Itselle tehty lupaus: Onnistuin!

Jos nyt palattaisiin hetkeksi siihen aiheeseen, mitä varten tämän blogin alun alkaen perustin, ja sen jälkeen voin taas palata takaisin hömppäaiheisiin, kuten lumppujen esittelyyn...

Tein heinäkuun alussa lupauksen: Heinäkuu on opiskeluvapaa kuukausi. Kukaan ei vielä siinä vaiheessa uskonut, että pystyisin pitämään tämän lupaukseni, ja ihmiset naureskelivat, että katsotaan vain. Heinäkuun loppuun mennessä Mäkisen emäntä on kuitenkin suorittanut sen 20 opintopistettä vähintään.

Nyt on kaksi päivää heinäkuuta jäljellä, ja voin suurela ylpeydellä sanoa, että minä olen - ehkä ensimmäisen kerran elämässäni - pysynyt tavoitteessani. Olen suorittanut tasan nolla kurssia ja saanut nollakymmentänolla opintopistettä! 

En ole edes avannut Courseraa tai edX:ä, enkä myöskään gradutiedostoa. Myös kaikki sellaiset kirjat, mitkä liittyvät opintoihin tavalla tai toisella, olen pitänyt visusti kiinni. Olen kyllä joutunut koskemaan niihin, koska olen joutunut siirtelemään niitä paikasta toiseen, mutta en ole kuitenkaan avannut enkä lukenut. Ja se on pääasia.

Opiskelun sijaan olen rentoutunut, käynyt festareilla, sukuloinut, pitänyt pienet julkkarit (Kaunokaisen julkkarit), maannut sohvalla ja hikoillut. Ja tietenkin maalannut surkeita kuvia vesiväreillä ja tehnyt typeriä kollaaseja leikekirjaani, koska lääkäritäti käski. Mutta yhtään en ole opiskellut, enkä pahemmin edes opiskelua kaivannut. Sitä saa kyllä sitten harrastaa ihan tarpeeksi, kun syyskuu alkaa.

Ylioppilaskunnan jäsenmaksun tietenkin voisin maksaa, että olisin kirjoilla Turun yliopistossa vielä ensi vuodenkin. Voisi edesauttaa valmistumista, kun on opiskelijana yliopistossa.

Mutta näin se nyt vain on, arvon ihmiset, että minä olen kyennyt olemaan opiskelematta! Ja nämä tunnit, mitä heinäkuuta vielä on jäljellä, ovat sen verran täynnä ohjelmaa, etten edes ehtisi enää tämän kuukauden puolella mitään opiskellakaan.

Joten lällislää vain kaikille, jotka kuvittelitte, etten minä mukamas pysty rentoutumaan!

PS. Koska en keksinyt muuta kuvitusta, niin tässäpä fotoja maailman parhaimmasta koirasta! 

Sielunhoitoa taiteettomalla taiteella

"My Essence"

Kuluneen viikon aikana olen jäänyt pahasti koukkuun erääseen Courseran kurssiin nimeltä Healing with Arts. Olen yrittänyt jopa viivyttää kurssin suorittamista siksi, että voisin suorittaa sitä pidemmän aikaa. Kurssialustalla olevien keskustelujen perusteella noin 99 % kurssin osallistujista ei ota kurssin tehtävänantoja ihan hirvittävän tosissaan, ja he postaavat kuvia heidän päiväkirjastaan, missä on yksi sana yhdellä sivulla, eikä mitään muuta. Minä taas olen ottanut kurssin ehkä vähän liiankin tosissani, ja tehnyt kaikki annetut tehtävät, ja vielä pari ylimääräistäkin.

"Mandala"

Olkoonkin, että kurssi on kaksi astetta kovemman tason hippinaisen vetämä. Ja olkoonkin, että iso osa kurssista on rentoutumista, joogaa ja rentoutumismaljoja. Mutta itse tehtävät ja sielun syövereiden tuominen paperille on ollut yllättävän terapeuttista! Jopa niin terapeuttista, että tällainen jurottava suomalainen katajakorva on innostunut kokeilemaan rajojaan. Ja piirtämään!

"Self Portrait"

Ei, minä en osaa piirtää. En sitten ollenkaan! Tikku-ukon saan juuri ja juuri väännettyä, mutta mitään siitä monimutkaisempaa en sitten osaakaan. Ja aluksi minua hävetti ihan hirveästi ne suttaukset, mitä piirustuksiksi väitetään. Kun pääsin yli tästä häpeästä ja tajusin, että taideterapian tarkoitus ei ole luoda Salvador Dali-tasoista taidetta. Taideterapian tarkoitus on saada sielu paperille. Lopputuloksella ei ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että itselle tulee helpompi olo, ja että itse on saanut jotain siitä prosessista. Sen jälkeen annoin mennä tuntematta enää häpeää siitä, etten osaa luoda taiteellista taidetta. Ainakaan kuvataidetta; sanataide on sitten erikseen.

"My Spirit Animal"

Kurssin aikana käydään läpi mahdollisimman moni taideterapian muoto aina liiketerapiasta musiikkiterapiaan. Tehtävänämme oli raportoida kurssialustalle sanallisesti, mitä kaikkea olimme tehneet. Sen lisäksi, että tein sanallisen raportin, tein myös kuvalliset versiot kaikesta mahdollisesta. Olin sen verran innostunut kurssista ja "taiteen" tekemisestä.

"Sounds Around Me"

Vaikka minulla onkin selkä kipeänä johtuen niistä epäergonomisista asennoista, missä olen istunut näitä projekteja vääntäessäni (minulla ei ole tällä hetkellä työpöytää, ja vaikka olisikin, se olisi todennäköisesti täynnä tavaraa), tämä kulunut viikko tämän hippikurssin parissa on ollut aivan ihanan rentouttava, voimauttava ja tunteita herättävä. Minua ei enää edes vituta se, etten osaa piirtää, vaan lähden reippaasti vetämään viivoja paperille välittämättä siitä, kuinka karmean lopputuloksen saan aikaiseksi.

"My Soul"

En ole edes käynyt missään varsinaisessa taideterapiassa kodin ulkopuolella. Olen vain istunut olohuoneessani, puuväri kädessäni, ja purkanut sisukseni paperille. Ja minulla on ihan hirvittävän hyvä olo! Suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Tämä on oikeasti hauskaa!

"Gratitude"

Pois alta, akkavalta!

