Tuplavalmentaja - Matkanteon päätös

Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.

Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.

Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.

Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.

Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.

Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.

Perrrrrrrr...he

Ihanainen aamuinen aurinkoinen. Se ei kuitenkaan piristä minua, sillä olen unilääkkeiden takia ihan hirveässä tokkurassa. Torkutan herätyskelloa, mutta se ei helpota tokkuraista oloa yhtään. Pakko nousta ylös, vaikka sänky vielä kutsuisi. Tänään on toiseksi viimeinen päivä nepsy-valmentajan koulutusta, enkä aio luovuttaa nyt, kun olen jo näin loppusuoralla.

Kapuan ylös mäkeä, mitä olen kavunnut monesti tämän kuluneen vuoden aikana. Mäki vihertää. Kevät on saapunut. En kuitenkaan saa nauttia aurinkoisesta säästä ja luonnon vihreydestä, vaan avaan Keltaisen talon ulko-oven ja astun sisään 1800-luvulla rakennettuun, vanhaan taloon.

Tämän päivän aiheena on perhe ja perhevalmennus. Päivä alkaa sillä, että valitsemme kortin, mikä parhaiten kuvaa meitä nepsy-valmentajina. Itse valitsen koira-aiheisen kortin, minkä takana lukee “rento”. Olen rento ihminen, seurassani voi olla rennosti. Koirateeman valitsin myös siksi, että haluan käyttää valmennuksessa erilaisia menetelmiä: Eläinavusteisuutta, voimauttavaa valokuvausta ja mitä kaikkea muuta keksinkään. Vastaus kelpuutetaan.

Käymme läpi perheen määritelmää ja perhedynamiikkaa. Suomessa perhekäsitys on hyvin suppea, ja perheeksi lasketaan lähinnä vanhemmat ja lapset. Tai sitten puolisot, ellei lapsia ole. Sedät, tädit, serkut ja isovanhemmat eivät kuulu Suomessa perheeseen, ainakaan virallisesti. Itse olen sitä mieltä, että se on ihan itsestä kiinni, mikä on se oma perhe. Perhe ei välttämättä muodostu verisukulaisista tai avioliiton kautta solmituista siteistä. Myös erittäin hyvät ystävät voivat olla perhe, jos näin itse ajattelevat. Perheenjäsenyys on omassa päässä.

Puhumme myös siitä, miten asiakas kohdataan. Olisin kaivannut ehkä enemmän sitä näkökulmaa, miten PERHE kohdataan. Mielestäni koulutuksessa tuli esille yksilönäkökulma enemmän kuin perhenäkökulma. En väitä, että asia olisi ollut turhaa: Se oli varsin hyödyllistä! Mutta olisin kaivannut laajempaa näkökulmaa asiaan.

Keltaisen tuvan takapihalla olisi voinut nauttia auringosta.

Päivä päättyy pariin harjoitukseen. Ensin teemme pariharjoituksen, missä ensin parille annetaan negatiivista palautetta. Pari vastaa palautteeseen välinpitämättömästi ja kaataa syyn muiden niskoille. Sen jälkeen pohdimme, millaisia tunteita tämä herätti. Itse otin sen verran näyttelijän roolia tehtävän aikana, ettei se herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita. Voin kuitenkin kuvitella tämänlaisen välinpitämättömän vastauksen tuntuvan ikävältä. Teemme parityön uudestaan, tällä kertaa niin, että negatiivisen palautteen jälkeen pari pahoittelee ja tekee korjausehdotuksen. Pohdimme taas, miltä tuntui. Itse en pääse näyttelijän roolista mihinkään, mutta uskon, että tällainen palaute tuntuu huomattavasti paremmalta.

Viimeisenä teemme onnistumiskartoituksen. Keksimme asian, missä olemme onnistuneet ja mietimme, miten siinä onnistuimme, kenestä saimme tukea jne. Vaikeinta tehtävässä oli keksiä se asia, missä on onnistunut. Edelleenkin sen suomalaisen nöyryyden eetoksen takia. Ei saisi kehua itseään eikä ajatella itsestään mitään hyvää.

Koulutuspäivän päätteeksi olen niin väsynyt, että rojahdan sänkyyn. Vaikka päivä ei ole ollut mitenkään raskas, se on silti ollut aivan äärimmäisen raskas. Minua väsyttää aivan järjettömän paljon. Otan päiväunet kaksi miestä kainalossani: Toisessa kainalossa avomieheni ja toisessa rakas koirani Kauno. Ainakin minun on turvallista olla tällaisessa miesseurassa.

Keltainen tupa.

Aamuvirkkujen tyrannia

“Herää! Nouse ylös, senkin laiska paska! Makaat vain siinä ketarat ojossa. Nouse!”

Yritän avata silmiäni. Ne muljahtelevat eri suuntiin, enkä saa kohdistettua katsettani mihinkään.

“Herää, saatana!”

Yöpöydälläni on kännykkä. Saan sen verran käännettyä ruhoani, että pysty katsomaan, mitä se näyttää. 13.11. Olen nukkunut yli 12 tuntia, kiitos vahvan unilääkityksen. Ja kiitos tämän samaisen lääkityksen, olen edelleen ihan tokkurainen.

