Blogiystäväkirjahaaste - Sarjassamme hauskaa hömppää

Haasteet, etenkin hömppähaasteet, ovat joskus suhteellisen hauskoja. Etenkin sellaisena päivänä, kun ei ole mitään muuta, mitä pitäisi tehdä tai miettiä. Silloin voi olla hauskaa miettiä tällaisia asioita. Kevyttä eikä missään määrin haastavaa puuhaa, mutta puuhaa kuitenkin.

Tämänkertaisen haasteen nimi on blogiystäväkirja. Nappasin haasteen nähtyäni sen aika monessa blogissa, joten ajattelin, miksen minäkin voisi. Minun vastaukseni eivät ainakaan noudata niitä ihan kaikkein perinteisimpiä kaavoja. Ainakaan toivottavasti.

Blogiystäväkirjan idea on sama kuin mitä oli niissä ystäväkirjoissa, mitä kouluissa kierteli silloin, kun minä olin vielä sen ikäinen. Jokaiselle samat kysymykset, mihin jokainen vastaa omien mieltymystensä mukaan. Sen jälkeen sitten voidaan verrata toisten vastauksia (ja niitä karmeita sivun yläkulmaan liimattuja koulukuvia) keskenään.

Bloggaajan nimi:

Satu

Blogin nimi:

Nooh... Blogin nimi muuttuu sen mukaan, mitkä opinnot ovat milloinkin kesken. Blogi aloitti nimellä Satun matka valmentajaksi, mutta koska valmistuin valmentajaksi, sillä nimellä ei ollut kovin järkevää jatkaa blogia enää. Sen vuoksi blogi muuttui Satun matka tuplamaisteriksi. Ehkä ensi vuonna se on Satun matka triplamaisteriksi tai Satun matka tohtoriksi. Kuka tietää.

Ikä/ Blogin ikä:

38/ 2 vuotta

Aikaisemmat blogit:

Eipä ole mitään sellaista, mitä olisin aktiivisesti päivittänyt.

Miksi aloitit bloggaamisen?

Koska opiskelin samanaikaisesti kahdella eri valmentaja-linjalla samalla kouluttajalla, ja molempiin kuului oppimispäiväkirjan pitäminen. Päätin lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla ja perustaa oppimispäiväkirjablogin. Oppimispäiväkirjasta tämä blogi on ihan vain pikkaraisen verran laajentunut.

Mistä aiheesta postaat mielelläsi?

Koirista ja eläimistä yleensäkin, opiskelusta, ADHD:sta, hyvistä hevikeikoista, festareista, kirjoittamisesta noin yleistasolla, kirjallisuudesta, taideterapiasta, öööööö... No, kaikesta sellaisesta, mikä ei ihan hirvittävästi kiinnosta ihmisiä. Paitsi koirat ja eläimet. Ne tuntuvat kiinnostavan kaikkia. Samoin ADHD-postaukset ovat suosittuja.

Mistä aiheesta et postaa mielelläsi?

Uskonnon ja politiikan olen yrittänyt pitää pois tästä blogista. Toki minulla on kummastakin aiheesta omat mielipiteeni, mutta haluan pitää ne mielipiteet ominani.

Blogistani tulee isona:

Hemmetin monimutkainen ja sekava kokonaisuus, missä on postauksia viidestäsadasta eri aihepiiristä, ja blogin alkuperäinen ajatus pelkästä oppimispäiväkirjasta ja aika päiviä sitten unohtunut.

Kuinka kriittinen olet omaa blogiasi kohtaan?

Noh... Tämä on pikemminkin sellainen kepeä ajanviete. Toki toivon, että tästä pikkuruisesta blogistani olisi myös vertaistukea ADHD-opiskelijoille, ja samalla toivon, että pystyn tätä kautta jakamaan tietoa ja ymmärrystä erinäisiä asioita kohtaan. En kuitenkaan ota bloggaamista niin tosissani, että istuisin hampaat irvessä yökaudet PhotoShopin ääressä muokkaamassa blogissa julkaistavia valokuvia tai editoisi tekstiä päivä tolkulla. Kuten sanottua, tämä on kepeää ajanvietettä, joten en osaa olla ihan hirveän kriittinen blogiani kohtaan.

Mitä tapahtuu blogisi kulissien takana?

Ihan hemmetin paljon enemmän kuin mitä blogiini kirjoitan! Elämässäni on paljon rakkaita ihmisiä, paljon monipuolisia tapahtumia, paljon riitoja niiden vähemmän rakkaiden ihmisten kanssa ja ihan älyttömän paljon opiskelua. Minulla kun on tuo ADHD, isolla hoolla, joten jos kirjoittaisin kaiken tekemäni aina ylös, saisin kolmen Anna Kareninan verran tekstiä yhdestä vuorokaudesta. Kuka sitä jaksaisi lukea? Enkä minä jaksaisi sellaista määrää tekstiä edes kirjoittaa.

Blogin kautta olen saavuttanut:

Olenko saavuttanut jotain? En minä vain tiedä. Ei minulla ollut muuta saavutusta mielessä blogia perustaessani kuin se, että saisin joskus kahdet valmiit valmentajan paperit. Ja ne minä sain jo aika päiviä sitten.

Blogisalaisuutesi:

En minä vain tiedä. Maailman kaunein koira? Poikkeuksellisen hyvät kirjoitustaitoni? Outo ja vinoutunut huumorintajuni? Hei, nyt keksin! Se on se ADHD. Kiitos tuon kirjainyhdistelmän, olen oma, aito ja rehellinen itseni, mikä taas tekee blogistani omaleimaisen. Salaisuuteni on siis ADHD.