Minulla on ollut viime aikoina ihan supertylsää. Gradun teoriaosuus on ollut valmis jo vaikka kuinka kauan, samoin kaikki kevään harjoitustyöt ovat valmiita. Evoluutiopsykologiasta on yksi kurssi vielä vähän kesken, ja sekin loppuu ensi viikolla. Minulla ei ole mitään tekemistä! Ja minähän en voi olla ilman mitään järkevää tekemistä. Tulen vielä enemmän hulluksi kuin mitä olen jo entuudestaan, ellen saa tehdä jotain.

Selasin Turun yliopiston intranetiä ja mietin, mitä hittoa oikein keksisin itselleni tälle keväälle. En minä jaksa koko toukokuuta vain maata sohvalla ja katsoa leffoja. En todellakaan! Sitten minä keksin sen: sukupuolentutkimus! Sivuaine, minkä voi aloittaa milloin vain, ja koko paskan saa suoritettua esseinä. Asia on tuttua huttua, ja koska se on tuollainen hömpänpömppätiede (juuri sellaisesta minä tykkäänkin), niin minä saan kirjoittaa juuri niin sekavia ja monimutkaisia esseitä kuin vain osaan, ja se katsotaan vain eduksi. Ah, turhia esseitä turhasta aiheesta. Mikään ei ole sen rentouttavampaa!

Otin saman tien yhteyttä sukupuolentutkimuksen laitokselle ja esittelin sekä itseni että asiani. Sain erittäin ystävällisen vastaanoton, ja siellä oltiin jopa innoissaan, että joku haluaa vielä tässä vaiheessa vuotta aloittaa opiskelun. Pyysin saman tien ohjeistuksen, miten suoritan esseet. Ohjeet sain sähköpostilla tänään. Katsoin opinto-oppaasta kaikki kirjat, mitä tarvitsen esseitä varten ja laitoin koko satsin varaukseen. Osan kirjoista pääsen hakemaan jo huomenna. Tai no, saisin ne haettua vielä tänään, jos jaksaisin nostaa pär-ceeni sohvalta, mutta olen koko päivän ravannut läpi remonttiliikkeitä hyvän ystäväni kanssa, koska hän tekee remonttia. En jaksa enää tänään lähteä kirjastoon.

Viikonlopuksi olen menossa Tampereelle opiskelemaan, mutta ensi viikolla viimeistään saan aloittaa jonkun ihanan, 15-sivun mittaisen, kuivan ja tylsän esseen kirjoittamisen. En jaksa odottaa! Uskomatonta, että joku voi olla näin innoissaan jostain sukupuolentutkimuksen esseistä, mutta en minä ole ikinä väittänyt normaali olevani. Päinvastoin, jos minua kutsutaan normaaliksi, se on jo aika paha loukkaus.

Koska sain varattua kaikki perusopintoihin kuuluvat lähdekirjat, saan todennäköisesti aika nopeasti nämä kurssit valmiiksi. Ellei sitten tule joku este enkä pääse kirjoittamaan. Mutta onneksi voin jatkaa aineopintoihin saman tien! Enköhän minä jotenkin tällä setillä jaksa toukokuun loppuun asti. Ellen sitten onnistu saamaan opintoja kokoon ennen toukokuuta. Ei sekään mahdotonta olisi, kun kerran lähdekirjallisuus on helposti ja nopeasti saatavilla.

Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi päässyt lukemaan feministisen filosofian suuria nimiä, kuten Simone de Beauvoiria tai Virginia Woolfia. Ah, mikä nautinto! Ja pääsen vielä kirjoittamaan niistä teoksista esseitä!!! IIIIIIIIIK! Feminismiä ja girl poweria.

Kuten vanha runo kuuluu: "Pois alta, akkavalta! Isä huusi sängyn alta."

Yksin yhdessä koiran kanssa

Takanani on aivan ihana viikonloppu! Huippurentouttava sellainen. Sain jotain todella harvinaista herkkua, mitä en ole saanut todella pitkään aikaan: Sain olla yksin kotona! Pelkkä koira seuranani.

Mies lähti jo perjantaiaamuna eräjormailemaan kaveriporukassa. Teinille tuli noutaja iltapäivästä: Mummi. Heti sen jälkeen minä hyppäsin autoon, kurvasin Majakkarannan S-marketin pihaan, tyhjensin hyllyt kaikesta epäterveellisestä mässystä, ajoin kotiin, tein koiran kanssa pitkän lenkin, lenkiltä palattuani riisuin vaatteet, parkkeerasin alastomana sohvalle enkä tehnyt mitään! Katsoin huonoja ja aivottomia elokuvia koko illan, söin cheddar-jalapenoja, mozzarellatikkuja, mustekalarenkaita ja suklaajäätelöä, heitin koiralle vinkupossua ja nautin. 

Lauantaina tein sen verran, että raahauduin Salosen leipomon kautta Lounatuulet Yhteisötaloon, missä oli yhdistyksemme järjestämä luento haastavista kasvatustilanteista. Luennoitsijana oli ihanan iloinen ja pirteä Liisa Ahonen, jonka luentoja minulla on ollut ilo olla aikaisemminkin kuuntelemassa. Jos teillä on tilaisuus mennä kuuntelemaan Liisan luentoja, niin menkää ihmeessä! Hän on erinomainen puhuja ja kasvatusalan vahva ammattilainen.

Luennon jälkeen taas lenkki koiran kanssa, lenkin jälkeen vaatteet nurkkaan ja sohvalle. En laittanut heti tylsiä leffoja pyörimään, vaan kuuntelin ensin muutaman väkivaltatutkimuksen luennon Moodlessa, kirjoitin luentopäiväkirjat pois ja vasta sen jälkeen laitoin leffan pyörimään. Nyt on väkivaltatutkimuksen johdantojakson luento-osuus suoritettuna. Enää on essee-osuus suorittamatta.

Tänään sunnuntaina olen syönyt aamupalaksi rasvaista neljän juuston pizzaa ja olen antanut koiralle aamupalaksi muhevan luun. Istun sohvalla ja katson tylsää leffaa. Harkitsen vaatteiden pukemista ja kirjastosta erään lähdeteoksen hakemista väkivaltatutkimuksen esseetä varten, mutta toisaalta, sen voi hakea huomennakin. Miksi pukeutua tänään, jos voi koko päivän viettää alasti? 

Tämä viikonloppu kaksin koiran kanssa on ollut todella virkistävä. Sitä ei avioliiton arjessa monesti edes huomaa, miten paljon sitä on kaivannut yksinoloa. Aikaa ihan vain itselle.