Avomieheni tulee makuuhuoneeseen, ja toivottaa hyvät huomenet. Hän kysyy, jaksanko nousta jo ylös. Mutisen, etten jaksaisi millään, mutta kun on pakko. “Onks sulla jotain tekemistä, vai?”, hän kysyy. Ei, ei minulla ole mitään tekemistä. Tämän päivän kalenteri on täysin tyhjä, niin kuin sen kuuluukin sairauslomalaisella olla. Minun ei tarvitse tehdä mitään eikä minun pidä olla missään.

“No, miks sun sit pitäis herätä ja nousta, ellei sun tartte missään olla eikä mitään tehdä?”

Hyvä kysymys! Eihän minun tarvitse nousta. Minä voisin jäädä makaamaan sänkyyn vaikka elokuuhun asti, jos siltä tuntuu. Ääni pääni sisällä on kuitenkin armoton, ja se jatkaa möykkäämistään:

“Herää! Nouse ylös! Tee! Suorita! Makaat vain siinä, etkä saa mitään aikaiseksi. Laiska paska!”

Mieleeni muistui kuva eräästä lastenkirjasta. Miksi juuri tuo kuva on syöpynyt mieleeni, en osaa sanoa. Mutta muistan tuon kuvan hyvin terävästi. Kuvassa lapsi nukkuu sängyssä, ja makuuhuoneen ikkunasta näkyy, miten lauma lapsia leikkii ulkona aurinkoisena päivänä. Runomuodossa kirjoitettu teksti sanoi, että jos ei herää aikaisin, menettää kaiken kivan. Pitäisi siis nousta ylös aikaisin joka aamu.

Tokkuraisissa aivoissani aivosolu huutaa toista. Sen verran ne taitavat nähdä toisensa sankan aivosumun keskeltä, että pystyn juuri ja juuri pohtimaan tätä lastenkirjan kuvaa.

Meille jankutetaan lapsesta asti, että aamuvirkkuus on hyve. Meitä suorastaan pelotellaan sillä, miten kaikki kiva jää tekemättä ja koko elämä elämättä, jos nukumme myöhään. Jopa nyt, sairauslomalla, joka on kirjoitettu minulle nimenomaan siksi, että saisin nukkua, aivoissani huutaa ääni, joka on sitä mieltä, että minun pitää nousta ylös ja toimia. En saa nukkua enempää, vaikka sitä lääkäri minun juuri käski tehdä: Nukkua, ja nimenomaan silloin, kun nukuttaa, kelloon katsomatta.

Tässä aamuvirkkujen tyranniassa unohdetaan se, että ihmiset ovat myös nukkumisen suhteen erilaisia. Iltavirkkuudelle ei juurikaan anneta kiitosta, yökukkumisesta puhumattakaan. Oletetaan, että kaikki ihmiset ovat virkeinä ponkaisemassa sängystä ylös jo ennen kuin naapurin kukko päästää ensimmäisen pieraisunsa. Kuitenkin tässä maailmassa hyvin moni ammatti vaatii illalla ja myös yöllä tehtävää työtä: Missä on se lastenkirjan sivu, missä on heitä varten tehty piirros ja runo?

Minä ja aivosoluni olemme yhtä mieltä siitä, että iltavirkkuutta pitäisi arvostaa paljon enemmän tässä yhteiskunnassa. Päätän myös sen, että jos minusta ikinä tulee valokuvaaja, teen valokuvasarjan yötyötä tekevistä ihmisistä.

“Herää! Nouse ylös! Laiska paska!”

Ääni ei ole vieläkään hiljentynyt. Kysyn, hiljentyisikö ääni, jos nousisin sen verran, että siirryn sängyltä sohvalle. Ääni ei vastaa. Se on hiljaa. Hiljaisuus on myöntymisen merkki. Kerään siis runsaan ruhoni, nousen ja siirryn sohvalle. Olen edelleen ihan tokkurassa, en pysty tekemään tai suorittamaan mitään. Mutta olen noussut sängystä ylös! Ja ääni päässäni on hiljaa. Luulen sen olevan tyytyväinen tähän pieneen kompromissiin.

Jääräpään jäätävä tokkura

Huomenta. Poikkeukselliset 12 tuntia unta takana. Ei täysin yhtäjaksoista, siitä minun on turha unelmoida edes, mutta nukahdin melkein heti heräämisen jälkeen uudestaan. Miten tämä on mahdollista?

Hyvin yksinkertaisella pikkukikalla: Avomieheni painostuksesta otin isomman annoksen unilääkettä eilen illalla. Ja ennen kuin kukaan alkaa kirkua, ettei lääkkeisiin saa tehdä muutoksia ilman lääkärin kanssa neuvottelua, niin turhaan siellä kirkutte! Tämä sama lääke on minulle tuttu lääke, ja olen joskus vetänyt tätä 35-kertaisesti suuremmalla annostuksella kuin mitä vedän sitä nyt. Tiedän, miten lääke toimii, ja minulla on lääkärin lupa itse säätää annostusta tarpeen mukaan ylös- tai alaspäin. Jos nukahtamiseen tarvittava annostus menee yli tuon 35-kertaisen, niin vasta sen jälkeen tarvitsee konsultoida lääkäriä.

