Tuplavalmentaja - Matkanteon päätös

Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.

Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.

Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.

Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.

Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.

Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.

Kivaa koiranilmalla

Tämän syksyn ensimmäinen kunnon kaatosade. Tuuli vinkuu, sade hakkaa ikkunoita ja värikkäät lehdet lentävät ilmassa. Tänään ei tarvitse välittää siitä, sillä meillä on nepsy-valmennuksen koulutuspäivä, sisätiloissa, eikä tarvitse kastua ulkona.

Päivän teemana on ratkaisukeskeisyys, erilaiset ratkaisukeskeiset toimintamallit ja työtavat sekä tunteiden hallinta ja säätely. Saan paljon uutta tietoa, uusia menetelmiä ja uusia työkaluja. Ymmärrän, miksi asiakkaalta ei ikinä kysytä kysymystä “Miksi?”. Saan kokonaan uutta tietoa tunnereaktioista, tunnetaidoista, itsehillinnästä ja itsearvostuksesta.

Tunneteema saa minut ajattelemaan myös omaa toimintaani. Olen aina kokenut olevani järkiperäinen ihminen (jos minua nyt järkeväksi voi kutsua): Seuraan ennemmin järkeäni kuin tunteitani. Tai näin olen kuvitellut. Tämän päivän jälkeen vasta huomasin, miten kehittymätön olen itse omissa tunnetaidoissani. Toisaalta, en syytä tästä itseäni, sillä miten olisin oppinut asiaa, mitä minulle ei ole koskaan opetettu.

Ihmisellä on 104 tunnetta. Tähän mennessä olen tunnistanut niistä muutaman, pääasiassa kiukun ja ilon, eli ne kaksi ääripäätä. Tunteiden sanoittaminen on minulle vieras asia, sillä minulle ei ole annettu mahdollisuutta siihen. Olen aina vain saanut moitteita, kun olen ilmaissut tunteitani, kuten lähestulkoon kaikki muutkin ADHD-aikuiset, joita ei ole lapsena diagnosoitu. Tästä on lähtenyt käyntiin mukava oravanpyörä, missä pyörin edelleen omien tunnemyrskyjeni kanssa. Jään helposti vellomaan pitkäksikin aikaa negatiivisiin tunteisiin, eivätkä ne päästä otteestaan, koska en osaa käsitellä näitä tunteita oikealla tavalla.

Hyvä uutinen on se, että ikinä ei ole liian myöhäistä korjata tilannetta! Voin aloittaa korjaamisen jo tänään, etenkin, kun minulla on siihen upouudet työkalut.

Tupakkatauolla kouluttaja kysyy minulta tärkeän kysymyksen: “Oletko ikinä harkinnut tällaista vaihtoehtoa elämällesi?” Kysymys osuu hyvään kohtaan, sillä vastaus on: Olen harkinnut. Koska kouluttaja, joka tapaa minut tänään ensimmäistä kertaa, kysyy minulta, olenko harkinnut tätä tiettyä asiaa, saan tunteen siitä, että ehkä olen ajatuksissani sittenkin menossa oikeaan suuntaan. Ehkä olen kulkemassa oikeaa polkua. Ehkä minusta sittenkin on siihen, mitä olen salaa harkinnut ja suunnitellut, piilossa kaikilta, koska pelkään, että muiden mielestä en ehkä sopisikaan kyseiseen tehtävään. Minulle jäi tästä pienestä kysymyksestä suhteellisen hyvä mieli, ja nyt pohdin tosissani sitä, että valitsisin tämän polun. Se on iso harppaus kohti tuntematonta, mutta se tuntuu hyvältä ja se tuntuu oikealta.

Pitkä päivä takana. Sade ei ole lakannut vieläkään. Lähden kotiin monta ideaa ja ajatusta rikkaampana. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen päivän antiin. Vastassa on ikionnellinen koira, mitä lähden viemään ulos vesisateeseen. Sadevesi valuu hiuksiani pitkin, ja kastun läpimäräksi. Koira hyppii iloisena vesilätäköissä ja tonkii värikkäitä lehtikasoja. Annan sen nauttia syksystä, syksyn väreistä ja uusista tuoksuista. En välitä siitä, että kotiin tullessa minulla on läpimärkä koira, joka vaatii kunnollisen kuivauksen. Pääasia, että meillä on kummallakin hyvä mieli, ja olemme saaneet tästä koiranilmasta kaiken mahdollisen ilon irti.