Kaunon lomapäiväkirja, osa 4: Loman loppu

Vihdoinkin ollaan takaisin kotona, Turussa! Oli kerrassaan väsyttävä loma, vaikka se olikin ihan hirveän hauska ja minä tapasin ihan hirvittävän nättejä tyttökoiria. Nyt aion nukkua ainakin miljoona tuntia putkeen. Pakko saada pitää vähän vapaata lomailusta.

Ennen kuin lähdettiin kotiin, käytiin vielä Jyvä-Kylän mummun luona haistelemassa sen hienoja takapihan kukkia. Minä yritin sada mummun Mimmi-koiraa leikkimään, mutta Mimmi vain murisi. Mummu sanoi, ettei Mimmi jaksa leikkiä. Mimmi on aika vanha jo.

Mutta mummulla oli minulle taas kerran nameja, ja mummu rapsutteli ja sanoi, miten hieno poika minä olen! Ja olenhan minä hieno.

Kotimatkalla meidän autoon tuli pörriäinen ja äiti kirkui. Meinasi ajaa auton ojaan. Hullu nainen!

Pysähdyttiin jossain Heppa-Vedellä. En ymmärrä näitä ihmisten keksimiä paikannimiä. Jyvä-Kylässä ei ole ainoatakaan jyvää missään, eikä siellä Heppa-Vedellä näkynyt ensimmäistä heppaa. Vettä oli vähän, muttei heppoja. Ihmiset ovat outoja.

Sen namikaupan kohdalla, mistä saa pelkkiä ihmisten nameja, alkoi sataa ihan hirmuisen kovaa. Pisarat suorastaan hakkasivat autoa, ja siitä tuli kamala ääni. Äiti joutui hidastamaan autoa tosi paljon, koska ei nähnyt ikkunasta läpi. Minuakin vähän pelotti.

Kun vesisade sitten lakkasi, äiti sanoi isille, että pitää katsoa, näkyykö peuroja. Ensin minä ajattelin, että nythän ne hienon idean keksivät: Etsivät minulle iltapalaa! Peuran pyllyliha maistuu hyvältä. Äidillä ei ole pyssyä, mutta sehän voisi vaikka ajaa autolla peuran päälle. Jostain kumman syystä, vaikka me nähtiin montakin peuraa, äiti ei ajanut yhdenkään päälle, enkä minä saanutkaan sitä iltapalaa. Ihan tyhmää ensin luvata peuran pyllylihaa, ja sen jälkeen väistellä niitä peuroja auton kanssa. 

Nyt me sitten olemme kotona, ja minä saan levätä. Oli kiva reissu ja oli kivaa päästä leikkimään niin monen koiran kanssa. Mutta pitää odottaa ainakin monta päivää, ennen kuin jaksan toista reissua tehdä. Kyllä tämä lomailu on rankkaa puuhaa!

Kirsu kohti... Hei kato, tulkku!

Nuusku työssään.

Aurinko pilkistää tummanpuhuvien pilvien takaa. Katson taivaalle huolestuneena. Ilma on nihkeä ja minusta tuntuu, että noin minuutin päästä alkaa sekä rankkasade että ukkonen. Juuri nyt ei tarvittaisi sadetta eikä ukkosta. Meillä on nose workin kolmostason viimeinen treenikerta, ja tällä kertaa meillä on ulkoetsintää. En kaipaa kesäflunssaa juuri nyt, tähän hetkeen, sillä loppuviikosta on tiedossa hevarien suviseurat: Tuska. Enkä aio heittää kolmen päivän lippuani roskikseen sen vuoksi, että olen sairastunut johonkin himputin flunssaan.

Olemme onnekkaita, eikä sadetta tule. Saamme vetää treenit kaikessa rauhassa loppuun. Kolme radanpätkää, kolmea eri hajua jokaisella pätkällä. Pitäisi siinä olla Kaunolle haastetta enemmän kuin tarpeeksi.

Ulkoetsintä ei ole Kaunon parhaita puolia. Meidän äärimmäisen häiriöherkkä kaverimme ei pysty keskittymään olennaiseen, jos on pienikin häiriö jossain. Ja se häiriö nyt voi olla mikä tahansa. Tulkku lentämässä kilometrin päässä, maassa oleva roska, näkymätön mies... Päätämme päästää Kaunon helpolla ja sovimme, että yhden löydön jälkeen rata on siinä. Parempi saada kunnon palkat ja kehut yhdestä löydöstä kuin väkisin vaatia pojalta jokaisen kohteen löytämistä. Siinähän menee nuuskimisen ilo ihan kokonaan!

Ensimmäisellä pätkällä Kaunolla käy kahdessa kohtaa nenä normaalia kovemmin. Hän on selkeästi saanut hajujäljen. Hän ei kuitenkaan ilmaise löytöä, koska viereiselle parkkipaikalle ajoi vartiointiliikkeen auto, ja hän jää tuijottamaan, kun vartija käy tarkastamassa rakennuksen ovia. Meidän tarkka vahtikoira. Aika kuluu ja se menee siinä, kun Kauno seuraa vartijaa. Yritämme ottaa uudestaan, tällä kertaa hieman helpotettuna. Ohjaan Kaunon paikkaan, missä nuuskutus kävi kaikkein koviten ennen vartijan tuloa. Ja sieltähän se haju löytyi! Hieno poika.