Olen virkistynyt ja onnellinen! Yksinolo on tehnyt minulle ihmeitä. Mieleni on rento ja olen valmis ensi viikon koitoksiin. Vaikka mielellään tätä yksinoloa olisi jatkanut vielä pari päivää. Tosin, painoindeksini ja kolesterolitasoni eivät ehkä kestäisi tätä yksinolodieettiä kovin kauaa.

Kivuliasta rentoutumista ja Salmisen Masaa

Perjantai-ilta. Istun loppuunmyydyn konserttitalon ylätasanteella, vanhalla tutulla paikallani. Korvissani kumisee Matti Salmisen bassoääni, joka laulaa epätoivoisesta äidistä, joka ei saa lastaan nukkumaan. Teini halusi lähteä mummolaan ja mieheni on kotona sairastamassa, joten olen tullut konserttiin yksin. Yksinäisyys tässä loppuunmyydyssä tilaisuudessa ei haittaa minua. Olen vakaasti päättänyt käyttää tämän kaksituntisen hyödykseni ja rentoutua.

Yritän sulkea silmät ja keskittyä musiikkiin. Aivoni alkaavat laukata kuin villihevoslauma. Minun on pakko avata silmäni, koska valtavasta ajatuksenvirrasta tulee epämukava, ja fyysisesti jopa hieman kivulias olo. Yritän keskittyä jatkuvasti liikkuvaan orkesteriin ja laulajaan.

Pitämällä silmät auki aivoni eivät laukkaa yhtä pahasti, mutta ne laukkaavat silti. En pysy yhdessä ajatuksessa kovinkaan monta nanosekuntia, kun seuraava ajatus tulee jo. Jatkuva erilaisten ajatusten virta. Kymmeneen sekuntiin mahtuu tuhat eri ajatusta. Tällaista on ADHD-aikuisen päässä.

Salminen jatkaa lauluaan ja orkesteri soittoaan. Alan jo kyllästyä itseeni ja siihen, että pysty mitenkään lopettamaan tätä ajatusten järkyttävää virtaa. Olen kyllä ottanut Concertan, mutta siitä on sen verran aikaa, että paras vaikutus alkaa loppua. Turhaudun itseeni aivan täysin ja siihen, että pysty rauhoittumaan. En edes näin rauhallisessa ja rentouttavassa tapahtumassa kuin klassisessa konsertissa.

Rentoutushetket, mitä pidetään aina silloin tällöin osana esim. vertaistukiryhmiä, ovat minulle aivan hirveitä tapahtumia. En pysty pitämään silmiäni kiinni ilman, että se aiheuttaa minulle epämukavan olon. En pysy paikoillani. Ajatukset alkavat laukata sellaista vauhtia, ettei edes luotijuna pysyisi perässä. En voi rentoutua käskystä. En näemmä edes omasta käskystäni. Aivoni eivät pysähdy eivätkä ne anna minun olla rauhassa. Suutun itselleni. EI SITTEN, PERKELE! Laukatkaa, saatana. Ihan sama. En olisi halunnutkaan rentoutua. Stressaantuneena on paljon mukavampi olla. Helvetin kuusitoista.

Paitsi etten minä ole juuri nyt stressaantunut. Minulla ei ole aikatauluja, ei tekemistä, ei kiirettä, ei menoja. Ainoa asia, mikä juoksee ja ravaa pysähtymättä, on pääni värikäs sisältö. Minun ruumiini istuu tässä tuolissa, jopa suhteellisen paikoillaan. Mitä nyt nilkat pyörivät, muttei sitä kukaan huomaa.

Ymmärrän vihdoin, etten pysty ikinä olemaan siinä mielessä rento, että saisin aivoni pysäytettyä edes hetkeksi. Se ei tule onnistumaan. Minulla on ADHD ja tavalliset rentoutuskeinot eivät tehoa minuun. Ehkä joihinkin ADHD-oireisiin tehoavat, mutta eivät minuun. Mekin olemme yksilöitä. Tämä konsertti ON rentouttava, vaikkei se saakaan aivojani hiljaiseksi. Ehkä annan aivojeni vain mennä tämän musiikin mukana. Ehkä en edes yritä hiljentää ajatuksiani. Ehkä keksin jonkun ihan mahtavan idean tämän konsertin aikana, kun annan tuhansien ajatusteni vain lentää ja mennä omia menojaan.

Sieluni syövereet listoina

Joko olette kyllästyneet näihin listapostauksiini? Harmi, jos olette, koska aion tehdä niitä vielä tämän jälkeen ainakin muutaman. *tähän kohtaan sellainen virnistävä  ja ilkikurinen hymynaama*

Taustatiedoksi, että nämä "listapostaukseni" alkoivat siitä, kun sain joululahjaksi kirjan Elämäni listoina. Tämänkertaisessa listapostauksessani ajattelin keskittyä enemmän sellaisiin listoihin, missä on oikeasti jotain pohdittavaa. Jotain, mikä saattaisi kertoa minusta itsestäni ja elämästäni.

Brunhilde

Ensimmäiseksi lista asioista, joita ilman en voisi elää.

1. Kauno

2. Oma auto

3. Suklaa

4. Kirjat

5. Musiikki

6. Valokuvaaminen

7. Itsensä kehittäminen opiskelun avulla

8. Hyvät ystävät

9. Tietokone

10. Sisäelimet

Viimeinen kohta nyt on vitsillä heitetty, mutta se on täyttä totta! En voisi elää ilman sydäntä, keuhkoja, maksaa tai munuaisia. Opiskelua ilman voisin ehkä elää ja hengittää, mutta kuolisin kuitenkin sisäisesti. Samoin omaa autoa tarvitsen ihan välttämättä. En voisi elää pelkkien julkisten kulkuneuvojen varassa, vaikka asunkin sellaisessa kohtaa Turkua, että täältä on lyhyt matka joka paikkaan ja ohitse menee monta bussireittiä. Ilman suklaata voisi ehkä elää, mutta elämä olisi kovin mautonta.

Oya

Toiseksi lista parhaista asioista kodissani.

