Plikka puussa - Minun voimakuvani

Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutuksessa pitäisi valita oma voimakuva niistä kuvista, mitkä otimme maanantaina. Tehtävä on vaikea. Minulla on kaksi kuvaa, enkä osaa päättää, kumpi niistä on minun voimakuvani. Ensimmäisessä hymyilen kahden kallion välissä. Toisessa kuvassa istun onton puun sisällä, kynttilä kädessäni. Kumpikin kuva puhuttelee minua omalla tavallaan. Kummassakin on “sitä jotain”.

Ensimmäisessä kuvassa on iloa ja väriä. Se kertoo siitä, kuka minä olen nyt. Toisessa kuvassa on surua ja hiljaisuutta, mutta myös toivoa. Se kertoo kasvutarinani.

Vaikka tavallaan pidän enemmän kuvasta, missä hymyilen, en siltikään voi irrottaa katsettani tuosta kuvasta, missä istun puun sisällä. Tuijotan sitä pitkään ja hartaasti. Tuijotan sitä kauemmin kuin mitä tuijotan hymykuvaa. Se saa enemmän tunteita aikaiseksi sisälläni. Enkä olisi minä, ellen olisi käynyt läpi välillä kipeääkin kasvutarinaani.

Valitsen voimakuvakseni tuon puunrunkokuvan. Näen siinä sen pienen tytön, joka joutui yksin kohtaamaan liian julman maailman, joka sulkeutui kuoreensa välttääkseen suurimman iskut ja joka jaksoi kaikki ne pitkät vuodet kuitenkin pitää liekkiä elossa, antamatta sen sammua. Toivoen, että tulisi se päivä, joka muuttaisi kaiken.

Voimakuvatehtävään kuuluu, että kuvasta pitää kirjoittaa teksti. Minulta lähtee tällaisia sanoja tällä kertaa:

“Hämärä metsä ei ollut hänestä laisinkaan pelottava. Se tarjosi turvan ja suojan. Lehtipeiton, mihin kääriytyä. Sammaltyynyn, mihin painaa päänsä. Tähtikaton, minkä alla nukahtaa ja nähdä unta maailmasta ilman kipua. Hän tuijotti pienen kynttilän valoa ja tunsi, miten valo tunkeutui hänen sisimpäänsä, hyväili ja helli rikkinäistä sielua. Hymyillen hän painoi päänsä sammaltyynylle, ja nosti katseensa kohti tähtikattoa. Hän tunsi sielunsa sirpaleissa, että huomenna tuuli kääntyy. Ja niin hän nukahti onnelliseen uneen.”

Unien ihmeellinen maailma, osa 55

Näin taas monia unia, osa todella painajaismaisia. Avomieheni herätti minut yön aikana monta kertaa, koska olin sätkinyt, huutanut, potkinut ja itkenyt yön aikana.

Ensimmäisessä unessa olin eräänlaisella tilalla. Pienen mäen juurella oli varsinainen tupa, ja tuvan vieressä oli iso sauna. Mäen päällä oli ränsistynyt mökki, missä kukaan ei ollut asunut vuosikausiin. Mökissä kummitteli, joten kukaan ei halunnut ostaa sitä, ja siksi se oli jäänyt asumattomaksi ja ränsistymään pystyyn. Tämä mökki oli kuulunut isäni vanhemmille, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina.

Mökin ympärillä juoksentelivat sudet, joten siksikään sinne ei uskaltanut kukaan mennä.

Saunamökki oli myöskin noiduttu. Se oli valtava, siellä oli paljon pukuhuoneita ja myös saunoja ja suihkuja. Suihkut menivät päälle itsekseen. Meitä oli iso lauma naisia saunomassa. Yritimme huutaa näille pahoille hengille, että menisivät pois, mutta ne eivät menneet, vaan kiusasivat meitä. Ne myös eksyttivät meidät ison saunan käytäville, ja vaeltelimme monta tuntia löytämättä tietä ulos. Minulla on lievä klaustrofobia, minkä vuoksi olin tietenkin aivan paniikissa, kun en löytänyt tietäni ulos, ja minusta tuntui kuin minulta loppuisi happi.

Heräsin unen aikana monta kertaa avomieheni herättelyihin, mutta kun nukahdin uudestaan, uni jatkui aina siitä kohdasta, mihin se jäi.

Seuraavassa unessa olin isoilla, liukkailla, levän peittämillä kallioilla. Meitä oli pieni porukka. Myös siskoni, jotka olivat vasta lapsia. Meillä oli valtavasti tavaraa ympäri kallioita, ja meidän olisi pitänyt kerätä ne kaikki pois. Paniikinomaisesti, hirveässä kiireessä, yritimme saada kaiken kerättyä, mutta aina sitä tavaraa tuli jostain lisää.

Eräässä vaiheessa löysin vanhan rasian, ja aloin itkeä, kun löysin sen sisällön. Siellä oli jotain tavaroita, mitkä olivat minulle lapsena tärkeitä. Aloin itkeä näitä lapsuusmuistoja.

Olen nähnyt valtavasti unia, missä minulla on valtava tavarapaljous, mikä minun pitäisi saada kerättyä pois, mutta en onnistu. Kiire on kamala, laatikoita ja kasseja on liian vähän ja minulla on koko ajan kamala paniikki. Tiedä sitten häntä, mistä tällaiset tavaraunet tulevat.

Viimeisessä unessa olin menossa naimisiin. Pukuni oli muuten sellainen kuin siitä pitäisi tullakin, paitsi että se oli pitkähihainen, se oli muutenkin kulahtaneen näköinen eikä laisinkaan niin hieno kuin mitä siitä pitäisi tulla. Kävelin käytävää pitkin alttarille koirani kanssa. Minua jännitti aivan valtavasti, enkä uskaltanut katsoa päin ihmisiä, jotka seisoivat käytävän varrella. Katsoin vain koiraani.

