Ahdistus Maximus - Huono ja aikaansaamaton minä

Tänään on ollut outo päivä. En tiedä, onko kaikki syksyn stressi alkanut pakkautua jotenkin oudosti sisälleni, vai mikä nyt on. Ovatko lauantaina edessä olevat häät se tekijä, mikä saa minut tuntemaan ja ajattelemaan näin?

Laskeskelin tänään mielessäni niitä kursseja, mitä tulen syksyn aikana saamaan. Kaksi olen jo suorittanut kokonaan: metodologian ja johdatus evoluutiopsykologiaan. Ainoastaan arvosanat puuttuvat molemmista kursseista. Huomenna päättyy yksi kurssi, historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä, ja keskiviikkona päättyy jälleen yksi, Asklepios-koulutusohjelman ensimmäinen kurssi terveyden eriarvoisuudesta. Myöhemmin tänä syksynä päättyy verkostotyön kurssi, tyttötutkimuksen verkkokurssi, samoin genetiikka ja seksuaalivalinnan kurssi ovat vielä molemmat kesken. Asklepios-ohjelman toinen kurssi alkaa ensi viikolla, ja se pitäisi vielä suorittaa tämän vuoden puolella.

Käyn myös ylimääräisenä kurssina SPSS-ohjelman johdantokurssin, sillä en ole käyttänyt tuota määrällisen tutkimuksen parasta ystävää vielä kertaakaan elämäni aikana.

Ja ensimmäinen asia, mikä tulee mieleeni, on tämä: NÄIN HELVETIN VÄHÄN KURSSEJA YHDEN KOKONAISEN SYKSYN AIKANA! Otin opintovapaata saadakseni tahkottua kursseja niin paljon kuin mahdollista, ja tässä tämä vaivainen tulos?

Olen aivan loppuunpalanut. Koko syksy on ollut pelkkää juoksemista, ravaamista, sitätätätota. En ole ehtinyt tehdä mitään kunnolla, sillä ainainen kiire on syönyt voimani, enkä ole jaksanut tehdä. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt juosten kusten. Ja kaikesta tästä kiireestä huolimatta, tulen saamaan aikaiseksi tällaisen järkyttävän surkean määrän kursseja? MINÄ, jonka pitäisi suorittaa kuukaudessa yhdet vaivaiset perusopinnot, ei saa tämän enempää aikaiseksi?

Olen ihan järkyttävän huono ihminen.

Toki tämän syksyn aikana on ollut paljon muutakin tekemistä kuin opiskelu, esimerkiksi tuollainen pikkarainen tapahtuma kuin häät on vienyt yllättävän paljon aikaa kalenteristani. Mutta siitä huolimatta, että minulla on ollut muutakin elämää, olen järkyttävän pettynyt itseeni. Minun olisi pitänyt pystyä parempaan, ja saada enemmän kursseja tehdyksi.

Ehkä tämä johtuu siitä, että minulla olikin tänä syksynä odotettua enemmän luentokursseja ja paljon vähemmän itsenäistä opiskelua. Luentokurssit vievät enemmän voimavaroja ja energiaa kuin itsenäinen opiskelu ja esseiden kirjoittaminen sohvalla. Ei minulla ole pitkän luentopäivän jälkeen enää energiaa sille, että tekisin jotain kirjallisia töitä. Etenkin, kun kakara narisee koko ajan korvan juuressa, kun puhelin herjaa taas jotain, eikä hän tiedä, mitä puhelimelle pitäisi tehdä.

Odotan ensi viikkoa. Silloin häät ovat ohi. Ramppaaminen yliopistolla vähenee muutenkin radikaalisti ensi viikon jälkeen. Odotan, että minulle jää silloin enemmän aikaa keskittyä essee-kursseihin.

Ehkä minä saan, sittenkin, marras-joulukuun aikana väännettyä jonkun opintokokonaisuuden kokonaan loppuun. Mitä sitä joululomalla muutakaan tekisi kuin opiskelisi? Ehkä voin joulukuun lopussa sittenkin tuntea onnistumisen iloa, ja tuntea, että olen saanut jotain aikaiseksi vuonna 2017.

Juuri nyt minulla ei sellaista tunnetta ole.

