Proffan kovat sanat gradusta

Satu: *Kopkop*

Proffa: "Sisään!"

Satu: "Moikka! Mä tulin siitä mun gradusta puhumaan."

Proffa: "Juu, tule sisään vain."

Proffa: "Mä olen lukenut tämän sun tekstin, ja täytyy sanoa, että olit kyllä erittäin oikeassa, kun sanoit, ettei ADHD-oireisista voi ikinä päältä päin sanoa mitään."

Satu: "Ooo-kkei??????"

Proffa: "Aina, kun mä saan eteeni ADHD-aiheisen opinnäytetyön - ja mä saan lukea niitä ihan TOSI paljon - mulle tulee heti sellainen fiilis, että taasko tätä samaa."

Satu: *nielaisee* "Nokutotanoini... Se teoriaosa on siis tosiaan kirjoitettu pääsiäisenä, kun mä kelkoin perheen koiraa myöten pihalle, parissa päivässä, välillä pari tuntia nukkuen, et sen takia se on niinku tommonen..." *tuskahiki valuu selkää pitkin*

Proffa: "Mutta tä sun tekstis oli kyllä ihan jotain..."

Satu: "Mitä jotain?"

Proffa: "Parasta! Mä en oo ikinä lukenut näin hyvää tekstiä ADHD:sta!"

Proffa: "Tästä tosiaan näkee, että sä olet kirjoittanut tämän asiantuntijana ja asiasta oikeasti tietävänä ihmisenä, etkä minään ulkopuolisena, joka lainaa jotain ADHD-opaskirjaa."

Satu: *kerää leukaansa lattialta* "No kiitos." *hämmennys*

Proffa: "Tätä oli suorastaan ilo lukea!"

Satu: "No kiitos. Ei se sitten liian pitkä ollut se teoria?"

Proffa: "Ei missään nimessä! Mielenkiintoista tekstiä jaksaa kyllä lukea pidempäänkin."

Satu: "No kiitos. Öh... Tota... Kiva kuulla, että sä tykkäsit!" *vieläkin ihan hämillään*

Proffa: "Pari kohtaa mä tänne olen merkinnyt, mutten mitään sen kummempia. Esim. toi yks lähde, mihin sä olit viitannut, Conradin ja Schneiderin teos. Conrad on päivittänyt sitä omaa osuuttaan. Kannattaa varmaan googlettaa se artikkeli. Se löytyy jostain American Journal of joku-joku. Saisit vähän enemmän sosiologista läheistöä, kun sun lähteistössä on iso osa lääketieteellistä ja psykologista. Saisit lähteistöön vähän tuota sosiologistakin näkökulmaa enemmän."

Satu: "Okei, mä etin sen artikkelin. Onks jotain muuta muutettavaa?"

Proffa: "Ei. Tämä on ihan valmista tekstiä. Kyllä tuon kehtaa kansiin laittaa. Eli nyt sitten vain aloittamaan analyysin tekeminen!"

Proffa: "Kannattaa varmaan aloittaa helpoimmasta, eli siitä määrällisen osuuden analysoinnista. Oletko ajatellut, miten analysoit laadullisen aineiston?"

Satu: "Fenografista tulosavaruutta ajattelin, kun mä olen sitä harjoitellut jo eräällä laadullisen tutkimuksen kurssilla."

Proffa: "Oikein hyvä idea! Siitä tulee taatusti hyvä ja monipuolinen."

Proffa: "Mutta me palaamme asiaan sitten, kun sä olet päässyt siinä analyysissä vähän eteenpäin!"

Satu: "Joo, palataan! Ja kiitos neuvoista."

Olen kieltämättä vieläKIN hämmentynyt. Proffa, jolla on takanaan 30 vuoden työkokemus yliopistolta ja joka on sen 30 vuotta lukenut opiskelijoiden tuottamia tekstejä, sanoo mulle jotain tollaista... Ehkä mun pitäis sittenkin harkita sitä köyhää tutkijanuraa, mikä tarkoittaa sitä, että siirryn ammattimaiseksi apurahahakemusten kirjoittajaksi.

Teoria takana, analyysi ja tuhat muuta tutkimusta edessä

Enpä olisi ikinä uskonut, että tämä päivä tulee vastaan, mutta se tuli. Gradun teoriaosuus on valmis! Toki se kaipaa vielä oikolukua, ja hieman fiilaamista ja höyläämistä, mutta asia on kuitenkin kaikki kasassa. Eikä sitä asiaa enää parane lisätäkään, sillä tuo teoriaosuuden pituus alkaa muistuttaa pikemminkin väitöskirjan kuin pro gradu-tutkielman pituutta.