1. Kauno

2. Aviomieheni

3. Sohva

4. Sänky

5. Sängyn pääty (mikä sopii täydellisesti makuuhuoneen tapeteihin)

6. Olohuoneen taulut (mitkä on varta vasten teetetty sopimaan olohuoneeni sisustukseen)

7. Nojatuolit

8. Kirjahyllyt

9. Makuuhuoneen verhot

10. Keittiön tapetit

Ei varmasti tarvitse selittää, että parasta kodissani on se, kun oven avatessani vastaani tulee iloinen hauveli heiluvan hännän kanssa, sekä mieheni valmiina antamaan minulle pusun. Loput varmasti kertovat siitä, miten paljon vaivaa ja aikaa olen nähnyt kotini sisustukseen, jotta siitä tulisi minun omasta mielestäni täydellinen. Myös rahaa on mennyt ihan mukavat summat tämän unelman toteuttamiseen. Ja kyllä, olen tyytyväinen saamaani lopputulokseen. Minulla on omasta mielestäni kaunis koti, missä viihdyn, ja mikä on itseni näköinen.

Nemi

Kolmanneksi lista asioista, jotka muuttaisin maailmassa.

1. Tasa-arvoinen kohtelu eläimille

2. Tasa-arvoinen kohtelu eri sukupuolille

3. Tasa-arvoinen oikeus koulutukseen eri sukupuolille

4. Ihmiskaupan lopettaminen

5. Luonnon saastuttaminen

6. Ahneuden poistaminen

7. Sotien lopettaminen

8. Tyttöjen silpomisen lopettaminen

9. Lapsityövoiman käytön lopettaminen

10. Maalaisjärkeä kaikille ihmisille oikein roppakaupalla

Onneksi silpomisen vastaisia kampanjoita on niissä maissa, missä sitä harrastetaan. Luonnon saastuttamiseen ja esim. muovijätteen määrään luonnossa ollaan heräämässä. Lapset kuuluvat kouluun, eivät töihin, ja tyttöjen koulutuksella voitaisiin saada ratkaistua monia maailman ongelmia. Miten tähän käytännössä päästäisiin, se onkin sitten jännempi juttu. Sotia on niin kauan kuin on ihmislajikin, samoin ahneutta. Mielestäni on kummallista, että mitä viisaammaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi se tulee. Moraali unohtuu, valta ja ahneus alkavat vallata mielen. Ei kysytä enää, kannattaako jotain asiaa ylipäätänsä edes tehdä, vaan se tehdään, jos siitä saadaan jotain hyötyä itselle. Maailma on surkea paikka elää niin kauan kuin ihmiset hallitsevat maailmaa.

Lilith

Neljänneksi lista parhaista rentoutumiskeinoistani.

1. Hyvän kirjan lukeminen

2. Rauhallinen lenkki koiran kanssa

3. Metsäretki kameran kanssa

4. Soffa ja leffa

5. Seksi

6. Koiran rapsuttelu- ja hellimishetki

7. Klassinen konsertti

8. Kahvilassa istuminen hyvän ystävän kanssa

9. Kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen

10. Kuivien ja tylsien esseiden kirjoittaminen

Näillä keinoilla minä rentoudun! Harmi vain, että osa keinoista vaatii sitä kotoa lähtemistä, mikä on mahdotonta silloin, kun on burnout. Onneksi kotonakin niitä rentoutumismahdollisuuksia on useampia, kuten vaikkapa se leffa ja kirjan lukeminen. Ja jos joku kehtaa väittää, että seksi ei rentouta, niin se henkilö ei ole ikinä saanut hyvää seksiä! Ja ellei vielä tämänkään jälkeen usko, niin tervetuloa meille kokeilemaan.

Viidenneksi lista nimistä, joihin voisin vaihtaa omani. Koska sukunimeni olen juuri pari kuukautta sitten vaihtanut, niin laitetaanpa tällä kertaa etunimi vaihtoon. Ja katsotaan, mitä mieltä olette valinnoistani.

1. Brunhilde

2. Apollonia

3. Nemi

4. Lilith

5. Oya

6. Isolde

7. Minerva

8. Leia

9. Moira

10. Kuu

Tuttuja nimiä? Osa varmasti on. Miksi näin outoja nimiä? No siksi, että suurin osa näistä henkilöistä on jonkun mytologian jumalattaria, paholaiskuningattaria tai valkyyrioita. Poikkeuksena Leia. Ellet tiedä, mistä tämä nimi on peräisin, niin tule pois laatikostasi ja hanki itsellesi elämä! Kuu on mielestäni eksoottinen, kaunis ja salaperäinen taivaankappale. Siksi voisin kuvitella nimekseni Kuu. Löytyykö tästä listasta oman tyttäreni nimeä? Ei löydy. Ei etunimeä eikä toista nimeäkään. Mutta jos saisin toisen tyttölapsen (ihme, mitä ei tule ikinä tapahtumaan), niin siitä tapauksessa molemmat nimet löytyisivät kyllä tästä listasta.

Isolde

Miksi ihmeessä tällainen lista? Haluanko vain kerskua yleistiedollani? Ehkäpä. Tai ehkä halusin antaa teille vinkkejä kivoista ja erikoisista tyttöjen nimistä... Tai sitten vain halusin kertoa jotain sieluni syövereistä ja siitä, että valon ja pimeän tasapainokilpailussa minä olen ehkä enemmän siellä pimeän puolella. Onhan minulla viivästynyt unirytmikin, joten olen ihan jo luonnostani yökyöpeli!

Kuudenneksi lista lempituoksuistani.

1. Metsä sateen jälkeen

2. Vanhat kirjat

3. Kirsikankukat

4. Sitruuna

5. Suklaa

6. Saunavihta

7. Samppanja

8. Koiranpentu

9. Vastaleivottu pulla

10. Puhtaat lakanat

Sen pimeän puolen lisäksi minulla on olemassa pehmeä puoli, mikä arvostaa kaikkea pientä ja suloista. Kuten sitä metsää sateen jälkeen sekä saunavihdan tuoksua. Rakastan vanhoja kirjoja, niiden tuoksua ja niiden sivuista tulevaa rapinaa. Samoin koiranpennut tuoksuvat ihanalle kakkoineen päivineen!

Tässä tällainen listauspostaus tällä kertaa. Ensi kerralla uusia listoja, ehkä vähän pinnallisempia. Ihan vain vaihtelun vuoksi.

Moira

Glada vappen!

Vappu on vietetty. Krapula on kärsitty. Ylioppilaslakki on laitettu takaisin laatikkoonsa odottamaan ensi vuotta.

