspäivien jälkeen tällainen aivoton viihde kera teekupin tekee terää. Ei tarvitse ajatella mitään.

Koulutuspäivät ovat herättäneet paljon tunteita ja olen saanut näiden päivien aikana paljon tärkeitä kohtaamisia. Minulla on paljon uutta ajateltavaa ja paljon uutta valmisteltavaa. Mutta tänään en valmistele mitään enkä ajattele enää mitään. Paitsi sitä, kehtaanko mennä nukkumaan ennen räkäistä teiniä vai onko se noloa.

Kuulumisia kirsukoulusta

Tänään oli sekä äidillä että Kaunolla jännittävä päivä. Aloitimme "kirsukoulun", eli nose workin. Tavoitteena on oppia tunnistamaan ensimmäinen haju, eukalyptus, ja oppia ilmoittamaan se. Tai merkkaamaan se. Tai mitä termiä siitä ikinä käytetäänkään, kun koira kertoo ohjaajalle, että tässä kohti dunkkaa sellaiselle kuin pitää.

Ensimmäisen kerran tavoitteena oli opettaa koiralle se, että puisella radalla olevassa pienessä lasipurkissa on haju, ja että juuri tuohon lasipurkkiin ja juuri tuohon hajuun nyt sitten pitäisi suunnata se mielenkiinto ja se kirsu. Koirat tulivat yksi kerrallaan radalle haistelemaan samalla, kun muut koirat odottivat autossa.

Turun murren halli oli Kaunolle entuudestaan tuttu. Hän ajatteli, että nyt sitten rally-tokoillaan, kun kerran täällä ollaan. Ensimmäinen kierros meni siihen, kun meidän villahoususankarimme yritti kaikin maailman rally-tokosta opituin kevätjuhlaliikkein saada namia pomppimalla puisen radan päällä. Kyllä se kirsu sinne lasipurkkiinkin meni, mutta Kauno ei selkeästikään ollut ihan varma, mikä tässä nyt on se homman nimi, kun aikaisemmin tässä samassa hallissa on sitä namia saanut nimenomaan siitä rally-tokosta.

Toisella kierroksella viereisen hallin koirakkoporukka vaihtui. Eteisessä oli jumalaton ryysis ja koirat haukkuivat. Meidän valpas vahtikoira seisoi lasipurkin takana tarkkana kuin porkkana, jos vaikka joku niistä naapurihallin koirista sattuisikin eksymään hänen purkilleen. Ei eksynyt, mutta se kierros meni hieman harakoille. Kauno selkeästi kyllä ymmärsi jo toisen kierroksen aikana, että täällä ei olla nyt ralleilemassa, vaan purkkeilemassa, ja nyt haistellaan eikä pyöritä. Ulkopuoliset häiriötekijät vain häiritsivät meidän villahoususankarimme suoritusta.

Kolmas ja tällä erää viimeinen kierros menikin sitten erinomaisesti, Kaunolla alkoi kunnon nuuskumoottori käydä, ja minä sain naksutella sormet verillä naksutinta. Ja namipalkkaa ropisi niin, että rutina kävi! Edes purkin paikan vaihtaminen toiseen reikään puisella radalla ei saanut meidän tarkkaa kirsukansalaista häiriintymään, vaan hän kyllä löysi purkin uudelleen toisesta paikasta. Ja taas ropisi namipalkka!

Kotiinviemisiksi saimme pullollisen eukalyptusta sekä kolme lasipurkkia, joiden kanssa me saamme harjoitella kotona.

Innokas kirsukoululainen lähdössä kirsukouluun.

Nose work on laji, missä ei tule hiki. Ei koiralle eikä ohjaajalle. Se ei vaadi minkäänlaisia kärrynpyöriä, loikkimisia eikä sirkustemppuja muutenkaan, joten se sopii jokaiselle koiralle. Myös sellaisille, joilla alkavat paikat krempata iän myötä. Se on rauhallista eikä siinä myöskään törmää toisiin koiriin, koska koirat tulevat yksitellen, vuoron perään radalle. Ja koira saa tehdä sitä, mikä on sille kaikkein luontaisinta, eli haistella! Käyttää kirsuaan ja hajuaistiaan.