Miksi ihmeessä en sitten aikaisemmin ole nostanut tuota unilääkkeen annosta? Miksi vasta nyt? Siihen on hyvin yksinkertainen syy: Aivan järjetön tokkura! Tämä lääke, mitä käytän, saa kyllä nukkumaan, mutta se vetää jo hyvin pienellä annostuksella niin tuhottoman tokkuraiseksi, ettei siitä tokkurasta meinaa herätä millään. Olen eilen nukahtanut ennen kymmentä illalla, enkä ole vieläkään täysin hereillä. Silmät ovat auki, kyllä, mutta aivot ovat totaalisen jäässä. Enkä tule tästä tokkurasta heräämäänkään, ennen kuin vasta tuntia ennen kuin pitäisi ottaa uusi lääke. Koska isommalla annostuksella kaikki päivät ovat pelkkää tuhotonta tokkuraa, ilman kunnollista heräämistä uuteen päivään ja ilman, että oikeastaan tajuaa mistään mitään, en ole halunnut lisätä annostusta.

Elin puolitoista vuotta täydessä tokkurassa tehden joka päivä töitä tuona aikana. En pyytänyt kertaakaan sairauslomaa, koska “eihän pieni univaiva nyt töitä estä”. Puolitoista vuotta! Kunnes tuli se päivä, kun en enää päässytkään sängystä ylös. En jaksanut enää. Kun sain lopulta raahattua hyllyvän hanurini työmaalle, eräs kollegani katsoi minua ja kysyä, olenko kunnossa. Vastasin, etten ole, mutten jaksa varata lääkäriaikaa. Hän auttoi ajanvarauksessa: Sain sen puolen tunnin päähän. Vastaanotolla lääkäri kysyi, mikäs minut tuo paikalle. Purskahdin itkuun. Vastaanottoaika oli 20 minuuttia. En tiedä, oliko lääkärillä seuraava aika tyhjä, vai säälistäkö hän antoi minun itkeä, mutta jatkoin itkemistäni lääkärille seuraavat 45 minuuttia. Tämä tapahtui marraskuussa 2015. Olin koko loppuvuoden sairauslomalla.

Puolitoista vuotta pelkkää tokkuraa. Siitä huolimatta täydellinen loppuunpalaminen, koska teki väkisin töitä siinä tuhottomassa sumussa. Oma syyni, olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin koko touhu ja pyytää sairauslomaa. Mutta olen jästipää, jäärä ja pahimman luokan sisupussi.

Tuosta lääkäriajasta on nyt toiset puolitoista vuotta. Muistan sen silti kuin se olisi tapahtunut eilen. En ole enää valmis elämään joka ikinen päivä tokkurassa. En halua, että jäätävä sumu on se ainoa asia, minkä näen edessäni joka ikinen aamu, kun herään. En halua elämäni muuttuvan tönköksi, tunnottomaksi ja tokkuraiseksi, tasapaksuksi tallaamiseksi. Siksi olen yrittänyt välttää vähänkään isompia annoksia. Koska en sen jälkeen enää herää! Koska jokainen päivä on pelkkää epäselvää tokkuraa eikä elämisestä tulisi yhtään mitään. En voisi viedä koiraa edes ulos, koska en siinä tokkurassa pysyisi kunnolla pystyssä.

Eikä tässä vielä kaikki! Tuhottoman tokkuran lisäksi lääke lisää ruokahalua, eikä minulla ole varaa lihoa yhtään enempää. Sillä on myös muita sivuvaikutuksia, kuten järjettömät päänsäryt. Siksi en ole halunnut lisätä annostusta yhtään suuremmaksi, vaikka se auttaakin nukkumaan paremmin se isompi annos.

Nyt joku kysyy, miksen vaihda lääkettä, jos tällä kerran on näin paljon huonoja sivuvaikutuksia. Mihin vaihtaisin? Tämä lääke oli, lääkärinkin mielestä, viimeinen vaihtoehto, mitä kokeillaan vain siinä tapauksessa, ellei mikään muu auta nukkumaan. Vastasiko tämä kysymykseen? Ihan totta, MIKÄÄN MUU ei auttanut nukkumaan. Kävimme läpi kaikki Suomessa laillisesti apteekista reseptillä saatavat, nukkumista auttavat lääkkeet läpi. Ei apua. Nallekarkkikin auttoi enemmän nukkumaan kuin joku tavallinen nukahtamislääke.

Tällä lääkkeellä on vielä yksi ikävä vaikutus: Se vaikuttaa uniin ja siihen, millaisia unia näen. Viimeöisestä unesta saatte lukea seuraavassa blogitekstissäni, minkä julkaisen heti tämän kirjoituksen jälkeen.