Kameli lammaslaumassa

Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.

Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.

Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.

Maalitahroja, raitasukat ja nollaushepulit

Aloitin opintoni 20 päivää sitten. Olen tänä aikana onnistunut kirjoittamaan 28 blogitekstiä, tekemään lähes kaikki neuropsykiatrisen valmentaja-opintojen etätehtävät, tekemään suurimman osan eläinavusteisen valmentajan etätehtävistä (osaa en ole saanut tehtyä sen takia, että tarvittava kirjallisuus puuttuu vielä), rakentamaan tammen, päivittämään sen, tekemään kaksi asiakastyötä, suunnittelemaan opinnäytetyön rungon, sairastamaan keuhkokuumeen, juomaan tuhat kupillista teetä, tilaamaan tuhat uutta kirjaa, tilamaan ison määrän piparimuotteja, tekemään poikaystäväni hulluksi stressaamalla turhasta, leipomaan päärynäpiirakan ja unohtamaan pari erittäin tärkeää puhelua sen takia, että juuri sillä hetkellä opiskelu oli tärkeämpää. Nentti voisi sanoa, että tässä on aivan hirveästi kaikkea. Ja myönnän, tässä on paljon! Olenko kuitenkaan ylikuormittanut itseäni? En vielä. En koe niin. Minulla on ollut motivaatiota ja halua tehdä, sekä myöskin aikaa! Pitkän sairauteni aikana opiskelu piti minut hengissä, kun minulla oli järkevää tekemistä. Nyt olen kuitenkin palannut takaisin työelämään, ja päivissä on muutakin sisältöä kuin sohvalla makaamista. Alkaako pikkuhiljaa tuntua? Alkaako opiskelusta tulla työtä?

Kastetta Kaunon kuonolla.

Ei, ei vielä. Enkä halua edes päästä siihen tilanteeseen, että opiskelu alkaisi maistua puulta ja tuntua työltä. Aikaisemmin, jos olen halunnut rentoutua, olen ottanut kupin kuumaa teetä ja hyvän kirjan, mikä liittyy jollain tapaa opiskeluun. Olisiko nyt kuitenkin aika päästää kaikesta irti kokonaan? Jättää kirjat, tietokoneet, aivan kaikki töihin ja opintoihin liittyvä kotiin, ja lähteä katsomaan luonnon ihmeitä. Lääkäri olisi kanssani ehkä eri mieltä, sillä kurkkuni on vielä kipeä, mutta päätän haistattaa lääkärille paskat. Minun on pakko tehdä nyt jotain muuta kuin opiskella tai tehdä töitä.

Vedän lenkkihousut jalkaan. Niissä on remontista jääneitä maalitahroja, mutta en olekaan menossa mihinkään yökerhoon, vaan ulos kävelemään. Ihan sama, miltä näytän! En ole ehtinyt pestä pyykkiä, koska on ollut niin kiire opiskella. Ei siis ole puhtaita sukkia. Vedän kamalat, raidalliset pörrösukat jalkaani, Amorphis-hupparin päälleni, kiedon pääkallohuivin kaulani peitoksi, laitan Kaunolle valjaat ja avaan oven. Kun astun tuosta ovesta ulos, aion jättää kaiken työn kotiin. En aio ottaa yhtään työ- tai opiskeluajatusta mukaani.

Kiipeän Kaunon kanssa kallioilla ja päästän hänet vapaaksi. Pieni, iloinen koira kierii märällä nurmikolla, juoksee lammikoissa, saa hepuleita ja juoksentelee ympäriinsä. Kauno ei huolehdi huomisesta, vaan nauttii tästä hetkestä kanssani. Kiipeilen kallioilla Kaunon perässä ja leikimme hippaa. Aikamme juostuamme lähdemme kävelemään eteenpäin. Teemme pienen lenkin syksyisten puiden varjostamilla kaduilla, ja suuntaamme sen jälkeen koirapuistoon. Käymme katsomassa, onko siellä kavereita. Ja onhan siellä! Kauno pääsee leikkimään muiden koirien kanssa, ja itse pääsen keskustelemaan aivan muista aiheista kuin työ tai opiskelu.

”Ai teillä on mökki Vaasan seutuvilla! Kauanko sinne oikein kestää ajaa?”

”Lähdette syyslomalla Kuopioon. Miten mukavaa! Lähteekö koira mukaan?”

”On se kumma, kun keksitään kaiken maailman paleo-ruokavalioita, ja sen jälkeen tullaan pieneen kahvilaan ihmettelemään, miksei tarjolla ole juuri heidän ruokavaliolleen sopivaa purtavaa!”

Tavallista small talkia, tavallisten ihmisten kanssa. Emme ole toistemme silmissä opiskelijoita, opettajia, työläisiä tai mitään sen kummempaa. Olemme koirien omistajia, jotka ovat lähteneet koiriensa kanssa ulos viettämään yhteistä laatuaikaa.

Kaunolla alkavat mennä leikit vähän rajuksi. Käyn nappaamassa meidän Raisu-Petterin pois ja laitan hänet hihnaan. Olemme olleet jo kaksi tuntia puistossa, ja minulla alkaa tulla nälkä. Lähdemme kotiin.

Kotona kiukkuinen tyttäreni valittaa, että olin liian kauan pois. Katson häntä kummastuneena: Yleensä kun asia on niin, että minun pitäisi mennä pois, koska olen tyhmä enkä tajua mistään mitään. Kerrankin näin päin. Huomaan, etten ajatellut koko lenkin aikana mitään työ- enkä opiskeluasioita. Kurkku on vähän arka vieläkin, muttei se pahentunut merkittävästi ulkoiluni aikana. Olen, vihdoin ja viimein, onnistunut saavuttamaan rentoutuneen tilan, eikä minulla ole enää kamalaa suorittamisen tarvetta tälle päivälle.

Miksi minulla on sitten ollut sellainen viimeisen 20 päivän ajan? Koska en ole päässyt sairauteni takia ulos purkamaan tätä kaikkea ylimääräistä energiaa. Se on sitten purkautunut opiskeluun. Eipä siinä, hyödyllistä sekin on ollut. Mutta nyt olen vihdoinkin saanut nollattua pääni; asia, mitä en ole onnistunut tekemään sitten sairastumiseni. Ja mitä se vaati? Sen, että lähdin ihan yksinäni ulos rakkaan koirani kanssa. Ei mitään muuta.

Eläinten voimaa ei voi kuin ihmetellä, kun ne saavat jopa tällainen hyperyliaktiivisen ja yli-innokkaan ADHD-aikuisen oikeasti rauhoittumaan ja rentoutumaan.