Suosikkisovellukseni:

Sovellus, mitä käytän viinipäiväkirjanani, My Wine World. Kulkee aina mukana, ja sen avulla voi tarkistaa, onko joku viini jäänyt kokeilematta tai oliko joku viini niin karmea kokemus, ettei sitä halua kokea toistamiseen. Sarjassamme elämän tärkeimmät asiat. Mutta faktahan on se, että elämä on liian lyhyt, jotta sitä kannattaisi tuhlata pahan viinin juomiseen.

Lempibloggaajasi:

Minä olen kokopäivätyötä ja vapaaehtoistyötä tekevä erityisteinin äiti, jolla on kaksi eri koiraharrastusta, aviomies ja joka on syyskuun alusta alkaen kirjoilla kolmessa eri Suomen yliopistossa. Minulla ei ole aikaa lueskella toisten ihmisten blogeja! Valitettavasti.

Mikä erottaa blogisi muista blogeista?

Öh. Ehkä aiheen erilaisuus. Erotun selkeästi valtavirrasta. En vertaile mitään tököttejä tai rättejä keskenään enkä jaksa keikistellä kameran edessä rumat kuteet päälläni. Enkä jaksa jankata, miten hienot lastenrattaat löysin ja miten upea synnytyskokemukseni oli (joo, oli ihan "helvetin upeaa" kokea se saatananmoinen tuska, siksi en ole halunnut, enkä halua, kokea sitä ikinä enää uudestaan). Olen suora ja rehellinen, enkä edes yritä mielistellä suurta yleisöä. Joihinkin se tehoaa, toisiin taas ei.

Paras blogimuistoni:

Öh... Duodaduoda... Öööööö... En minä nyt keksi mitään. Pitäisikö tästä jotain muistaakin? Kaikista noista sadoista teksteistä? Minulla on kyllä erinomainen muisti, mutta erittäin valikoiva sellainen.

Kenet haastan mukaan?

No juuri sinut, jolla on oma blogi ja luppoaikaa.

Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!

"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"

"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.

Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.

Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".

Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.

Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.

Tuplavalmentaja - Matkanteon päätös

Aikainen aamu, ennen kukon ensimmäistä pieraisua. Näin aikaiset heräämiset pitäisi kieltää lailla. Olen ihan tokkurassa, kun astelen pientä mäkeä ylös. Mutta minä jaksan! Tämän päivän jälkeen minä en tule enää kertaakaan astelemaan tätä mäkeä pitkin, en ylös enkä alas. Tämä on viimeinen päivä. Tänään päättyy matkani, minkä viime syksynä aloitin. Viime tiistaina minusta tuli neuropsykiatrinen valmentaja, ja tänään minusta tulee eläinavusteinen valmentaja. Tuplavalmentaja.

Kulunut vuosi on ollut uskomaton. Ennen kaikkea se on ollut sukellus omaan mieleeni ja sen tummansinisiin syvyyksiin. Olen oppinut ajattelemaan uudella tavalla, näkemään uusia näkökulmia ja olen saanut täysin uudenlaisen yhteyden ympäröivään maailmaan. Minusta on tullut uusi ihminen.

Kun käymme läpi opinnäytetöitä, huomaan, että opiskelukaverini ovat käyneet myös läpi samanlaisen prosessin kuin minä itse. Monet ovat pohtineet omaa elämäänsä uudella tavalla, lähteneet kulkemaan omaa polkuaan ja uskaltaneet hypätä pois oravanpyörästä, mikä ei antanut heille mitään muuta kuin jäätävän migreenin ja pahaa oloa. Koulutuksen aikana heille on valjennut se, mitä he elämältä haluavat ja mikä on oikeasti tärkeää juuri heille itselleen. Ja sehän on tärkeintä: Elää itsensä näköistä elämää. Ihan sama, mitä mieltä naapurin Pentti on elämäntyylistäsi, kunhan itse nautit elämästäsi ja olet onnellinen.

Päätöspäivä herättää kaikissa monia tunteita. On helpotusta siitä, että opinnot ovat ohi ja ne on suoritettu kunnialla loppuun. On surua siitä, että näin hieno ja antoisa vuosi on takanapäin, ja edessä on pelkkiä kysymysmerkkejä. On toiveikkuutta ja suunnitelmia tulevaisuutta varten. Ryhmämme on ollut tiivis ja läheinen. Sen huomaa myös lounastauolla, kun kokoonnumme takapihalle yhteistuumin syömään lounaamme. Keskustelemme paljon siitä, miten pitää yhteyttä tämän koulutuksen jälkeen, ja millaisia yhteistyökuvioita alamme rakentaa.

Miltä nyt tuntuu? Tuplavalmentajan fiilikset pitkän viikon jälkeen? En oikein osaa sanoa. En ole vielä sisäistänyt tätä. En vieläkään tajua sitä, että opintoni ovat nyt lopullisesti ohi, ja minä olen pätevä valmentaja. Odotan vain seuraavaa koulutuspäivää, mitä ei kuitenkaan tule. Tämä oli nyt tässä. Matkani on päättynyt. Enkä tiedä, pitäisikö tuntea iloa vai surua.

Matkanteko on monesti hauskempaa kuin perille pääseminen.

Pätevä voi päteä

Tänään oli nepsy-valmennuksen viimeinen päivä. Vaikka olenkin positiivisin mielin, olo on silti haikea. Koulutus on ollut antoisa ja mielenkiintoinen, ja olisin vielä halunnut jatkaa tätä matkaani valmentaja-opiskelijana. Nyt en ole enää opiskelija, vaan valmis valmentaja.

Päivän aiheena oli opinnäytetyöt ja niiden esittely. Jokainen kävi vuorollaan esittelemässä oman työnsä ja kertoi, miten päätyi juuri tämän aiheen valintaan. Työt olivat monipuolisia ja vaihtelevia aiheiltaan, ja muiden tekemistä töistä sai hyviä vinkkejä sekä omaan erityiseen arkeen että myös nepsy-valmennukseen.