Tämä vappu oli siitä poikkeuksellinen, että ymmärsin itsestäni monta asiaa. Ihan ensiksi, ymmärsin, vihdoin ja viimein, sen, etten ole enää 20-vuotias. Vappubileet tupaten täynnä olevassa yökerhossa, missä on vain kaksi vessaa, eivät välttämättä enää sovellu nopeasti neljääkymppiä lähestyvälle ihmiselle. Noin muuten pidän kyseisestä yökerhosta ja sen rennosta tunnelmasta, ja aion kyllä käydä siellä jatkossakin. Mutta haluanko viettää tällaiset juhlapäivät, mitkä taatusti vetävät porukkaa juhlimaan, hikisessä yökerhossa? En ole siitä niin varma. Ehkä ensi vapun vietän kiltisti kotisohvalla, koiraa rapsutellen, ja katsoen jotain aivotonta piirrettyä elokuvaa. Menen baariin sitten sellaisena viikonloppuna, jolloin väkeä ei ole niin paljon liikenteessä.

Toiseksi ymmärsin, jälleen kerran, sen, että minulla todellakin ON se selkävaiva, enkä pysty kävelemään pitkiä matkoja. Kyllähän minä tämän tiesin, mutta se pääsee aina välillä unohtumaan. Liian pitkän taksijonon takia päätimme kävellä kotiin, ja vaikkei kotimatka Kauppatorilta ole mitenkään erityisen pitkä (vain pari kilometriä), se on kuitenkin sen verran pitkä, että viimeiset 200 metriä sain väkisin raahata rujoa ruumista perässäni, jotta olisin päässyt kotiin. Milloinkohan opin, etten vain kykene selkäni takia kävelemään tuota matkaa enää? En ilmeisesti ikinä.

Kolmanneksi, olen, lopultakin, alkanut rentoutua. Olen pystynyt olemaan tänään melkein koko päivän ajattelematta mitään opiskeluihin tai mihinkään muuhunkaan liittyvää. Vedin monen tunnin päikkärit koira kainalossani ja avomieheni toisessa, ja sen jälkeen olen istunut koko illan sohvalla katsoen National Geographicia. Kävin kyllä sekä Itä-Suomen yliopiston että Alfa Partnersin Moodlessa katsomassa, oliko sinne tullut mitään, ja olihan tullut, molempiin, vapusta huolimatta. Kävin lukemassa tuotokset, mutta siinäpä se tämän päivän opiskelun anti sitten olikin. Itse en ole varsinaisesti tehnyt mitään minkään asian eteen.

Huomenna alkaa uusi viikko, arki palaa ja viimeinen opiskelukuukausi käynnistyy. Tässä kuussa minusta tulee ihan virallisesti valmentaja. Koska etätehtäviä ei enää ole tehtävänä, ja kaikki avoimen yliopiston kurssitkin on suoritettu, voisin ihan vain ajakulukseni katsoa, onko vielä jotain sellaista harjoitusta, mitä voisin tehdä jonkun asiakkaan kanssa. Saisin tämän pitkän toukokuun kulumaan hieman nopeammin, kun on jotain mukavaa tekemistä.

Joko-Joko, Rally-Toko

Olen alkanut harrastaa rakkaan suomenlapinkoirani Kaunon kanssa rally-tokoa. Rally-toko on hauska laji, missä pääpaino on koiran kanssa yhdessä tekemisellä, eikä niinkään siinä, että kaikki menee juuri eikä melkein oikein. Erilaisilla radoilla on erilaisia tehtäväkylttejä, mitkä suoritetaan. Samalla, kun saan yhteistä ja kivaa aikaa Kaunon kanssa, Kauno myös oppii tottelevaisuutta ja käyttäytymistä. Eli win-win-tilanne.

Miksi olen lähtenyt mukaan tällaiseen? Eihän se ihan ilmaistakaan ole, ja opinnot syövät nyt jo leijonan osan palkastani. Olen lähtenyt tähän siksi, että se on minulle hauskan tekemisen lisäksi mahdollisuus nollata aivot. Treenien aikana en ajattele opintojani, töitäni, sekaista kotiani tai edes parisuhdettani. Ajattelen vain rataa, tehtävää ja Kaunoa. Treenit ovat minulle eräänlainen rentoutumishetki. Vaikken ehkä pystykään rentoutumaan ruumiillisesti, mieleni on kuitenkin rento, ja saan tyhjennettyä pääni kaikesta siitä, mikä minua on mahdollisesti kuluneen päivän aikana stressannut. Myös harmitukset unohtuvat, ja treenien aikana saa hyvän mielen, kun saa kehua koiraa hyvästä suoriutumisesta ja saa antaa palkkioita.

Kuten lapinkoirat yleensä, myös Kauno on älyttömän fiksu koira. Hän oppii hirvittävän nopeasti uuden asian, oli se mikä tahansa. Kauno on myös helppo saada innostumaan.

Paitsi tänään…

Ensimmäiset pujottelukierrokset menivät todella hienosti, ja treenitaskussani olevat lihapullat hupenivat hyvää vauhtia. Sen jälkeen harjoitus vaihtui, ja Kaunolta loppui mielenkiinto. Lihapulla ei maittanut, minä olin tyhmä ja Kauno vain makasi hallin lattialla ja katseli, kun muut suorittivat.

Kouluttaja tuli hätiin, ja sai kuin saikin Kaunon muutaman kerran tulemaan perässään. Kun Kauno tajusi, että kouluttajan namit ainoastaan tuoksuivat hyvältä, mutteivät maistuneet, loppui kiinnostus myös kouluttajaan. Hän parkkeerasi keskelle hallin lattiaa, ja sieluni silmin näin, kun Kaunon perskarvoista nousi valokyltti, missä luki: “Jätän tähän”.

Yritin houkutella Kaunoa liikkelle ties millä. Ei. Herra pysyi perskarvoineen paikoillaan, eikä viiksikarvakaan liikahtanut. Hän teki totaalisen lakon!

Kaikki kerran eivät voi, tietenkään, mennä putkeen. Kuten ihmisilläkin, myös koirilla on huonoja päiviä, väsymystä ja ties mitä. Tänään ehkä Kaunolla oli huono rally-toko-päivä. Ensi viikolla otetaan uusiksi, ja silloin Kaunokin on taas, toivottavasti, hengessä mukana. Vaikka täytyykin tässä häveten myöntää, että jossain vaiheessa suustani taisi päästä lause: “Seuraavaksi mä hankin lapinkoiran sijaan noutajan!”