Toinen rata onkin sitten helpompi, ja haju löytyy suhteellisen pian lähdön jälkeen. Isot kehut, namit ja leikit. Äidillä on taitava hauva!

Kolmas rata muodostuu pahvilaatikoista. Ne ovat kivoja, ja Kauno alkaa leikkiä. Niinpä niin. Yksi tassu jää kiinni yhteen laatikkoon. Huokaisen.

Toisen laatikon päälle on kiva mennä pomppimaan. Nyt minulta tulee jo kipakampi kielto. On se nyt kumma! Täällä ollaan haistelemassa eikä pomppimassa laatikoiden päällä.

Löytyy sentään se oikea laatikko, kun vähän potkii (no, ei nyt sentään kirjaimellisesti), ja Kauno saa taas namit, kehut ja leikit. 

Oman vuoron odottaminen on tylsää.

Seuraavaksi saammekin sitten aloittaa nuuskutuksen vakiryhmässä. Olemme käyneet kaikki kolme hajua läpi. Hajukokeissa emme ole vielä käyneet, koska kokeet tehdään laatikoiden avulla, ja... No, mitä kuvittelette, että koetilanteessa tapahtuu, kun Kauno näkee kasan pahvilaatikoita? Ei ainakaan sitä, mitä pitäisi, ja lopputuloksena on 12 entistä pahvilaatikkoa. Ehkä odotamme hieman, että karvainen poikavauvamme kasvaa isommaksi ja saa enemmän järkeä päähänsä.

Vaikka Kaunokaisemme onkin kovin häiriöherkkä, olen silti hirmuisen ylpeä siitä, miten hienosti hän suoriutui kaikista ympärillä olevista häiriöistä huolimatta. Meillä on ihan valtavan hieno hauveli!

Parhautta juuri tänään

Sateinen sunnuntai. Pisarat ropisevat parvekkeen lasitusta vasten, ja Martinkirkon kello soittaa lauluaan. Kahden päivän vatsakivun jälkeen istun sohvalla, kaikessa rauhassa, ja mietin, että tämä päivä on hyvä päivä. Päätin kertoa teille, miksi tämä päivä on hyvä päivä.

• Heräämisen jälkeen sai mennä takaisin nukkumaan.
• Rauhallinen aamutupakkahetki parvekkeella toisen heräämisen jälkeen.
• Hidas ja rentouttava aamulenkki koiran kanssa.
• Onnellinen koira järsimässä poronluuta vieressäni.
• Ben & Jerry’s-jäätelö kädessäni.
• Elokuvan katsomista sohvalla ilman mitään kiirettä.
• Hetki omaa aikaa.
• Hot dog-ainekset odottamassa päivällisaikaa.

Tänään olen onnellinen. Mieleni on rauhallinen. En koe stressiä enkä ajattele ikäviä asioita. Paitsi sen verran, että lähetän lämpimiä ja parantavia ajatuksia kuumeiselle työkaverilleni, joka makaa parhaillaan sohvalla vähemmän mukavissa tunnelmissa.

Mikä on sinusta parasta juuri tänään?

Aurinko, aurinko lettuja paistaa

Onkohan maisteriohjelmassa mahdollista lähteä vaihtoon? Mieluiten johonkin sellaiseen valtioon, missä aurinko pilkistää edes joskus. Tähän vuodenaikaan Suomessa pitäisi olla yötön yö, ja auringon pitäisi paistella niitä lettujaan tavallista pidempään taivahalla, mutta sen sijaan täällä Pohjolan nurkilla tulee taivaalta lettujen ja mansikkahillon sijaan vettä, räntää, lunta ja pieniä, vanhoja mummoja.

Se unelmieni vaihtokohde voisi olla myös sellainen valtio, missä eläinavusteinen pedagogiikka kukoistaa. Voisin tehdä siellä graduni siitä, miten hyvin hommat hoituvat muualla, ja yrittää tuoda samaa mallia tänne Suomenniemellekin. Täällä eläinavusteisuus on kyllä nostamassa päätään, mutta kovin hitaasti.

Ruissalon kylpylän kokko.

Mistä moinen ajatus opiskelijavaihdosta pälkähti päähäni? No, raotapas verhoja ja katso ulos! Ainakin täällä Turussa on harvinaisen koleaa ja vettä on satanut suurimman osan juhannuspäivää. Aattona saimme sentään ihailla kokkoa Ruissalon kylpylän takapihalla ilman kaatosadetta; minä ja muu Turku. Kumma, miten kokon katsominen on niin pyhä rituaali, että suomalainen unohtaa sen, että hän inhoaa muita ihmisiä lähellään, ja tunkee väkisin viereen, ihan vain siksi, että saisi nähdä tulen palavan. Muualla maailmassa tuli on keksitty jo aika monta vuotta sitten, mutta näemmä Turussa se on vielä aika uusi juttu.