Esitysten jälkeen oli todistusten jako ja kakkukahvit. Minun todistuksessani oli, tietenkin, painovirhepaholainen syntymäajan kohdalla, joten joudun nyt sitten odottamaan uutta todistusta. Onneksi ei ole pitkä odotus, sillä valmistun myöhemmin tällä viikolla eläinavusteiseksi valmentajaksi, ja saan uuden todistuksen siinä samalla kera oikean syntymäajan.

Nyt sitten seuraavaksi etsimään erilaisia vaihtoehtoja, mitä tuolla hienolla todistuksella ja neuropsykiatrisen valmentajan pätevyydellä voi tehdä, muutakin kuin päteä. Vaihtoehtoja on, onneksi, monia. Ensin kuitenkin vietän pitkän kesäloman ja pohdin asiaa tarkemmin sen jälkeen.

Ratkaisu: Star Wars ja samppanja

Kaksi lähipäivää enää. Yksi kummastakin linjasta. Sen lisäksi valmistuminen. Vähiin käyvät päiväni valmentaja-opiskelijana.

Kun aloitin tämän oppimispäiväkirjablogin, tarkoituksenani oli lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Koska molemmat linjat vaativat oppimispäiväkirjan pitämistä, päätin alkaa ihan paperisten päiväkirjojen sijaan pitää blogia. Olisi yhdessä paikassa kaikki, helposti saatavilla. Noh, kuinkas ollakaan, tämä minun pieni oppimispäiväkirjani on olemassaolonsa aikana “hieman” paisunut, ja olen kaiken opiskelupähkäilyn lisäksi angstaillut täällä tulevia häitäni, kirjoittanut runoja suomenlapinkoirastani, jakanut tietoa neuropsykiatrisista häiriöistä, valittanut väsymystä ja ties mitä kaikkea muuta. Mitä sitä voi muuta odottaakaan ADHD-aikuiselta?

Nyt on tullut suuren kysymyksen aika: Kun opintoni tässä ihan kohta loppuvat, mitä tapahtuu tälle blogilleni? Jatkanko tätä jossain muussa tarkoituksessa vai jatkanko tätä edelleen oppimispäiväkirjana? Se on aivan saletti, että tulen opiskelemaan JOTAIN ensi syksyllä, ellen muualla, niin avoimessa yliopistossa ainakin. Nämä opinnot tosin eivät vaadi oppimispäiväkirjoja, mutta kirjoittaminen auttaa opiskeluahdistuksen purkamisessa.

Vai annanko tämän blogin olla sen jälkeen, kun saan todistukset kouraani? Blogi on palvellut tarkoitustaan. Onko se aika haudata sen jälkeen, kun se tarkoitus, mitä varten se alun alkaen perustettiin, loppuu? Ainahan niitä uusia blogeja saa perustettua, jos tahtoo. Toisaalta, tässä minulla on kuitenkin jo valmis pohja, ja jopa valmis lukijakunta (mikä on, toisaalta, täysin käsittämätöntä, mutta toki olen asiasta äärimmäisen onnellinen ja otettu).

En ole vielä päättänyt, mitä teen. Eikä asiaa tarvitse tänään päättääkään. Tässä kuussa olisi kuitenkin hyvä tehdä päätös: Haudatako blogi vai antaako sille uusi, opintojen jälkeinen elämä?

Luulen, että Star Warsista ja samppanjasta voisi löytyä ratkaisu tähän ongelmaani. Laitan siis leffan pyörimään ja käyn avaamassa pullon.

Glada vappen!

Vappu on vietetty. Krapula on kärsitty. Ylioppilaslakki on laitettu takaisin laatikkoonsa odottamaan ensi vuotta.

Tämä vappu oli siitä poikkeuksellinen, että ymmärsin itsestäni monta asiaa. Ihan ensiksi, ymmärsin, vihdoin ja viimein, sen, etten ole enää 20-vuotias. Vappubileet tupaten täynnä olevassa yökerhossa, missä on vain kaksi vessaa, eivät välttämättä enää sovellu nopeasti neljääkymppiä lähestyvälle ihmiselle. Noin muuten pidän kyseisestä yökerhosta ja sen rennosta tunnelmasta, ja aion kyllä käydä siellä jatkossakin. Mutta haluanko viettää tällaiset juhlapäivät, mitkä taatusti vetävät porukkaa juhlimaan, hikisessä yökerhossa? En ole siitä niin varma. Ehkä ensi vapun vietän kiltisti kotisohvalla, koiraa rapsutellen, ja katsoen jotain aivotonta piirrettyä elokuvaa. Menen baariin sitten sellaisena viikonloppuna, jolloin väkeä ei ole niin paljon liikenteessä.

Toiseksi ymmärsin, jälleen kerran, sen, että minulla todellakin ON se selkävaiva, enkä pysty kävelemään pitkiä matkoja. Kyllähän minä tämän tiesin, mutta se pääsee aina välillä unohtumaan. Liian pitkän taksijonon takia päätimme kävellä kotiin, ja vaikkei kotimatka Kauppatorilta ole mitenkään erityisen pitkä (vain pari kilometriä), se on kuitenkin sen verran pitkä, että viimeiset 200 metriä sain väkisin raahata rujoa ruumista perässäni, jotta olisin päässyt kotiin. Milloinkohan opin, etten vain kykene selkäni takia kävelemään tuota matkaa enää? En ilmeisesti ikinä.