Huono hyvä päivä

Vihaan talvea. Vihaan kylmää. Vihaan kaikkea talveen liittyvää! Vihaan talviurheilua. Vihaan talvivaatteita. Vihaan tuntoaistiyliherkkänä vaatteita noin yleensäkin, mutta koska yhteiskunta ei salli minun mennä alasti töihin, vaan vaatii vaatetuksen, eikä suomalaisessa talvessa alastomana voisi kovin kauaa olla edes, suostun käyttämään vaatteita yleisen edun ja oman terveyteni nimissä.

Tiesin kyllä koiran hankkimishetkellä, että olen ostamassa nimenomaan suomenLAPINkoiraa ja olin erittäin tietoinen siitä, että koira vaatii ulkoilutuksen kolme kertaa päivässä myös talviaikaan. En vain ollut varautunut siihen, miten hirveän paljon se teettäisi työtä saada koira ymmärtämään, että on aamuja, jolloin äidillä on kova kiire, eikä äiti ehdi peuhaamaan siellä vastasataneessa lumessa, vaan aamulenkit tehdään nopeasti. Tänään oli juuri sellainen päivä. Ja päivä alkoi muutenkin älyttömän huonosti.

Väärällä jalalla ylös

Koska joululoman aikana aivoni olivat palanneet takaisin omaan, luonnolliseen rytmiini, mikä ei todellakaan vastaa yhteiskunnan asettamaa kasistaneljään-rytmiä, en saanut yöllä unta kovinkaan aikaisin. Tiesin kyllä, että tänään on eläinavusteinen koulutuspäivä, mutta kun uni ei tule, niin se ei tule.

Aamulla kello soitti. Torkutin monta kertaa, koska en vain päässyt ylös. Lopulta oli pakko nousta ja lähteä pikaisesti viemään koira aamupissalle. Aikaa ei ollut paljon.

Lähdin sen verran kovassa kiireessä ulos, etten tajunnut katsoa ikkunasta, miltä ulkona näyttää: Yön aikana oli satanut järkyttävä määrä lunta! Ja minun lapinkoirani tietenkin melkein pissi hunajaa, kun näki sen lumimäärän. Aamulenkistä ei meinannut tulla mitään, kun Kauno vain loikki lumessa, leikki eikä suostunut hoitamaan asioitaan! Leikkiminen oli kakkahätää tärkeämpi asia. Kello kävi, aika kului ja minun oli pakko raahata yli-innostunut koira niska-perse-otteella sisälle, jotta olisin ehtinyt koulutuspäivään. Auto olisi vielä kaivettava lumen alta esiin.

Kun kaikki unohtuu

Skrapaamisen, harjaamisen ja muun ärsyttävän puhdistustoimenpiteen jälkeen suuntasin auton kohti koulutuspaikkaamme. Keskellä kiireisintä keskustaa, missä koulutuspaikkamme sijaitsee, ei ole kuin kadunvarsipaikkoja, mitä yleensä on suhteellisen runsaasti vapaana. Nytkin siinä oli vapaita kiekkopaikkoja, mutta jokaisella vapaalla paikalla oli järkyttävän kokoinen lumikinos. Aja siihen sitten auto! En saanut autoa mihinkään.

Kauempaa löysin maksulliselta paikalta sellaisen kohdan, missä ei ollut lumivallia, ja ajoin auton siihen. Minulla on EasyPark, joten pysäköiminen maksupaikoille on helppoa ja kätevää. Kaivelin käsilaukkuani, mutta puhelinta ei ollut missään! Olin laittanut puhelimen lataukseen, ja tietenkin unohtanut sen laturiin. Perkele! Ja kolikoita minulla ei yleensä ole, sillä olen korttirahaihminen. Tällä kertaa minulla sattui kuin sattuikin olemaan kolikoita, mutta ei tarpeeksi: Jäisi 11 minuuttia ennen kuin kello tulisi 15 ja maksullinen parkkiaika loppuisi. Jäisi herran haltuun, sattuuko parkkipirkko tulemaan juuri tuon 11 minuutin aikana tarkistamaan autoni. En ehtisi enää lähteä kotiin hakemaan sitä kännykkää, sillä koulutus alkaisi ihan millä sekunnilla tahansa.

Unohduksia toisensa jälkeen

Meillä oli ohjelmassa kehotietoisuuden päivä. Yhdistimme kehotietoisuuteen myös tunnetietoisuutta sekä eläinavusteisuutta. Aloitimme kartoittamalla oman kehomme merkit ja tunnistamalla ne tuntemukset, mitkä liittyivät kehoomme juuri sillä hetkellä. Olin hengästynyt kaikesta kiireestä ja juoksemisesta, selkääni särki, niskaa jomotti ja jalkani oli kipeä. Kehossa ei tuntunut laisinkaan hyvältä! Onneksi sen sai sanoa ääneen, ja onneksi muillakin oli kipuja tai ikäviä tuntemuksia kehossaan. En ollut ainoa.

Seuraavaksi meillä oli vuorossa nimeämisharjoitus. Tämän harjoituksen aikana huomasin, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Tajusin heti, että olin kiireessä unohtanut ottaa lääkkeeni. Mitä vielä! Puhelin unohtui, Concerta unohtui… Teki mieli alkaa itkeä. Päätin kuitenkin selvitä päivästä ilman puhelinta ja Concertaa. Selvisin elämästä 18 vuotta ilman kännykkää ja 33 vuotta ilman Concertaa. Kyllä yksi koulutuspäivä nyt menisi. Concertan puuttuminen tekisi koulutuspäivästä haasteellisen, muttei mahdottoman. Ja ilman kännykkää voi opiskella, vaikka monen nykynuoren mielestä se on ajatuksenkin tasolla jo täysi mahdottomuus.

Kohti parempaa päivää

Puhuimme päivän aikana emootioista, tunteista, kehon ja mielen yhteistyöstä, tasapainosta, rentoutumisesta ja eläimen vaikutuksesta kehoon ja mieleen. Päivässä on mukana apuopettaja, reipas ja iloinen Ronja, sekarotuinen koira. Kuuntelimme kehoamme, kun rapsutimme Ronjaa, ja tutkimme niitä tuntemuksia, mitä Ronjan läsnäolo meille toi. Kaikkihan me opiskelijat olemme koiranomistajia, joten tiedämme koiran hyvää tuottavan vaikutuksen. Nyt, ensimmäistä kertaa, oikeasti kuuntelin kehoani samalla, kun rapsutin koiraa.