Enää minulta puuttuu analyysiosuuden tekeminen. Sitä en, tietenkään, pääse tekemään, ennen kuin olen saanut tarpeeksi paljon vastauksia. Jos siis olet ADHD-oireinen, jossain suomalaisessa yliopistossa opiskeleva henkilö, niin käypä vastaamassa! Linkki kyselyyn löytyy tästä: https://goo.gl/forms/y8be6oUlv9izNgIz2

Menihän siinä melkein viikko, kun tuota teoriaa naputtelin, Oli se jo aikakin saada se valmiiksi. Tässähän alkaa vanhemmiten hidastua, kun menee näin kauan yhden vaivaisen teorian kirjoittamisessa! Kyllä sitä nopeampi pitäisi olla.

Itse koen tutkimusaiheeni hirvittävän tärkeäksi. Suomessa ei ole vastaavaa tutkimusta olemassa, ja korkeakoulujen esteettömyydestä on tehty tasan yksi yleismaailmallinen tutkimus, missä lähinnä kartoitettiin korkeakoulujen fyysinen esteettömyys sekä palvelut erityisille korkeakouluopiskelijoille. Sitä, ovatko palvelut oikeasti toteutuneet, ja millaisia tuen tarpeita erityisillä korkeakouluopiskelijoilla on, sitä ei ole tutkittu laisinkaan Suomessa. Ja ne ulkomaalaiset tutkimukset, mihin olen törmännyt, eivät juurikaan vastaa tätä samaa aihetta, vaikka liippaavat ehkä läheltä. Tutkimukset koskevat lähinnä nepsy-valmennuksen hyötyä ADHD-oireisilla opiskelijoilla opintojen aikana tai niitä selviytymisstrategioita, mitä erilaiset yliopisto-opiskelijat ovat kehittäneet itselleen.

Tuo nepsy-valmennuksen hyöty opiskelijoilla olisi mielestäni todella tärkeä tutkimusaihe täällä Suomessakin. Ne kaksi tutkimusta, mihin olen törmännyt, ovat yhdysvaltalaisia tutkimuksia. Ehkä minun pitää lähteä tutkimaan tätä asiaa toden teolla! Kaivaa kaikki mahdollinen, mitä erityisistä korkeakouluopiskelijoista on kaivettavaa. Ja sitten kirjoittaa aiheesta sata ja tuhat artikkelia. Siinäpä olisi elämänura! Vaikka loppujen lopuksi tässä kuitenkin käy niin, että minä kyllästyn kaikkeen mahdolliseen, ja löydän itseni oikeasti tekemästä niitä rööriroopen hommia.

PS. Koska en keksinyt tämän tekstin liitteeksi mitään muuta kuvitusta, niin kiusaan teitä yorkshirenterrierin pennuilla. Todellisuudessa kiusaan enemmän itseäni kuin teitä, ja pentukuumeeni nousee ihan hirveisiin sfääreihin...

Karvakorvan karkureissu

Jos viime viikonloppu oli täynnä mielenkiintoista opiskelua kera laadullisen tutkimusharjoituksen sekä SPSS:n , niin tästä viikonlopusta on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen. Tosin, tällä kertaa minulla on tiedossani sellaisia asioita, mitkä oikeasti kiinnostavat! Huomenna perjantaina on tiedossa reissu Tampereelle eläinkouluttaja-koulutukseen, lauantaina on mielenterveyden ensiapu-kurssi ja kaiken tämän lisäksi minun pitäisi maanantaina esitellä voimauttavan valokuvan työyhteisöprojekti, mikä on pahasti kesken. Saan siis koko tulevan viikonlopun koulutuspäivien jälkeen ravata pitkin Turkua kamera kädessä. 

Viikonlopun tiivis opiskeluohjelma alkoi jo tänään. Vietettyäni ensin seitsemän virkistävää tuntia yliopistolla kävin nopeasti kotona viemässä läppärin, hakemassa kameran, syömässä pikaisen välipalan ja pakkaamassa koiran autoon. Olin sopinut valokuvaustreffit erään ystäväni kanssa hänen luonaan.