Kolmanneksi, olen, lopultakin, alkanut rentoutua. Olen pystynyt olemaan tänään melkein koko päivän ajattelematta mitään opiskeluihin tai mihinkään muuhunkaan liittyvää. Vedin monen tunnin päikkärit koira kainalossani ja avomieheni toisessa, ja sen jälkeen olen istunut koko illan sohvalla katsoen National Geographicia. Kävin kyllä sekä Itä-Suomen yliopiston että Alfa Partnersin Moodlessa katsomassa, oliko sinne tullut mitään, ja olihan tullut, molempiin, vapusta huolimatta. Kävin lukemassa tuotokset, mutta siinäpä se tämän päivän opiskelun anti sitten olikin. Itse en ole varsinaisesti tehnyt mitään minkään asian eteen.

Huomenna alkaa uusi viikko, arki palaa ja viimeinen opiskelukuukausi käynnistyy. Tässä kuussa minusta tulee ihan virallisesti valmentaja. Koska etätehtäviä ei enää ole tehtävänä, ja kaikki avoimen yliopiston kurssitkin on suoritettu, voisin ihan vain ajakulukseni katsoa, onko vielä jotain sellaista harjoitusta, mitä voisin tehdä jonkun asiakkaan kanssa. Saisin tämän pitkän toukokuun kulumaan hieman nopeammin, kun on jotain mukavaa tekemistä.

Kukkahattutädin kotkotuksia

Kevät kohisten tulevi, ja tosiaan KOHISTEN, kun yhden vuorokauden sisään mahtuu kaikki Suomen neljä vuodenaikaa. Tämä kevään kohina tarkoittaa myös sitä, että valmentaja-opinnot ovat loppusuoralla. Ensi kuussa pitäisi valmistua molemmista linjoista.

Alkusyksyllä kärsityn pitkän keuhkokuume-episodin aikana sain tehtyä ylivoimaisesti suurimman osan etätehtävistä pois. Keväälle ei jäänyt kuin pelkkä opinnäytetyön viimeistely. Olin hyvissä ajoin liikenteessä ja tehtävät palautettuna kauan ennen määräaikoja. Suureksi yllätyksekseni olen huomannut, että aivan kaikilla ei ole sama.

Eläinavusteisen valmentajan linjalla meitä on erittäin innostunut ja motivoitunut joukko. Olemme palauttaneet etätehtäviä tasaiseen tahtiin, kommentoineet toistemme töitä, olleet aktiivisesti paikalla muutamaa sairastumispoissaoloa lukuun ottamatta. Opinnäytetöitä on jo muutama valmis ennen määräajan päättymistä, ja olen erittäin varma siitä, että koko ryhmämme tulee ensi kuussa valmistumaan. On ollut ilo olla osana näin innostunutta opintoryhmää! Jään aidosti kaipaamaan keskustelujamme.

Neuropsykiatrisen valmentajan linjalla on täysin toinen meininki. Noin puolet ryhmäläisistä on palauttanut Moodleen jotain. Monelta jotain palauttaneista puuttuu vielä iso osa etätehtävistä tekemättä. Muutama ei ole palauttanut tähän päivämäärään mennessä mitään, ja alle kuukauden päästä meidän pitäisi valmistua. Tietyillä ihmisillä on ollut runsaasti poissaoloja, ja vain kaksi poissaoloa sai olla, jotta opinnot voi suorittaa hyväksytysti. Tämä linjaus on ymmärrettävä, koska lähipäiviä on muutenkin todella vähän.

10 opintopisteen lisätehtäviä ei ole palauttanut kukaan muu kuin minä. Toisaalta, se ei vaikuta valmistumiseen millään tavalla. Viime lähipäivässä pari ihmistä sanoi olevansa opinnäytetyössä ihan hyvällä mallilla, osalla ei ollut vielä edes aihetta mietittynä. Yhtään opinnäytetyötä ei ole kuitenkaan vielä palautettu, ja niiden pitäisi olla palautettuna ensi viikon alkupuolella. Muiden etätehtäviä piti kommentoida Moodlessa, mutta siellä on vain yksi henkilö käynyt kommentoimassa jotain, ja se olen minä.

Mikä tässä eniten yllättää, on se, että nämä opinnot ovat tosiaan maksullisia, yksityisen tahon järjestämiä opintoja. Jos näihin opintoihin ilmoittautuu, sieltä tulee lasku perässä, ja ihan helvetin iso lasku tuleekin! Puhutaan tonneista, mitä tällaiset opinnot kustantavat. Minusta on erittäin outoa, että ihmiset lähtevät tällaiseen mukaan, mutta eivät sitten suoritakaan kaikkea kunnialla loppuun. Opinnot eivät ole mitenkään erityisen vaativia ja aikaa vieviä (lähipäiviä on harvemmin kuin kerran kuussa), tehtävät ovat helppoja ja nopeatekoisia. Ainoa vähän enemmän vaivaa vaativa työ on opinnäytetyö. Miksi siis hukata se pari tonnia jättämällä tehtävät tekemättä? Ellei tehtäviä ole palauttanut, ei valmistu.

Eihän asia siis varsinaisesti minun ongelmani ole, sillä minä tulen kyllä itse valmistumaan. En vain voi lakata ihmettelemästä, miten heppoisesti tällaisiin opintoihin suhtaudutaan. Opiskelupaikka on mahdollisesti ollut joltain toiselta ihmiseltä pois; sellaiselta, joka olisi tehnyt kaiken ja valmistunut kunnialla.

Olen puhunut. Laitan kukkahatun päähäni ja menen nurkkaan häpeämään. Ja annan ihmisten olla kaikessa rauhassa ei-motivoituneita.