Teimme päivän aikana useita harjoituksia ja meillä oli älyttömän hauskaa. Saimme nauraa sydämemme kyllyydestä. Aloin rentoutua ja mieleni parani. Istuimme jumppapalloilla, ja yritimme löytää tasapainon. Seisoimme tasapainolaudoilla ja ihmettelimme, miten vaikeaa se oikeasti oli. Kokeilimme myös nystyräistä ilmatyynyä istuimen päällä. Lopuksi oli rentoutumisharjoitus patjojen päällä, kera tyynyjen ja vilttien. Itse vain en pystynyt rauhoittumaan, sillä Concertan puutteen vuoksi aivoissani vilisi, jälleen kerran, sen tuhat ja sata ajatusta.

Päivän päätteeksi kävelin autolle jännittyneenä. Ei sakkolappua! Huh. Vaikka päivä alkoikin huonosti, se päättyi sittenkin hyvin.

Rentoutumisharjoitus kotona

Vaikka en pystynyt päivän aikana osallistumaan rentoutumisharjoituksiin, onnistuin tehtävässä kuitenkin myöhemmin kotona. Olin varannut meille saunavuoron, joten minua odotti iloisen koiran lisäksi kuuma sauna ja kylmä siideri. Se rentoutti vilkkaan mielen, vaikkei rentoutumisharjoitus siihen kyennytkään.

Päivän seuraava työ on alkaa etsiä sellaista kohdetta, missä on ympäri vuoden, koko ajan lämpötila siinä 10-20 Celsius-asteen välillä, ei lunta, ei pakkasta, ei kylmää, muttei liian kuumaakaan. Sen jälkeen alan etsiä tuosta kyseisestä paikasta sekä asuntoa että eläinavusteisia töitä. Vaikka mieleni onkin jo rento, vihaan edelleenkin tätä Suomen talvea, kylmää ja sitä, että joudun pukeutumaan kymmeneen vaatekerrokseen, jos haluan lähteä ulos. Talvi vain ei ole minun juttuni.

Kun hyvinvointi ei virtaa

En edes tiedä, montako kertaa olen luvannut itselleni, että alan pitää parempaa huolta itsestäni ja jaksamisestani. Lupaan, että alan hoitaa tätä ainokaista ruumistani, panostan enemmän hyvinvointiini ja jaksamiseeni, ja huolehdin siitä, että olen virkeä, hyväntuulinen ja voin hyvin.

Yhtä monta kertaa kuin olen tämän lupauksen tehnyt, olen sen myös unohtanut. En huolehdikaan itsestäni enkä panostakaan hyvinvointiini. Miten näin tärkeä ja olennainen asia voi päästä ihmiseltä unohtumaan? Ihminen on kokonaisuus, missä kaikki osat toimivat yhteistyössä, ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun ruumis voi hyvin, myös mieli voi hyvin. Siksi onkin niin uskomatonta, että unohdan aina sen ruumiin hyvinvoinnin, vaikka mieleni hyvinvoinnista pyrinkin pitämään huolta.

Suolakylvyn jälkeen oli todella rentoutunut, ja suorastaan tunsin, miten hyvä olo virtasi pitkin ruumistani. Myös mieleni oli rento, minulla ei ollut mielessäni kiire mihinkään, oloni oli virkeä ja voimallinen. Tästä innostuneena päätin varata itselleni nimipäivälahjaksi uuden hoidon: magnesiumhoidon jaloille. Jostain kumman syystä, unohdan aina jalat, ne kaikkein kovimmalle rasitukselle joutuvat ruumiini osat. Ne kaksi palkkia kuitenkin kannattelevat tätä runsasta ruhoani koko pitkän päivän, joten ne ansaitsisivat erityishuomiota. Nyt, ensimmäistä kertaa, annan jaloilleni sitä huomiota. Kyseessä on ensimmäinen jalkahoitoni.

Opintojen aikana olemme puhuneet paljon omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista: Ellei valmentaja voi itse hyvin, miten hän voisi auttaa muita voimaan hyvin? Ja koska tämä on itsestään selvä asia, en voi ymmärtää, miten se oma hyvinvointi jää aina niin vähälle huomiolle!

Mikä siihen on syynä? Raha? Ei se rahakaan voi olla, sillä nämä hyvinvointihoidot, mitä tämän loman aikana olen itselleni ostanut, eivät ole olleet erityisen kalliita. Aika? Se voisi olla yksi syy, sillä kalenterini on aina täynnä kaikkea muuta. Viitsiminen? Sekin voisi olla. Ei vain viitsi eikä jaksa. Suomalainen ajatusmaailma “raatajista rahanalaisista”, jotka eivät tosiaankaan istu kultalusikka persvaosta pilkottaen missään jalkahoitolassa? Voi olla ehkä sekin, sillä olen joutunut kasvamaan sellaisessa ympäristössä, missä omaan hyvinvointiin ei juurikaan panostettu eikä sitä arvostettu.

Kun tässä olen tarkemmin asiaa ajatellut, siihen hyvinvointiin ei välttämättä tarvita kovinkaan paljon. Jalkahoitoon riittää ihan vain pesuvati, lämmintä vettä ja jalkasuolaa. Siltikään en tee tätä, vaikka minulla siihen olisi kaikki tarvittavat välineet kotona. Onko niin, että minun on nyt oikeasti pakotettava itseni, aikuinen ihminen, väkisin ottamaan se aika kalenterista, minkä varaan oman itseni hyvinvointiin? Kirjoitan kalenteriin, että keskiviikkona klo 18 reikä reikä minä, Satu, istun sohvalla jalat pesuvadissa, kuuntelen rauhoittavaa musiikkia ja hemmottelen itseäni. Pakko se kai on näin tehdä, sillä todennäköisesti se ei tule muuten tehdyksi.

Palattuani lomalta teen kokeen: Jos lisään tällaisia pieniä asioita elämääni ja päivittäiseen kalenteriini, lisääkö se yleistä jaksamistani, hyvinvointiani ja virkeyttäni? Tuleeko minusta “uusi ihminen”, joka ei heti työpäivän jälkeen lysähdä umpiväsyneenä sohvalle puolikuolleena, vaan joka jaksaa tehdä vielä loppuillan ajan asioita? Lupaan kokeilla tätä, ja raportoida myös tulokset!

PS. Tekemäni koe kiitollisuusvihosta on parhaillaan käynnissä, ja olen jopa onnistunut kirjoittamaan siihen joka päivä. Jos olen onnistunut vihko-kokeessa, onnistun ehkä tässäkin.