Apinan raivoa ja kuivaa kurssia

Voi helpotuksen huokaus! Olen tuskaillut ja kipuillut historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä-kurssin kanssa. Olen itkenyt verta, repinyt hiuksiani ja syönyt kynsiäni tämän kurssin kanssa. Ei, se ei ole vaikea. Kurssi oli, itse asiassa, suhteellisen helppo. Mutta kun se oli niin KUIVA!!!!!

Meidän piti valita yksi väitöskirja, mikä meidän piti analysoida. Analyysin piti sisältää tutkimusmetodit, niiden valinnat, olivatko valinnat järkeviä vai eivät, miten aineisto on valittu ja analysoitu, olisiko toisella tavalla saanut erilaisia tuloksia ja blaa blaa blaa. Tästä kaikesta meidän piti vääntää yksi suullinen esitys kerta diasarjan, tehdä lyhyt summary ja sen lisäksi vielä vääntää 12-sivuinen harjoitustyö. Eipä siinä muuta, mutta kun se oli niin KUIVAA!!!!!!!

Ajattelin, etten ikinä selviä tästä kurssista hengissä enkä tule ikinä pääsemään tästä läpi. Kunnes…

Sain äsken naputeltua viimeiset rivit tuosta 12-sivun analyysistä! Summary on jo palautettu ja esitys on pidetty tänään. Nyt minulla on tästä kurssista jäljellä kaksi läsnäolokertaa, kun kuuntelen muiden esitykset ja esitän kiinnostunutta.

Analyysin palautin Moodleen edes oikolukematta sitä. Ihan sama, mikä tästä kurssista tulee arvosanaksi, kunhan vain pääsen läpi ja saan opintopisteet rekisteriin. Vaikka tulisi se hemmetin ykkönen, en välitä. Kunhan minun vain ei tarvitse toista kertaa käydä tätä kurssia.

Vielä minulla on yksi piikki lihassani tämän syksyn aikana, ja se on metodologian kurssi. Olen jo palauttanut oppimispäiväkirjan, mutta pienryhmätehtävä on vielä tekemättä. Käyn kaupassa, ostan ison kasan epäterveellisiä sipsejä, monta litraa cokista ja suklaalevyn. Sen jälkeen voin hyökätä tuon hirvittävän pienryhmätehtävän kimppuun, niin ehkä saan senkin joskus valmiiksi.

Kyllä tästä vielä ihan hyvä tulee, kun menee apinan raivolla eteenpäin.

Hyvää viikonloppua mulle!

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että olen ollut tällä viikolla aivan erityisen ahkera. Ansaitsen vapaan viikonlopun, pari pulloa hyvää viiniä ja täydellisen rauhan. Ajelen tyytyväisenä Turun keskustassa sijaitsevaan pieneen ompelimoon, ja mietin, että tämä on viimeinen asia, mitä teen tänä viikonloppuna: Sovitan valmistumisvaiheessa olevaa hääpukuani. Tämän jälkeen menen kotiin, oikaisen runsahan ruhoni sohvalle, enkä tee muuta kuin päästelen huoneilmaan suolistokaasuja ja teen arkeologisia löytöjä hengityselimeni uumenista.

Ompelijani kysyy, milloin on seuraava sovitus. Hän haluaisi uuden sovituksen parin viikon päähän. Avaan kalenterini, ja huomaan, että parin viikon päästä minulla pitää olla valmiina historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin esitys! Kalpenen. Minua alkaa heikottaa. Unelmani vapaasta viikonlopusta ja arkeologisista löydöistä katoavat savuna ilmaan.

Avaan kotioven epätoivoinen ilme kasvoillani. Kaunoa se ei haittaa. Hän tulee tervehtimään iloisena, häntä heiluen, ja saan monta, märkää koiranpusua. Halaan rakasta koiraani. Hänen vuokseen minä jaksan.

Kaivan Moodlen syvistä syövereistä historiallisen ja sosiologisen tutkimusotteen kurssin. Kurssilla pitää lukea ja arvioida omavalintainen väitöskirja. Olen valinnut Anneli Hermanoffin “Mukava mennä iloisella mielellä” - Narratiivinen tutkimus kehitysvammaisten nuorten toisen asteen opinnoista. Se löytyy netistä. En pysty opiskelemaan netissä olevaa tekstiä, se on pakko tulostaa. Kaivan epätoivoisesti lipaston laatikoita löytääkseni tarpeeksi tulostuspaperia reilu 200-sivuista väitösmöhkälettä varten. Avomieheni kertoo, mihin on piilottanut paperit.

