Kameli lammaslaumassa

Historiallinen ja sosiologinen tutkimusote kasvatustieteissä. Kiinnostaa kuin kasa kissanpaskaa. Yhtä kiinnostavia nämä kaikki metodikurssit ovat. Ja niitä on syventävissä opinnoissa paljon! Niin tylsiä ja kuivia kuin ne ovatkin, ne ovat myös hyödyllisiä, jos haluaa ymmärtää, miten tutkimusta tehdään. Ja ne ovat, tietenkin, myös pakollisia kursseja, joten ne on pakko käydä, vaikkei tutkimuksen teko noin muuten kiinnostaisikaan.

Seminaarihuoneen ovi ei ole lukossa. Tungen sisään ja laitan valot päälle. Otan nurkkapaikan, missä voin keskittyä kaikkein parhaiten. Istumapaikalla on suuri merkitys ADHD-oireisen ihmisen keskittymiskyvyn kannalta. Ja koska olen ensimmäinen, saan valita vapaasti, mihin istun.

Väkeä alkaa pikkuhiljaa virrata sisään. He tervehtivät, ja menevät istumaan omille paikoilleen. Keskustelua ei synny. Kaikki ovat vieraita toisilleen, eikä suomalainen juttele vieraiden ihmisten kanssa ilman hyvää syytä. Sisään tulee myös lauma minun kanssani samaan ryhmään kuuluvia. He tervehtivät myös, mutta menevät kimpassa vapaaseen pöytään, ja jäävät juttelemaan keskenään. He ovat ehtineet jo ryhmäytyä. Ne muut. Minä en ole vielä ryhmäytynyt enkä kuulu mihinkään ryhmään.

Tunnen itseni hieman yksinäiseksi. Osittain syy on täysin omani, sillä en ole aktiivisesti koittanut lähestyä ketään. Ne ihmiset, jotka kuuluvat samaan maisteriohjelmaan kuin minä, ovat hyvin erilaisia. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä. Voin kyllä käydä turhanpäiväisen, puoli minuuttia kestävän small talk-keskustelun, mutta siihen se sitten jääkin. Olemme niin erilaisia, ettei meillä ole yhteistä kieltä, vaikka olemmekin kaikki suomalaisia.

Minulla on tuttuja Turun yliopistolla. Kaksi tuttua jopa samassa pääaineessa! He vain kuuluvat eri vuosikurssiin, eikä minulla ole paljoakaan yhteisiä kursseja heidän kanssaan. Jos haluan saada lounasseuraa, saan sitä kyllä niistä ihmisistä, jotka tunnen muuta kautta kuin opiskelu. Oman ryhmäni ihmisistä tuskin saisin lounasseuraa, vaikka pyytäisin. Ehkä he voisivat istua samassa pöydässä, mutta keskustelu tuskin olisi kovin hedelmällistä.

Toisaalta, olen jo tottunut tähän. Tällaista se on: Olla erilainen ihminen. Ylivilkas ADHD tavallisten perusnenttien maailmassa. Meillä ei ole paikkaa siellä, koska meitä ja meidän toimintatapojamme ei ymmärretä. Ja sitä meidän maisteriohjelman ryhmämme on: Perusnenttejä neuronormaaleine aivoineen ja yhteiskunnan suosimine ajattelutapoineen. Vain minä erotun selkeästi joukosta, ja olen kuin kameli lammaslauman keskellä.

Onneksi en ole ainoa kameli maailmassa. Näen kyllä muita kameleita seminaarihuoneiden ulkopuolella. Vaikka ehkä tuossa seminaarihuoneessa tunsinkin ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämäni ei ole sitä noin muuten. Minä kuulun. Minulla on heimo. Minulla on heimoveljiä ja -sisaria. He ymmärtävät. He hyväksyvät. He vain eivät opiskele samassa maisteriohjelmassa kuin minä.

Kuva on otettu Väskissä vuonna 2012. Pääsin
syöttämään karitsoja.