Itsearviointia kokonaan uudelta ihmiseltä

Sain positiivista palautetta! Usko tai älä. Palautteen mukaan ajattelutavoissani on tapahtunut kuluneen vuoden aikana suuri muutos, nimenomaan parempaan päin. Olen nykyään paljon positiivisempi ja vaikutan siltä, että nautin elämästä.

Saatuani tämän palautteen, mietin, olisiko nyt kenties aika tehdä uusi itsearviointi. Opintoni ovat melkein lopussa, ja jäljellä on kummastakin opintolinjasta enää pari lähipäivää, mistä toinen on pyhitetty opinnäytetöiden esittelyille. Ihan viimeisiä siis vedellään.

Uskon hyvin vahvasti siihen, että näillä valmentaja-opinnoilla on ollut ratkaiseva vaikutus juuri tuon ajattelutavan muutokseen. Minulla on ollut tapana ajatella kaikki asiat aina negaation kautta, ja erityisesti itsestäni minun on ollut erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää mitään hyvää. Kuluneen lukuvuoden aikana näihin asioihin on kuitenkin tullut selkeä muutos. En usko, että olisin itse, ilman mitään ulkopuolista “yllykettä”, kyennyt moiseen muutokseen. Siksi kiitän näitä valmentaja-opintoja siitä, että ne ovat mahdollistaneet tämän muutoksen ja saaneet minussa aikaan jotain sellaista, minkä en uskonut edes olevan mahdollista.

Eläinavusteista linjaa lähdin opiskelemaan todellisena ummikkona. Minulla oli opintojen alkaessa pieni vauvakoira, mutta se olikin kaikki, mitä eläinavusteisuudesta tiesin. Enkä olisi ikinä voinut arvata, miten paljon opinnot antavat minulle, ja millä tavalla ne muuttavat minua! Olen oppinut arvostamaan luontoa ja eläimiä aivan täysin uudella tavalla. Olen huomannut, miten valtava voima eläimillä on. Juuri tämä nimenomainen opintolinja on synnyttänyt minussa jonkin kipinän, mitä en vielä toistaiseksi osaa kuvailla sanoin. Ehkä jossain vaiheessa se kipinä roihahtaa, ja teen vielä jotain hienoa eläinavusteisuuden eteen. Ja jotenkin minusta tuntuu, että eläinten kanssa on kuin olisi tullut kotiin. Ikinä ei voi tietää, mistä sitä itsensä löytää - tutkimattomia ovat Karman tiet - mutta olen aivan varma, että mistä ikinä itseni löydänkin, siinä tulee olemaan eläinavusteisuutta mukana.

Näiden opintojen aikana minulle on selkiytynyt myös käsitys omasta itsestäni. Siitä, kuka olen ja mitä osaan. Se, mikä minusta tulee isona tyttönä, on vielä auki, enkä siihen varmasti tulekaan saamaan vastausta vielä pitkään aikaan. Ja jos saankin, se tulee todennäköisesti muuttumaan vielä monta kertaa. Pääasia on kuitenkin se, että tiedän, mitä osaan jo valmiiksi, mitä uutta haluan oppia ja erityisen tärkeää on se, että tiedän, mitä en halua.

Eivät opinnot yksin ole vaikuttaneet tähän muutokseen, mikä minussa on tapahtunut. Onhan siihen muitakin vaikuttajia, kuten hyvä parisuhde, mikä vain paranee koko ajan ajan myötä. En ole ikinä saanut keneltäkään ihmiseltä tukea samassa mittakaavassa kuin mitä saan avomieheltäni. Eikä pidä unohtaa kaikkein rakkainta karvakuonoa, eli koiraani Kaunoa. Kauno on opettanut minulle hirvittävän paljon. En voisi kuvitella elämää ilman tuota ilmiömäisen ihanaa karvaturria, joka sulatti sydämeni heti ensinäkemältä.

Ensi kuussa, kun saan valmiin paperit kouraani, lähden maailmalle uutena ihmisenä.

Rakas Kaunoni on antanut minulle paljon.

Qwertyn laulu

Harmaa ja kolea aamu. Olen, taas kerran, valvonut koko yön. Uni ei vain tullut. Pysyn hädin tuskin hereillä, kun lähden koiran kanssa aamulenkille. Laahustan koiran perässä surkean näköisenä. Mieli ei voi olla positiivinen huonosti nukutun yön jälkeen.

Lenkin jälkeen jään sohvalle. Tuijotan tietokoneen ruutua kuola valuen suunpielistä. En jaksa keskittyä mihinkään. Avomieheni käskee minun mennä nukkumaan. Menen sänkyyn pitkäkseni. Vaivun kyllä eräänlaiseen kevyeen tilaan, ja tuntuu siltä, kun aivoni leijuisivat ilmassa. En kuitenkaan nukahda.

Nousen ylös ärsyyntyneenä ja tuskastuneena. Turha yrittää nukkua, kun ei se uni kuitenkaan tule. Jospa tekisin jotain hyödyllistä sen sijaan. Pahvilaatikoita olisi vieläkin purkamatta, mutta ne ovat täynnä tuoreen avomieheni tavaroita, ja saattaisin heittää jotain hänelle hyvin tärkeää roskiin. Parempi, että hän itse koskee niihin, ja minä pidän näppini erossa noista laatikoista.

Muistan opinnäytetyön palautuspäivän. Siihen on vain kuukausi aikaa! Opinnäytetyön kirjallinen osuus on kyllä muuten valmis, mutta siitä puuttuu johdanto ja yhteenveto. Vaikka olen puolinukuksissa, päätän kirjoittaa puuttuvat jutut alta pois. On sitten sekin tehty. Mutta ensin keitän itselleni ison kupin teetä, Karibian aurinkoa, tuomaan hieman paistetta tähän harmaaseen päivään.