Kaunoa taisi tänään puraista nuuskukärpänen. Ehkä vähän äitiäkin, kun näki kolmannella kierroksella, miten innoissaan meidän pieni villahoususankarimme oli. Odotamme innolla ensi viikkoa ja uusia purkkihaasteita!

Doboilua

Koska kaikkea pitää kokeilla vähintään kerran elämässään...

Rally-toko jäi joulutauolle, ja meillä oli Kaunon kanssa mahdollisuus päästä kokeilemaan doboa parin kerran ajan. Ja tokihan me otimme haasteen vastaan! Eihän sitä kokeilematta tiedä, mikä laji saattaisi olla juuri se meidän juttu.

Teille, jotka ette tiedä, mitä dobo on, niin kerrottakoon dobon hyvin lyhyt oppimäärä. Dobossa on tarkoitus saada sekä koiraan että omistajaan liikettä ja lihasvoimaa. Harjoitteet tehdään ovaalin muotoisten dobo-pallojen tai tasapainotyynyjen päällä. Dobo-pallon koko on aika lailla kiinni siitä, miten iso koira itsellä on. Eli sekä omistaja että koira ovat vuoron perään pallon päällä tehden erilaisia liikkeitä ja kehittäen kehoaan.

Lisätietoa sitä kaipaaville ja dobosta kiinnostuneille löytyy vaikkapa tuolta: http://www.dobo.fi/

Meidän Kaunokainen, joka yleensä innostuu helposti kaikesta uudesta (erityisesti, jos siihen liittyy tavalla tai toisella pallo), ei pahemmin lämmennyt dobolle. Kauno vain haisteli palloa ja kiersi sen, kun yritti saada namin. Pallon päälle hän ei olisi millään halunnut hypätä. Tasapainotyynyt ovat rally-tokosta tuttuja, joten tasapainotyynyjen päällä hommat kyllä onnistuivat hienosti. Mutta dobo-pallosta Kauno ei kiinnostunut.

Ja minä surkeine lihaksineni ja huonoine tasapainoineni en meinannut millään pysyä itse pallon päällä! Dobo oli suhteellisen kevyttä jumppaa, verrattuna lajiini ennen selkävamman saamista, potkunyrkkeilyyn, mutta kyllä siinä dobossakin saa lihakset huutamaan hoosiannaa, jos A) niitä lihaksia ei ole, ja B) tekee kaikki liikkeet huonossa asennossa, kuten minä tein.

Nämä kaksi treenikertaa menivät siis lähinnä siihen, että Kauno haisteli dobo-palloa ja teki juttuja tasapainotyynyn kanssa, ja minä istuin dobo-pallon päällä kirkumassa, että kohta menee tasapaino ja minä kaadun. Että näin meillä. Ehkä se dobo ei ole juuri meidän laji. Ehkä se rally-toko on enemmän meidän juttu. Tai sitten nosework. Ilmoitin Kaunon nosework-kurssille tammikuussa. Koska tuo meidän pieni nuuskuttaja on koiramaiseen tapaan nenä kiinni joka mahdollisessa paikassa, olettaisin, että Kauno tulee rakastamaan noseworkia.

Mutta nuuskutuskurssista lisää tammikuussa! Nyt me jäämme koiraharrastuksista ansaitulle joululomalle, ja jatkamme taas ensi vuonna.

Åi Åbo!

Muutto on ohi! Olen saanut tehtyä eräästä jyväskyläläismiehestä turkulaisen. Tänään aloitamme yhteisen elämän avoparina. Minun kodistani on tullut meidän koti. Minun arjestani on tullut meidän arkemme.

Jyväskylä on jäänyt taakse. Ei enää pitkiä ajomatkoja, ei OnniBusseja eikä junareissuja. Ei toisesta erossa olemista.

Tällä hetkellä yhteinen kotimme on pahvilaatikkohelvetti, ja auvoisa avoliittomme alkaa sillä, kun tyhjennämme jokaisen näistä laatikoista ja etsimme tavaroille paikat. Onneksi meillä on koko elämämme aikaa, eivätkä aikataulut paina enää päälle.