Nyt joku ihmettelee, että tuo hullu haluaa lähteä vaihtoon ihan vain siksi, että pääsisi johonkin lämpimämpään paikkaan. On sitä tyhmemmistäkin syistä vaihtoon lähdetty! Opiskellessani ihka ensimmäistä maisterin tutkintoani olin vaihdossa mm. Hollannissa, Amsterdamin yliopistossa. Sitä voi vain miettiä, miksi halusin vaihtoon juuri nimenomaan Amsterdamiin...

PS. Pitäisiköhän sitä tehdä tänään lettuja?

Kuva kanaalista Amersfoortin kaupungissa.

Kivaa koiranilmalla

Tämän syksyn ensimmäinen kunnon kaatosade. Tuuli vinkuu, sade hakkaa ikkunoita ja värikkäät lehdet lentävät ilmassa. Tänään ei tarvitse välittää siitä, sillä meillä on nepsy-valmennuksen koulutuspäivä, sisätiloissa, eikä tarvitse kastua ulkona.

Päivän teemana on ratkaisukeskeisyys, erilaiset ratkaisukeskeiset toimintamallit ja työtavat sekä tunteiden hallinta ja säätely. Saan paljon uutta tietoa, uusia menetelmiä ja uusia työkaluja. Ymmärrän, miksi asiakkaalta ei ikinä kysytä kysymystä “Miksi?”. Saan kokonaan uutta tietoa tunnereaktioista, tunnetaidoista, itsehillinnästä ja itsearvostuksesta.

Tunneteema saa minut ajattelemaan myös omaa toimintaani. Olen aina kokenut olevani järkiperäinen ihminen (jos minua nyt järkeväksi voi kutsua): Seuraan ennemmin järkeäni kuin tunteitani. Tai näin olen kuvitellut. Tämän päivän jälkeen vasta huomasin, miten kehittymätön olen itse omissa tunnetaidoissani. Toisaalta, en syytä tästä itseäni, sillä miten olisin oppinut asiaa, mitä minulle ei ole koskaan opetettu.

Ihmisellä on 104 tunnetta. Tähän mennessä olen tunnistanut niistä muutaman, pääasiassa kiukun ja ilon, eli ne kaksi ääripäätä. Tunteiden sanoittaminen on minulle vieras asia, sillä minulle ei ole annettu mahdollisuutta siihen. Olen aina vain saanut moitteita, kun olen ilmaissut tunteitani, kuten lähestulkoon kaikki muutkin ADHD-aikuiset, joita ei ole lapsena diagnosoitu. Tästä on lähtenyt käyntiin mukava oravanpyörä, missä pyörin edelleen omien tunnemyrskyjeni kanssa. Jään helposti vellomaan pitkäksikin aikaa negatiivisiin tunteisiin, eivätkä ne päästä otteestaan, koska en osaa käsitellä näitä tunteita oikealla tavalla.

Hyvä uutinen on se, että ikinä ei ole liian myöhäistä korjata tilannetta! Voin aloittaa korjaamisen jo tänään, etenkin, kun minulla on siihen upouudet työkalut.

Tupakkatauolla kouluttaja kysyy minulta tärkeän kysymyksen: “Oletko ikinä harkinnut tällaista vaihtoehtoa elämällesi?” Kysymys osuu hyvään kohtaan, sillä vastaus on: Olen harkinnut. Koska kouluttaja, joka tapaa minut tänään ensimmäistä kertaa, kysyy minulta, olenko harkinnut tätä tiettyä asiaa, saan tunteen siitä, että ehkä olen ajatuksissani sittenkin menossa oikeaan suuntaan. Ehkä olen kulkemassa oikeaa polkua. Ehkä minusta sittenkin on siihen, mitä olen salaa harkinnut ja suunnitellut, piilossa kaikilta, koska pelkään, että muiden mielestä en ehkä sopisikaan kyseiseen tehtävään. Minulle jäi tästä pienestä kysymyksestä suhteellisen hyvä mieli, ja nyt pohdin tosissani sitä, että valitsisin tämän polun. Se on iso harppaus kohti tuntematonta, mutta se tuntuu hyvältä ja se tuntuu oikealta.

Pitkä päivä takana. Sade ei ole lakannut vieläkään. Lähden kotiin monta ideaa ja ajatusta rikkaampana. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen päivän antiin. Vastassa on ikionnellinen koira, mitä lähden viemään ulos vesisateeseen. Sadevesi valuu hiuksiani pitkin, ja kastun läpimäräksi. Koira hyppii iloisena vesilätäköissä ja tonkii värikkäitä lehtikasoja. Annan sen nauttia syksystä, syksyn väreistä ja uusista tuoksuista. En välitä siitä, että kotiin tullessa minulla on läpimärkä koira, joka vaatii kunnollisen kuivauksen. Pääasia, että meillä on kummallakin hyvä mieli, ja olemme saaneet tästä koiranilmasta kaiken mahdollisen ilon irti.