Avaan tiedoston ja alan lukea sitä. Löydän kirjoitusvirheitä ja alan korjata niitä. En ole tyytyväinen tekstiini, ja se on mielestäni tönkköä. Juuri nyt ei ajatus kuitenkaan luista niin paljoa, että pystyisin lähteä muokkaamaan sitä paremmaksi. Olkoon tuollainen. Eihän tämä mikään kaunokirjallinen teos ole, vaan valmentaja-opintojen opinnäytetyö. Kunhan asiasisältö on edes suhteellisen oikein, niin hyvä on.

Alan pohtia opinnäytetyötäni kokonaisuutena. Tajuan, etten ole esitellyt ollenkaan asiakkaani diagnoosia; olen esitellyt vain ne metodit, mitä olen asiakastyössäni käyttänyt. Perkele! Onneksi huomasin asian nyt enkä kaksi päivää sen jälkeen, kun olen jo palauttanut työn. Alan kaivaa kirjahyllyäni, ja otan sieltä kirjan toisensa jälkeen. Muistan teekuppini, ja käyn hörppäisemässä siitä. Tee on jo ehtinyt vähän jäähtyä.

Palaan sohvalle kirjapinon kanssa. Eipä näissä kirjoissa paljoa uutta luettavaa ole, sillä olen lukenut jokaisen näistä teoksista jo moneen kertaan, tehdessäni muita opiskeluihin liittyviä kirjallisia töitä. Etsin sellaisia kohtia, mihin haluan viitata, ja sen jälkeen alan kirjoittaa.

Näpynäpynäpy. Näppäimistö laulaa. QWERTY laulaa. Sormeni laulavat, kun juoksevat kirjaimelta toiselle. Olen huomaamattani kirjoittanut kolme A4:sta. Tulen siihen tulokseen, että tämä riittää. On aika siirtyä johdannon kirjoittamiseen. Sehän minun tehdä noin alun alkaenkin. Hieman vain hairahduin raiteilta. Hupsista saatana.

Ja ai niin, se tee! Se on vieläkin kupissa. Maistan sitä ja huomaan sen jäähtyneen aivan jääkylmäksi. En jaksa lähteä keittämään uutta kupillista. Olen siis ilman teetä.

Johdantoa mietin vähän aikaa, mutta saan kuin saankin lopulta kirjoitettua muutaman nasevan lauseen johdannon alkuun. Sen jälkeen kaikki se perus, mitä johdannossa kuuluukin olla, ja sitten on sekin valmis. Yhteenveto puuttuu vielä, mutta olen aivan liian väsynyt jaksaakseni juuri nyt jatkaa siitä. Se on kaikkein helpoin asia kirjoittaa, joten säästän sen vaikkapa iltaan. Tai huomiseen. Tai ylihuomiseen. Ihan sama, mutta säästän kuitenkin. Nyt en jaksa enää ajatella.

Pohdin taas sitä, millaisen supervoiman olen saanutkaan synnyinlahjaksi. Ellen olisi ADHD, mitä olisin? En ainakaan tällainen ihminen, joka saa umpiunisena QWERTYn laulamaan.

Psykologia paketissa

En tiedä, kuka koululaitoksen historian aikana on mennyt keksimään tentit, mutta se ihminen voitaisiin polttaa minun puolestani roviolla. Etätentti on ihan yhtä paha kuin tavallinen tenttikin, enkä, edelleenkään, opi mitään sillä, että yritän tahkoa jotain kirjaa päähäni hauki on kala-tyyliin. Oppimistehtävät ja esseet ovat enemmän minun juttuni. Opinkin jotain, ja sitähän tässä olisi tarkoitus nimenomaan tehdä: Oppia!

Tentti on nyt kuitenkin suoritettu ja palautuskansio on kolahtanut. Persoonallisuuspsykologian kurssi on nyt valmis! En ole tyytyväinen tenttivastaukseeni, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta: En pärjää tenteissä samalla tavalla kuin pärjään esseiden kanssa.

En usko, että vastaukseni olisi mennyt niin metsään, ettenkö tuosta kurssista läpi pääsisi. Varmasti pääse. Arvosanallakaan ei ole mitään väliä, sillä olen muista kursseista saanut erinomaiset arvosanat, eikä tuo yksi kurssi paljoa keskiarvoa pääse enää laskemaan. Pääasia on se, että kurssi on nyt tehty.

Tätä myöten ovat myös psykologian perusopinnot valmiit, ja seuraavaksi siirryn aineopintoihin. Tai pikemminkin, siirryn sitten, kun jaksan. Juuri nyt en jaksa edes ajatella asiaa! Olen jo ilmoittanut kahden yksittäisen opettajille suunnatun täydennyskoulutuskurssin vetäjille, että nyt ei riitä enää rahkeet, ja minun on pakko jättää nämä kurssit väliin. Tulen mielelläni suorittamaan kurssia uudestaan joku toinen kerta sitten, kun en ole enää yhtä kortisolia koko akka. Tämän persoonallisuuspsykologian halusin ihan välttämättä suorittaa, kaikesta huolimatta, alta pois nyt, sillä seuraava suorituskerta olisi ollut vasta syksyllä. Enkä halua jättää opintokokonaisuutta niin pitkäksi aikaa roikkumaan, sillä se taas vaikuttaa tuleviin opintoihini.

Jäljellä on tälle keväälle ainoastaan yksi kurssi lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuutta (sen suorittamisesta ei ole, vieläkään, tullut ohjeistusta, enkä tiedä, tuleeko sitä edes ennen Ragnarökiä) sekä muutama lähipäivä valmentaja-opintoja. Muuten alkavatkin tämän vuoden opinnot olla paketissa. Olen erittäin tyytyväinen siihen, miten paljon olen saanut suoritettua! Kaksi perusopintokokonaisuutta, kahdet eri valmentaja-opinnot, muutama yksittäinen täydennyskoulutuskurssi viime syksynä… Eiköhän siinä ole riittämiin tälle lukuvuodelle.