Syy, miksi otin koiran mukaan, oli se, että Kaunon oli tarkoitus viihdyttää lapsia ja antaa meille kuvausrauha. Jos lapset saavat leikkiä koiran kanssa, he eivät tule koko ajan kyselemään, mitä me teemme. Tämä kaunis ajatukseni johti siihen, että saimme paljon vauhdikkaamaan kuvaussession kuin mitä olisimme halunneet. Ja iltalenkin vielä samaan syssyyn.

Kesken kuvaussession eräs lapsista avasi ulko-oven. Ja hupsista! Meidän villahoususankari lähti salamana ovesta ulos ja pihalle juoksentelemaan. Ystäväni lähti Kaunon perään vaaleanpunaiset villasukat jalassa, ilman kenkiä. Minä juoksin hakemaan namipussin, ja sen jälkeen lähdin juoksemaan Kaunon perään sateenkaaren väriset oravavillasukat jalassa. Yritin houkutella Kaunoa namilla mukaani, mutta ei. Kauno juoksi vain kauemmas. Ystäväni yritti saartaa Kaunon, mutta eipä meidän koiraa niin vain huijatakaan. Hän ampaisi kunnon juoksuun ja katosi metsään. Näin toimii meidän hyvin koulutettu koiramme...

Me lähdimme molemmat villasukkinemme Kaunon perään. Haukku kuului, koska Kauno oli nähnyt jonkun toisen koiran. Huusin Kaunoa minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä kyllä sitten lähtee! Jos siis kuulit tänään Halisten metikössä jonkun huutavan: "Kauno, perkele", niin se olin sitten minä.

Kun saavutimme Kaunon, hän päätti, että tämä karkureissu ei ole vielä ohitse, ja jatkoi juoksemistaan. Olimme ystäväni kanssa molemmat ihan läkähdyksissä ja vielä ihan jäässäkin. Kummallakaan ei ollut ulkovaatteita eikä edes niitä kenkiä jalassa. Saimme juosta vielä muutaman sataa metriä Kaunon perässä, ennen kuin erittäin kiinnostava pissaposti joltain nartulta sai Kaunon pysähtymään pidemmäksi aikaa, ja minä sain napattua meidän villahoususankarin kiinni.

En ollut tietenkään tajunnut ottaa mukaani Kaunon hihnaa enkä valjaita. Yritin kantaa Kaunoa, mutta selkäni teki heti stopin. Ystäväni lähti hakemaan Kaunon valjaita, ja minä jäin pitelemään Kaunoa paikoillaan. Hetken kuluttua hänen vanhin poikansa tuli pyörän selässä tuoden Kaunon valjaat, hihnan ja minun takkini. Sen jälkeen uudestaan rämpimään metikön läpi, tällä kertaa koira tiukasti hihnassa kiinni.

Olimme molemmat sen verran läkähdyksissä tämän pienen karkureissun jälkeen, että valokuvaussessio jäi siihen. Ehkä huomenna pystyn jo nauramaan tälle, mutta tänään ei kyllä naurattanut, kun sai juosta herra Villahousun perässä pitkin metsiä.

Opinko tästä mitään? No ainakin sen, että jos otan ikinä enää Kaunoa mukaan mihinkään, niin ulko-ovet pitää pistää takalukkoon. Onneksi on suklaata! Saan ehkä sen avulla hermoni tasaantumaan vielä tämän illan aikana.

Apinan raivoa ja kuivaa kurssia

Voi helpotuksen huokaus! Olen tuskaillut ja kipuillut historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä-kurssin kanssa. Olen itkenyt verta, repinyt hiuksiani ja syönyt kynsiäni tämän kurssin kanssa. Ei, se ei ole vaikea. Kurssi oli, itse asiassa, suhteellisen helppo. Mutta kun se oli niin KUIVA!!!!!

Meidän piti valita yksi väitöskirja, mikä meidän piti analysoida. Analyysin piti sisältää tutkimusmetodit, niiden valinnat, olivatko valinnat järkeviä vai eivät, miten aineisto on valittu ja analysoitu, olisiko toisella tavalla saanut erilaisia tuloksia ja blaa blaa blaa. Tästä kaikesta meidän piti vääntää yksi suullinen esitys kerta diasarjan, tehdä lyhyt summary ja sen lisäksi vielä vääntää 12-sivuinen harjoitustyö. Eipä siinä muuta, mutta kun se oli niin KUIVAA!!!!!!!