Tulostin laulaa iloista lauluaan. Odotan väitösmöhkäleen tulostumista eteisen lattialla. Kauno tuo minulle vinkuapinansa. Hän haluaa leikkiä. Heitän apinan. Nyt minulla on vielä vähän leikkiaikaa, mutta kohta ei enää ole. Minun täytyy opiskella.

Selaan Moodlea, ja muistan, että minulla on meneillään myös toinen tutkimusmetodien kurssi. Siinä pitäisi tehdä luentopäiväkirja, sekä kaksi esseetä kahdesta artikkelista. Olenko edes aloittanut? No en tietenkään! Minulta pääsee syvä huokaus. Kaitpa minun on sitäkin aloitettava. Ja koska tuo tulostin nyt tuossa lauleskelee kuin Baarnin seurakunnan kirkkokuoro, niin miksen voisi samaan kärsimykseen sitten tulostaa nuo kaksi esseeartikkelia saman tien. Tulevatpa nekin sitten näkyvään paperimuotoon, ja piinaavat minua olohuoneen pöydällä niin kauan, kunnes olen saanut tehtyä niistä ne himputin esseet.

Tulostin on laulanut. Ja meillä on riisin verran vähemmän tulostuspaperia. Menen jääkaapille. Yksi pullo viiniä. Mahtaako se riittää? Tarkoitus oli nauttia viiniä ihan vain nautiskelun vuoksi, mutta taidan tarvita sitä viiniä tänä viikonloppuna nyt ihan muista syistä.

Ihan helvetin hyvää viikonloppua vain mulle!

Kameli lammaslaumassa

Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.

Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.

Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.

Kirjoja, kaurapuuroa ja evoluutiopsykologiaa

Kaksi vaihtoehtoa: Kasvatustieteen metodologia vai johdatus evoluutiopsykologiaan? En ole vielä keksinyt, miten jakautuisin kahtia, joten molempia en voi valita. Luennot menevät päällekkäin. Koska tänään on ensimmäinen kerta evoluutiopsykologian luentoa, ja se kiinnostaa muutenkin enemmän, valitsen sen. Metodologiaa ehtii myöhemminkin.

Evoluutio on aina kiehtonut minua. Mistä elämä on alkanut? Miten se on muuttunut aikojen saatossa nykyiseen muotoonsa? Mitkä kaikki tapahtumat ovat vaikuttaneet lajien muotoutumiseen tai katoamiseen? Ja miten evoluutio on vaikuttanut mieleen ja ajatteluun? Tulen varmasti saamaan näihin kysymyksiin vastaukset tulevien luentojen ja kurssien aikana moneen kertaan.

Luento pidetään englanniksi, vaikka luennoitsija on täysin suomalainen. Hän puhuu englantia kieliopillisesti ihan hyvin (mitä nyt muutamia pikkuvirheitä tulee) ja hänen sanavarastonsa on laaja. Mikä minua häiritsee, on se, että hän puhuu epäselvästi ja lausuu tuutiitutöötituu-tavalla. Yritän unohtaa sen, ja keskittyä itse asiaan, sillä asia on mielenkiintoista.

Tällä johdantokurssin johdantoluennolla puhumme evoluution peruskäsitteistä. Käsitteet luonnonvalinta ja keinotekoinen valinta ovat minulle entuudestaan tuttuja. Keinotekoisen valinnan kohdalla luennoitsija ottaa esille minua erityisen paljon kiehtovan esimerkin: Koirat! Vaikka tässä ei periaatteessa uutta asiaa minulle olekaan, luentoa on erityisen mielenkiintoista kuunnella, ja se avaa minulle uusia näkökulmia asioihin. Ajattelen omaa, rakasta, Kaunoani kotosalla, ja olen erittäin tyytyväinen rotuvalintaani. Minulla on suomenlapinkoira, alkukantainen rotu, mitä ei ole jalostettu pilalle. Ne koirat, mitkä 5000 vuotta sitten auttoivat ihmisiä paimentamaan poroja, eivät taatusti olleet precis samanlaisia kuin oma Kaunokaiseni. Se nyt on selvä! Mutta minun valitsemallani rodulla ei ole sellaisia terveysongelmia, mitkä olisivat ihmisen itsekkään jalostustoiminnan aiheuttamia. Minusta kaikki koirat ovat kauniita ja ihania. Mutta itse en haluaisi koiraa, millä on runsaasti jalostuksen kautta tulleita ongelmia.