Olen todellakin ansainnut laiskan loppuillan Star Warsin parissa. Ja rakas koirani, joka on ymmärtäväisesti antanut minun opiskella ja suorittaa etätentti, on ansainnut pitkän riehulenkin. Paitsi etten jaksa riehua. No, pitkän lenkin hän on ansainnut kumminkin!

Onnen pisaroita

Koska erilaiset teemapäivät ja -viikot ovat 2010-luvun muoti-ilmiö, niin tokihan melkein jokaiselle päivämäärälle täytyy olla joku oma teemapäivänsä. Tänään on myös teemapäivä, ja vielä oikein ison YK:n julistama sellainen: Onnellisuuden päivä. Teemapäivän idea on, totta kai, olla itse onnellinen, mutta sen lisäksi myös nähdä onni ympärillä.

Minua tällainen teemapäivä hieman huolestuttaa, näin henkilökohtaisella tasolla. Ovatko asiat ihmisillä oikeasti niin huonosti, että sitä varten tarvitaan oikein YK:n julistama teemapäivä, että ihmiset voisivat nähdä onnea elämässään ja ympärillään? Onko ihmisiltä kadonnut kyky tuntea onnellisuutta, kun siitä pitää oikein erikseen muistuttaa?

Meillä länsimaissa asiat ovat hyvin. Lapsilla on mahdollisuus saada koulutusta, on lämmitetyt talot suojaamassa kylmältä talvelta (ainakin täällä pohjoisessa), ruokaa saa kaupasta ja rahaa saa kaupan seinässä olevasta automaatista. Meiltä ei puutu mikään! Eikö meillä olisi syytä olla onnellisia joka ikinen päivä, koska meillä on kaikki? Muualla maailmassa asiat eivät ole näin hyvin: Eikö tämän teemapäivän pitäisi koskettaa vain kehitysmaissa asuvia, joilla asiat eivät ole samalla tolalla? Heillähän sitä kurjuutta on, ei meillä. Eikö meidän tehtävänä olisi auttaa ihmisiä pääsemään tuosta kurjuudesta pois eikä miettiä joitain onnen pisaroita?

Maailmassa on aina ollut kurjuutta, epätasa-arvoa, köyhyyttä ja nälkää. Kauniista puheista ja hyvistä yrityksistä huolimatta tästä ei tulla ikinä pääsemään eroon. Valitettavasti. Väitän sen johtuvan hyvin pitkälle siitä, että ihmisillä on synnynnäinen tarve oman edun ajamiseen muiden ihmisten, ja erityisesti eläinten, kustannuksella. Hyviä ihmisiä on tässä maailmassa aivan liian vähän.

Erityisesti juuri tämä meidän ah-niin-ihana länsimainen kulttuuri synnyttää näitä oman edun tavoittelijoita ja valivali-rutisijoita. Kun on mahdollisuus saada kaikkea, myöskin halutaan kaikki. Eikä olla onnellisia, ennen kuin on se kaikki. Harmin paikka tässä on se, että aina tulee jotain lisää, mitä voi haluta, joten sitä onnea ei koskaan tavoita, jos sitä odottaa siihen pisteeseen asti, kun itsellä on kaikki.

Eli vaikka meillä länsimaisilla ihmisillä olisikin mahdollisuus tuntea onnea joka ikinen päivä, emme tunne sitä, sillä emme havaitse sitä. Ympärillämme on liikaa, jotta voisimme nähdä ne pienet onnen pisarat. Näemme vain se, mikä meiltä puuttuu. Ja valitettavasti yleensä se, mikä meiltä puuttuu, on jotain niinkin ylevää, kuin pinkki läppäri tai jokin uusinta huutoa oleva tappo- ja mäiskintäpeli. Väitänpä, että syvällä sademetsässä asuvat intiaaniheimot, jotka eivät ole ikinä törmänneet länsimaiseen kulttuuriin, ovat paljon onnellisempia kuin me, jotka asumme täällä länsimaalaisuuden kehdossa, ja tappelemme siitä, kuka saa suurimman palan kakkua.

Vaikka minulla on juuri tällä nimenomaisella hetkellä kilometrin pituinen lista hyvinvointia syöviä diagnooseja, mistä päällimmäisenä on unettomuus, osaan kuitenkin katsoa elämääni, ja nähdä siinä asioita, mistä olen onnellinen. Voi olla, että tämä opiskeluvuoteni valmentajaksi on auttanut minua avaamaan silmät hyville asioille, enkä välttämättä näkisi niitä, ellen olisi saanut opintojeni aikana ratkaisukeskeistä näkökulmaa maailman katsomiseen ja hahmottamiseen. Mutta ihan sama, ovatko opintoni edesauttaneet onnen näkemisessä vaiko eivät: Pääasia on se, että pystyn näkemään ne asiat, mitä minulla elämässäni on, ja mistä minulla on syytä olla onnellinen.

Ja tässä ne ovat:

1. Maailman ihanin koira, Kauno
2. Maailman ihanin mies
3. Tulevat häät ja niiden suunnittelu
4. Mielenkiintoiset ja silmiä avaavat opinnot
5. Oma, kaunis koti Aurajoen rannalla
6. Ruokaa kaapissa
7. Mahdollisuus matkustella ja nähdä maailmaa
8. Olen fyysisesti terve
9. Hyvät ystävät ympärillä
10. Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus

Miltä sinun TOP10 näyttää?

Minun rakas Kaunoni saa minut aina onnelliseksi.