Ajattelin, etten ikinä selviä tästä kurssista hengissä enkä tule ikinä pääsemään tästä läpi. Kunnes…

Sain äsken naputeltua viimeiset rivit tuosta 12-sivun analyysistä! Summary on jo palautettu ja esitys on pidetty tänään. Nyt minulla on tästä kurssista jäljellä kaksi läsnäolokertaa, kun kuuntelen muiden esitykset ja esitän kiinnostunutta.

Analyysin palautin Moodleen edes oikolukematta sitä. Ihan sama, mikä tästä kurssista tulee arvosanaksi, kunhan vain pääsen läpi ja saan opintopisteet rekisteriin. Vaikka tulisi se hemmetin ykkönen, en välitä. Kunhan minun vain ei tarvitse toista kertaa käydä tätä kurssia.

Vielä minulla on yksi piikki lihassani tämän syksyn aikana, ja se on metodologian kurssi. Olen jo palauttanut oppimispäiväkirjan, mutta pienryhmätehtävä on vielä tekemättä. Käyn kaupassa, ostan ison kasan epäterveellisiä sipsejä, monta litraa cokista ja suklaalevyn. Sen jälkeen voin hyökätä tuon hirvittävän pienryhmätehtävän kimppuun, niin ehkä saan senkin joskus valmiiksi.

Kyllä tästä vielä ihan hyvä tulee, kun menee apinan raivolla eteenpäin.

Blaa blaa blaa… Puheenvuoroa toisen perään

Syksyn kalenterini täyttyy hurjaa vauhtia. Eikä tällä kertaa siksi, että täyttäisin sitä uusilla kursseilla, vaan siksi, että täytän sitä esiintymisillä! Minua on pyydetty useampaan paikkaan puhumaan, ja olen vastannut jokaiseen pyyntöön myöntävästi. Tämä on minulle kunnia-asia!

Suurin osa näistä puheenvuoroista (eli kolme neljästä) tulee liittymään jollain tapaa ADHD:seen. Vaikka en pidä itseäni mitenkään erityisen älykkäänä, väitän kuitenkin olevani asiantuntija ainakin yhdessä aiheessa, ja se on ADHD. Se, mitä minä en ADHD:sta tiedä, niin sitä ei tarvitsekaan tietää. Tai sitten tutkimustulos on niin uunituore, ettei sitä ole vielä julkaistu, enkä ole ehtinyt vielä saada sitä tietooni.

En minä auton rengasta osaa vaihtaa, enkä edes lisätä pissapoikaan nestettä, mutta kyllä minä vedän ADHD:sta kuuden tunnin mittaisen luennon ihan milloin vain! Ja eksyn luennon aikana aiheesta noin kaksisataa kertaa, kuten kunnon ADHD-aikuiset tekevät.

Yksi neljästä puheenvuorosta tulee käsittelemään eläinavusteista pedagogiikkaa. Tämä jännittää minua ehkä eniten. Toki olen eläinavusteinen valmentaja ja minulla on kokemusta koira-avusteisesta erityisopetuksesta! Mutta en ole asiassa täysin saman tason asiantuntija kuin mitä olen ADHD-asioissa. Ainakaan vielä.

Mietin myös, onko minun mahdollista ottaa Kauno mukaan tähän eläinavusteiseen puheenvuoroon. Tästä pitää vielä kysyä erikseen. Kaunon mukanaolo toisi eloa puheeseen, ja voisin antaa ihan käytännönkin esimerkkejä siitä, miten jokin homma toimii.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua jännitä ollenkaan nämä ADHD-puheenvuorot. Toki tunnen asian, mistä puhun, ja pystyn puhumaan asiasta mitä vain, missä vain, milloin vain, ja jopa ilman PowerPointteja. Mutta yleisöstä isolla osalla on myös ADHD, tai heidän läheisellään on ADHD. Myös he ovat asiantuntijoita. Osaanko kertoa heille mitään sellaista, mitä he eivät jo tiedä? Osaanko puhua tarpeeksi innostavasti ja mielenkiintoisesti? Tämä jännittää.

Aion silti tehdä parhaani. Yritän suunnitella mahdollisimman hyvät ja mielenkiintoiset puheenvuorot. Haluan olla puhuja, jota jaksaa kuunnella. Toivottavasti onnistun.

Netin uumenista löydetty kuva, joka sopii mielestäni erittäin hyvin
tämän tekstin teemaan!

Kameli lammaslaumassa

Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.

Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.

Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.