“Okay, that’s it for today. I’ll see you next week.” Täh? Oliko se tässä? Kyllä vain! Puolitoista tuntia meni niin, että hujaus kävi. En kertaakaan katsonut kelloa luennon aikana. En räplännyt puhelintani, en käynyt Facessa, en pelannut Frozen Free Fallia. Olen koko luennon aikana vain kuunnellut tiiviisti ja tehnyt muistiinpanoja. Enkä ole yhtään huomannut ajan kulumista! Olen todella tyytyväinen, että päätin ottaa evoluutiopsykologian sivuaineekseni. Tämä oli oikea valinta.

Kotona teen jotain sellaista, mitä minun ei pitäisi tehdä: Tilaan kurssikirjan! Workmanin ja Lancen Evolutionary Psychology löytyy myös pokkarina, huomattavasti halvemmalla. Laitan sen tilaukseen. Minun on pakko saada tutustua tähän aiheeseen syvemmin tämän kirjan kautta. Avomieheni tulee nalkuttamaan tästä, mutta minä kyllä kestän sen. Ja syön kaurapuuroa ihan vain siksi, että halusin kirjan.

Sexiä pubissa, ja muita mukavia tarinoita

Päätä särkee ja vituttaa. Tilanne vaatii viiniä. Onneksi sitä on! Viini ei tästä talosta ihan heti lopu. Ja tulen myös pitämään siitä huolen nyt, kun olen kokopäiväinen opiskelija. Minusta tuntuu, että sitä viinilasillista tarvitsee suhteellisen usein. Ainakin tällaisina päivinä.

Päiväni ei alkanut huonosti. Päinvastoin. Heräsin ennen herätyskelloa, ja olin erinomaisella tuulella. Käytin koiran, söin aamupalan ja lähdin yliopistolle hyvissä ajoin ennen päivän ainoaa luentoa kasvatustieteiden metodologiasta. Halusin käydä tapaamassa Turun yliopiston esteettömyyssuunnittelijaa ennen luentoa.

Esteettömyyssuunnittelija oli varsin mukava nainen. Hän kuunteli asiani ja sanoi, että minua varten voidaan kirjoittaa lausunto tiedekunnan hyväksyttäväksi. Vaatimukseni on, että saan muutettua kaikki kirjatentit esseiksi. Tenteissä en pärjää tämän kirjainyhdistelmäni vuoksi, mutta esseistä saan aina hyvät arvosanat. Kirjallisuuteen en, tietenkään, vaadi helpotusta, mutta suoritusmuotoon kyllä. Useimmat yliopisto-opettajat ovat sitä mieltä, että esseet ovat vaikeampia, ja ehkä näin onkin yleisellä tasolla. Mutta minä en kuulukaan yleiseen tasoon, minä kuulun ADHD-tasoon. Ja yleisen tason lait eivät koske minua. Sovimme erikseen päivän, jolloin tapaamme ja kirjoitamme lausunnon. Lähden hyvillä mielin kuuntelemaan luentoa.

Metodologian opinnot, oli opiskeltava aine mikä tahansa, ovat aina kuivia ja tylsiä. Nähdessäni luennoitsijan oravatutkani pärähtää käyntiin. Luento kiertelee ja kaartelee, eikä luennoitsija pysy asiassa. Hän on ensin puhumassa tutkimuksen objektiivisuudesta, kunnes yhtäkkiä hän onkin siirtynyt Karl Marxiin. Näen sieluni silmin itseni samassa tilanteessa: Puhumassa suu vaahdossa asiasta, mikä kyllä itseä kiinnostaa, mutta ketään muuta ei. Ja eksyn luennon aikana asiasta noin kaksisataaviisi kertaa. Kyllä. Tuon luennoitsijan on pakko olla ADHD-aikuinen.

Luennon jälkeen minulla on palaveri liittyen teiniini. Turun keskustassa ei parkkipaikkaa löydy mistään. Kiertelen ja kaartelen korttelikaupalla, ja kello muistuttaa siitä, että palaverissa pitäisi olla jo. Lopulta löydän parkkipaikan pienen kävelymatkan päästä. Tällä tienpätkällä ei, tietenkään, voi maksaa EasyParkilla. Perkele. Minulla on pelkkiä kahden euron kolikoita. Tunnen itseni rikkaaksi, vaikken sitä todellakaan ole. Ne on pakko uhrata, molemmat kolikot, sillä yksi kaksieuroinen ei riitä. Saan puolitoista tuntia parkkiaikaa. Sen ainakin pitäisi riittää.