Itsekkään ihmisen itsearviointia

Matkani kohti valmista valmentajaa on nyt puolessa välissä. Ensi toukokuussa minun pitäisi valmistua sekä neuropsykiatriseksi että eläinavusteiseksi valmentajaksi. Nyt on aika tehdä puolivälin itsearviointi. Mitä olen oppinut? Olenko oppinut mitään? Mitä pitäisi vielä oppia? Olenko kasvanut ihmisenä? Olenko saavuttanut tavoitteeni?

Olen jo syksyn aikana saanut tehtyä molempien valmentaja-opintojen kirjalliset työt, opinnäytetyötä lukuun ottamatta. Keväälle ei ole jäänyt mitään etätehtäviä, vaan kaikki on jo palautettu ja hyväksytty. Olen siis saavuttanut tavoitteeni etätehtävien tekemisestä, ja taisin saavuttaa sen jo syyskuussa. Saan siis olla tyytyväinen itseeni, koska kaikki on jo valmista (paitsi se opinnäytetyö, ja viisi lähipäivääkin uupuu vielä).

Opinnäytetyössä olen saanut aiheen kasaan, olen saanut hankittua kirjallisuutta ja tiedän tasan tarkkaan, mitä olen tekemässä. Se on jo iso tavoite saavutettuna! Monet vielä miettivät, mistä ihmeestä voisivat tehdä koko työn, mutta minulla suunnitelmat ovat selkeät. Itse työ vain puuttuu. Mutta koska olen orava, ja ylpeä siitä, tiedän saavani opinnäytetyön tehtyä yhdessä hujauksessa sen jälkeen, kun pääsen tositoimiin ja todella vauhtiin. Hyperfokusaatiotilassa kykenen ihmeisiin.

Ainakin Kaunon mielestä olen hyvä tyyppi,
vaikken kenenkään muun mielestä olisikaan!

Olen oppinut syksyn aikana paljonkin. Erityisesti itsestäni. Olen toki saanut ihan uutta tietoa ratkaisukeskeisyydestä ja eläinavusteisuudesta, mutta syksyn suurin anti ehkä liittyy oman itsen kasvamiseen sekä valmentajana että ihmisenä. Ja olen myös oppinut katsomaan asioita uusista näkökulmista, mikä on myös suuri edistysaskel.

Paljon on saavutettu, mutta paljon on vielä opittavaa. En usko, että ihminen on koskaan täysin valmis, ja opittavaa on aina. Uskon kuitenkin, että toukokuussa, kun saan valmiin valmentajan paperit kouraan, olen valmis kohtaamaan valmentajan haasteet. Ja valmis oppimaan lisää.

Yök! Nyt minulla on likainen olo, koska olen kehunut itseäni. Tunnen itseni itsekkääksi. Suorastaan hävettää, miten tyypillistä suomalaista häpeä- ja nöyryysmeininkiä pääkoppani sisällä liikkuu. Haluan päästä tällaisesta typerästä ajattelutavasta eroon! Tiedän sen olevan typerää, mutta se on, valitettavasti, myös suurelta osin automaattista, äidinmaidosta ja kasvatuksen myötä tullutta. Ja täysin turhaa! Saan olla ylpeä saavutuksistani ilman, että tunnen itseni itsekkääksi.

Kiitollisuusvihko - Avaa silmät hyville asioille?

Valmennusopintoihin kuuluu - luonnollisestikin - ratkaisukeskeisten harjoitteiden tekeminen asiakkaiden kanssa. Sitä varten olemme istuneet kuuden tunnin mittaisen luennon ratkaisukeskeisyydestä ja ratkaisukeskeisistä menetelmistä, jotta pystymme tekemään näitä harjoitteita.

Löydän luentodioista mielenkiintoisen harjoituksen: Kiitollisuusvihon. Vihon tarkoituksena on kirjoittaa joka ilta ennen nukkumaanmenoa ylös ne asiat, mistä on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen. Vaikka päivä olisikin ollut huono, siinä on varmasti ollut jotain hyvääkin; tarkoitus on tuoda nämä hyvät asiat näkyville. Kun vihkoon tulee enemmän sivuja, sitä voi lukea ennen nukkumaanmenoa ja huonoina hetkinä, jotta hyvät asiat muistuisivat mieleen. Ja ennen kuin menee nukkumaan, on hyvä ajatella positiivisia asioita ja rauhoittua.

Mieleeni tulee sata ihmistä, kenelle voisin suositella kiitollisuusvihon käyttöönottoa. Päätän kuitenkin aloittaa itselleni kaikkein läheisimmästä ihmisestä, eli itsestäni. Haluan testata tämän vihon ja nähdä, auttaako se todella. Pystynkö tämän vihon avulla näkemään helpommin elämässäni olevat hyvät asiat?

Kaivan kovakantisen vihon ja tarroja. Koristelen vihon söpöillä siilitarroilla, jotta siitä tulisi värikkäämpi ja ilmeikkäämpi. Vaikka sisältö onkin visuaalisuutta tärkempää, olen kuitenkin sen verran visuaalinen ihminen, että haluan asioiden myös näyttävän hyvältä. Kirjoitan vihon ensimmäiselle sivulle päivämäärän ja ranskalaisilla viivoilla ne asiat, mistä olen juuri tänään kiitollinen. Viivoja ei tule montaa, mutta ei tarvitsekaan tulla. Riittää, että on kiitollinen pienistä asioista, kuten vaikkapa siitä, että tekemästäni munakkaasta tuli erityisen maittavaa.

Vihko saa paikan yöpöydältäni. Yritän muistaa kirjoittaa siihen joka ilta. Ja yritän myös muistaa jossain vaiheessa raportoida, toimiiko vihko.