Ilman apua emme olisi tästä muuttohelvetistä selvinneet. Siis suuri kiitos Veka, Pete, Iku, Sannis ja Suvi, jotka autoitte omalla panoksellanne. Eikä pidä unohtaa mummia, joka on ollut koko tämän ajan käytettävissä koira- ja lapsenvahtina, jos olemme häntä tarvinneet. Kiitos myös anopille tuesta, mitä tarvitsin niinä hetkinä, kun minusta tuntui, että pää räjähtää kaiken keskellä.

Enää ainoa, mitä minun tarvitsee tehdä laatikkotangon lisäksi, on opettaa tuo mies puhumaan Turun murretta.

Uuden vuoden lahjat

Vaikka juuri oli joulu, ja meillä on vielä kuusikin pystyssä (ja todennäköisesti on pystyssä vielä juhannuksenakin, koska unohdan viedä sen pois), olen silti sitä mieltä, ettei ikinä voi saada liikaa lahjoja. Etenkin itselle annetut lahjat ovat niitä parhaita lahjoja, koska silloin saa juuri sen, mitä itse haluaa. Tänään hankin itselleni kaksi uutta lahjaa.

Lahja 1.

Sain kuulla, että Turun Murren rally-tokon tutustumiskurssilla on peruutuspaikka. Haluaisinko ottaa paikan vastaan? Tyhmä kysymys. Tietenkin haluan! Pääsen rakkaan Kaunokaiseni kanssa taas harrastamaan, Kaunon pitkän sairausloman jälkeen. Kurssi on arvokas, mutta vielä arvokkaampaa on yhdessä vietetty aika Kaunon kanssa. Haluan antaa rakkaalle koiralleni iloa, elämyksiä ja mielekästä tekemistä. Rally-toko vaikuttaa juuri meille sopivalta vaihtoehdolta. Siksi haluan viedä Kaunon tutustumaan lajiin.

Lahja 2.

Olen aina halunnut opiskella psykologiaa. En edes tiedä, miksen tutkintoa suorittaessani lähtenyt opiskelemaan sitä sivuaineena. Olin nuori, tyhmä ja minua kiinnosti enemmän biletys kuin se, mikä minusta tulee isona. Ja taustalla kaiversi tietenkin ne sukulaisteni kauniit sanat: “Sinusta ei ikinä tulisi hyvää psykologia, kun olet tuollainen”. Nyt, kun olen suorittanut lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuutta, olen huomannut, että psykologia, ja aivan erityisesti neuropsykologia, kiinnostaa minua oikeasti! Kaiken lisäksi, olen saanut kyseisen opintokokonaisuuden esseistä pelkästään erinomaisia arvosanoja; tentistä tuli arvosanaksi vain hyvä, mutta tenteistä minä saankin aina huonompia arvosanoja kuin esseistä tai oppimistehtävistä. En pysty ADHD:n takia keskittymään tenttitilanteessa.

Jyväskylän avoimessa yliopistossa psykologian perusopintoja voi suorittaa verkko-opintoina, joten voisin ihan hyvin asua Canberrassa ja suorittaa silti psykologian opintoja Jyväskylän yliopistoon. Päätin tehdä hurjan teon, ja ilmoittautua perusopintojen opintokokonaisuuteen. Nyt minulla on sitten opinto-oikeus ja tunnukset, millä pääsen katsomaan verkkotehtävien suoritusohjeita. Eipä tämäkään itselleni ostettu lahja huokea ollut, sillä avoimen yliopiston kurssit ovat kalliita. Mutta tämän itselleni ostetun lahjan myötä minulla on varmasti taas mielekästä tekemistä koko kevään ajaksi, kun saan suorittaa psykologian opintoja.

Rally-toko-koulutusta Kaunon kanssa ja psykologian koulutusta verkossa. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta olen tällä hetkellä TODELLA onnellinen. Koulutus on siis avain onneen.

Tämä vintiö pääsee tänään kokeilemaan rally-tokoa.