Maalitahroja, raitasukat ja nollaushepulit

Aloitin opintoni 20 päivää sitten. Olen tänä aikana onnistunut kirjoittamaan 28 blogitekstiä, tekemään lähes kaikki neuropsykiatrisen valmentaja-opintojen etätehtävät, tekemään suurimman osan eläinavusteisen valmentajan etätehtävistä (osaa en ole saanut tehtyä sen takia, että tarvittava kirjallisuus puuttuu vielä), rakentamaan tammen, päivittämään sen, tekemään kaksi asiakastyötä, suunnittelemaan opinnäytetyön rungon, sairastamaan keuhkokuumeen, juomaan tuhat kupillista teetä, tilaamaan tuhat uutta kirjaa, tilamaan ison määrän piparimuotteja, tekemään poikaystäväni hulluksi stressaamalla turhasta, leipomaan päärynäpiirakan ja unohtamaan pari erittäin tärkeää puhelua sen takia, että juuri sillä hetkellä opiskelu oli tärkeämpää. Nentti voisi sanoa, että tässä on aivan hirveästi kaikkea. Ja myönnän, tässä on paljon! Olenko kuitenkaan ylikuormittanut itseäni? En vielä. En koe niin. Minulla on ollut motivaatiota ja halua tehdä, sekä myöskin aikaa! Pitkän sairauteni aikana opiskelu piti minut hengissä, kun minulla oli järkevää tekemistä. Nyt olen kuitenkin palannut takaisin työelämään, ja päivissä on muutakin sisältöä kuin sohvalla makaamista. Alkaako pikkuhiljaa tuntua? Alkaako opiskelusta tulla työtä?

Kastetta Kaunon kuonolla.

Ei, ei vielä. Enkä halua edes päästä siihen tilanteeseen, että opiskelu alkaisi maistua puulta ja tuntua työltä. Aikaisemmin, jos olen halunnut rentoutua, olen ottanut kupin kuumaa teetä ja hyvän kirjan, mikä liittyy jollain tapaa opiskeluun. Olisiko nyt kuitenkin aika päästää kaikesta irti kokonaan? Jättää kirjat, tietokoneet, aivan kaikki töihin ja opintoihin liittyvä kotiin, ja lähteä katsomaan luonnon ihmeitä. Lääkäri olisi kanssani ehkä eri mieltä, sillä kurkkuni on vielä kipeä, mutta päätän haistattaa lääkärille paskat. Minun on pakko tehdä nyt jotain muuta kuin opiskella tai tehdä töitä.

Vedän lenkkihousut jalkaan. Niissä on remontista jääneitä maalitahroja, mutta en olekaan menossa mihinkään yökerhoon, vaan ulos kävelemään. Ihan sama, miltä näytän! En ole ehtinyt pestä pyykkiä, koska on ollut niin kiire opiskella. Ei siis ole puhtaita sukkia. Vedän kamalat, raidalliset pörrösukat jalkaani, Amorphis-hupparin päälleni, kiedon pääkallohuivin kaulani peitoksi, laitan Kaunolle valjaat ja avaan oven. Kun astun tuosta ovesta ulos, aion jättää kaiken työn kotiin. En aio ottaa yhtään työ- tai opiskeluajatusta mukaani.

Kiipeän Kaunon kanssa kallioilla ja päästän hänet vapaaksi. Pieni, iloinen koira kierii märällä nurmikolla, juoksee lammikoissa, saa hepuleita ja juoksentelee ympäriinsä. Kauno ei huolehdi huomisesta, vaan nauttii tästä hetkestä kanssani. Kiipeilen kallioilla Kaunon perässä ja leikimme hippaa. Aikamme juostuamme lähdemme kävelemään eteenpäin. Teemme pienen lenkin syksyisten puiden varjostamilla kaduilla, ja suuntaamme sen jälkeen koirapuistoon. Käymme katsomassa, onko siellä kavereita. Ja onhan siellä! Kauno pääsee leikkimään muiden koirien kanssa, ja itse pääsen keskustelemaan aivan muista aiheista kuin työ tai opiskelu.

”Ai teillä on mökki Vaasan seutuvilla! Kauanko sinne oikein kestää ajaa?”

”Lähdette syyslomalla Kuopioon. Miten mukavaa! Lähteekö koira mukaan?”

”On se kumma, kun keksitään kaiken maailman paleo-ruokavalioita, ja sen jälkeen tullaan pieneen kahvilaan ihmettelemään, miksei tarjolla ole juuri heidän ruokavaliolleen sopivaa purtavaa!”

Tavallista small talkia, tavallisten ihmisten kanssa. Emme ole toistemme silmissä opiskelijoita, opettajia, työläisiä tai mitään sen kummempaa. Olemme koirien omistajia, jotka ovat lähteneet koiriensa kanssa ulos viettämään yhteistä laatuaikaa.

Kaunolla alkavat mennä leikit vähän rajuksi. Käyn nappaamassa meidän Raisu-Petterin pois ja laitan hänet hihnaan. Olemme olleet jo kaksi tuntia puistossa, ja minulla alkaa tulla nälkä. Lähdemme kotiin.

Kotona kiukkuinen tyttäreni valittaa, että olin liian kauan pois. Katson häntä kummastuneena: Yleensä kun asia on niin, että minun pitäisi mennä pois, koska olen tyhmä enkä tajua mistään mitään. Kerrankin näin päin. Huomaan, etten ajatellut koko lenkin aikana mitään työ- enkä opiskeluasioita. Kurkku on vähän arka vieläkin, muttei se pahentunut merkittävästi ulkoiluni aikana. Olen, vihdoin ja viimein, onnistunut saavuttamaan rentoutuneen tilan, eikä minulla ole enää kamalaa suorittamisen tarvetta tälle päivälle.

Miksi minulla on sitten ollut sellainen viimeisen 20 päivän ajan? Koska en ole päässyt sairauteni takia ulos purkamaan tätä kaikkea ylimääräistä energiaa. Se on sitten purkautunut opiskeluun. Eipä siinä, hyödyllistä sekin on ollut. Mutta nyt olen vihdoinkin saanut nollattua pääni; asia, mitä en ole onnistunut tekemään sitten sairastumiseni. Ja mitä se vaati? Sen, että lähdin ihan yksinäni ulos rakkaan koirani kanssa. Ei mitään muuta.

Eläinten voimaa ei voi kuin ihmetellä, kun ne saavat jopa tällainen hyperyliaktiivisen ja yli-innokkaan ADHD-aikuisen oikeasti rauhoittumaan ja rentoutumaan.