Palaveri venyy ja venyy ja venyy. Tuijotan kelloa. Minulla on sovittuna tapaaminen ja koirapuistotreffit. Samalla vien teinini kaverinsa luokse. Yskäisen, ja sanon, että parkkiaika alkaa loppua. Se ei ole vale, sillä kiireen lisäksi se aika on oikeasti loppumassa. Juoksen palaverista autolle. Olen jo myöhässä. Luulin palaverin kestävän huomattavasti lyhyemmän aikaa ja luulin ehtiväni kotiin ajoissa. Olin väärässä. Nyt on jo kiire.

Kotona rappukäytävässä vastaan tulee teini. Hän on jättänyt avaimet kotiin, ja odottanut pari tuntia oven takana. Ja tietenkin koputellut oveen ja koira on haukkunut koko sen ajan. Naapurien valituksia odotellessa.

Teini autoon niska-perse-otteella, koira samoin. En ehdi vaihtaa vaatteitani, vaikka tarkoitus oli. En yleensä mene koirapuistoon “hyvissä vaatteissa”. Nyt on pakko, sillä olen myöhässä jo.

Tulen koirapuistoon vartin myöhässä sovitusta. Pahoittelen. Yritän keskustella muiden aikuisten kanssa, mutta teinit keskeyttävät koko ajan. Keskustelusta ei tule mitään. Koirilla on sentään hauskaa. Emme ole kauan, ja teini lähtee kaverinsa kanssa. Hän palautuu illalla kotiin. Läksyt ovat, tietenkin, tekemättä, mutta eipä niillä suutarin lapsilla ikinä kenkiä ole.

Kotona rojahdan sohvalle. Kaipaan lepoa. Avaan sähköpostin, ja huomaan saaneeni viestiä evoluutiopsykologian opintokokonaisuudesta vastaavalta henkilöltä. Olin valittanut, etteivät Moodlessa ja intranetissä olevat aikataulut ole ajantasaiset, ja siellä on vieläkin aikataulut vuodelta 2016. Hän pahoittelee, ja kertoo, että NettiOpsussa on ajantasaiset aikataulut. Ai, sieltäkö minun olisi pitänyt osata etsiä? Voi luoja! Mukavaa, kun näitä aikataulualustoja on sata.

Kaivan NettiOpsun esille. Kursseja on neljä ja kalenteriin kirjoitettavaa on aivan tuskaisen paljon! Eri päiviä, eri aikoja, eri luentosaleja. Johdatus evoluutiopsykologiaan alkaa jo huomenna. Menee metodologian luennon kanssa päällekkäin. No, ei voi mitään. Genetiikka on pakollinen, ja kaikki luennot menevät valinnaisen kognitiivisen psykologian kanssa päällekkäin. Kiroilen, mutta päätän valita pakollisen genetiikan. Noh, yksi kurssi vähemmän tälle syksylle.

Evolutiivisen seksuaalipsykologian ja seksuaalivalinnan kurssin nimi on niin pitkä, että lyhennän sen kalenteriini pelkäksi seksiksi. Se pidetään Publicumin rakennuksen eri luentosaleissa. Publicum lyhennetään Pub. Seksiä pubissa. Olen niin väsynyt, että näin järkyttävän huono vitsi saa minut jopa nauramaan.

Siinä menee mukava puolitoistatuntinen, kun kirjoitan ylös kaikki tämän syksyn evoluutiopsykologian luennot kalenteriini. Pakko kirjoittaa. Ilman kalenteria en pärjää. Mitä siellä ei ole, sitä ei ole olemassa. Minulla on kalenterissani KAIKKI. Koko elämäni. Kirjoitusprosessin aikana kuluu suhteellisen paljon viiniä ja monta tupakkaa.

Mutta nyt se on valmis! Kalenteri, nimittäin. Koira on onnellinen, kun on saanut leikkiä. Minä olen väsynyt tästä päivästä, ja odotan päänsäryn loppumista. Huomenna saan johdatusta evoluutiopsykologian ihmeelliseen maailmaan, ja sen jälkeen saan aloittaa viikonlopun. Tämän päivän jälkeen minusta tuntuu, että olen sen ansainnut.