Uni hyppäsi siihen, että olimme häiden jälkeen leikkipuistossa. Mieheni huusi ja itki, mutta minä pidin pääni: Ero tulee. Hän oli käynyt pettämässä minua. Hän lupasi tehdä ihan mitä vain, jos antaisin anteeksi, mutta minähän en anna anteeksi.

Sitten herätyskello herätti.

Unien ihmeellinen maailma, osa 11

Ensimmäiset unet, mitä näin, olivat aivan huippuahdistavia! Unet hyppivät ja pomppivat, enkä muista juuri mitään sen tarkempaa niistä. Yhdessä unessa oli joku valtava meksikolainen susi, toisessa unessa olimme myrskyssä jossain lautalla. Pelottavaa ja ahdistavaa.

Heräsin vessahätään, kävin vessassa ja kun nukahdin uudestaan, pääsin, onneksi, hieman turvallisempaan paikkaan. Jostain kumman syystä en edelleenkään päässyt pois Amerikan mantereelta, vaikkei enää tarvinnutkaan juosta karkuun meksikolaisia susia.

Olin Yhdysvalloissa, missä en ole ikinä käynyt. Mitä ilmeisimmin olin jossain etelävaltioissa, mutta en tarkemmin ottaen tiedä, missä olin. Lentokentällä minulla oli kiivas keskustelu Suomesta erään naisen kanssa, ja hän naureskeli sanalle “yö”. Yritti lausua sitä moneen kertaan, muttei onnistunut. Hänellä oli ollut suomalaisia tuttavia, joten hän tiesi Suomesta jotain.

Lähdimme matkaan, ja yöksi majoittauduimme johonkin ihan hassuun paikkaan. Se oli ihan virallinen yöpymispaikka, mutta siellä yövyttiin kallioilla, patjojen päällä. Öinen tähtitaivas loisti päämme päällä. Viereeni tuli eräs pieni poika. Hän käpertyi kainalooni ja pyysi minua kertomaan jotain Suomesta. Hänen siskonsa makasi meistä vähän matkan päästä ja sanoi, että hänkin haluaa kuulla. Poika makasi kainalossani, minulla oli toinen käsi hänen ympärillään. Aloin kertoa pehmeällä ja hiljaisella äänellä suomalaisista metsistä, järvistä, saaristosta, pitkästä rantaviivasta, havupuista ja eläimistä. Tuijotin koko ajan yötaivasta, kun kerroin. Poika nukahti syliini, mutta jatkoin monologiani. Sisko kyseli väsyneellä äänellä aina välillä jotain, ja kerroin lisää tarinoita Suomesta.

Uni oli hyvin rauhallinen ja siinä oli turvallisuuden tunnetta mukana. Hyvin epätyypillistä, sillä minun uneni ovat harvoin näin rauhallisia ja turvallisia.

Suomalainen metsä oli unessa tärkeässä roolissa.

Maalitahroja, raitasukat ja nollaushepulit

Aloitin opintoni 20 päivää sitten. Olen tänä aikana onnistunut kirjoittamaan 28 blogitekstiä, tekemään lähes kaikki neuropsykiatrisen valmentaja-opintojen etätehtävät, tekemään suurimman osan eläinavusteisen valmentajan etätehtävistä (osaa en ole saanut tehtyä sen takia, että tarvittava kirjallisuus puuttuu vielä), rakentamaan tammen, päivittämään sen, tekemään kaksi asiakastyötä, suunnittelemaan opinnäytetyön rungon, sairastamaan keuhkokuumeen, juomaan tuhat kupillista teetä, tilaamaan tuhat uutta kirjaa, tilamaan ison määrän piparimuotteja, tekemään poikaystäväni hulluksi stressaamalla turhasta, leipomaan päärynäpiirakan ja unohtamaan pari erittäin tärkeää puhelua sen takia, että juuri sillä hetkellä opiskelu oli tärkeämpää. Nentti voisi sanoa, että tässä on aivan hirveästi kaikkea. Ja myönnän, tässä on paljon! Olenko kuitenkaan ylikuormittanut itseäni? En vielä. En koe niin. Minulla on ollut motivaatiota ja halua tehdä, sekä myöskin aikaa! Pitkän sairauteni aikana opiskelu piti minut hengissä, kun minulla oli järkevää tekemistä. Nyt olen kuitenkin palannut takaisin työelämään, ja päivissä on muutakin sisältöä kuin sohvalla makaamista. Alkaako pikkuhiljaa tuntua? Alkaako opiskelusta tulla työtä?

Kastetta Kaunon kuonolla.

Ei, ei vielä. Enkä halua edes päästä siihen tilanteeseen, että opiskelu alkaisi maistua puulta ja tuntua työltä. Aikaisemmin, jos olen halunnut rentoutua, olen ottanut kupin kuumaa teetä ja hyvän kirjan, mikä liittyy jollain tapaa opiskeluun. Olisiko nyt kuitenkin aika päästää kaikesta irti kokonaan? Jättää kirjat, tietokoneet, aivan kaikki töihin ja opintoihin liittyvä kotiin, ja lähteä katsomaan luonnon ihmeitä. Lääkäri olisi kanssani ehkä eri mieltä, sillä kurkkuni on vielä kipeä, mutta päätän haistattaa lääkärille paskat. Minun on pakko tehdä nyt jotain muuta kuin opiskella tai tehdä töitä.

Vedän lenkkihousut jalkaan. Niissä on remontista jääneitä maalitahroja, mutta en olekaan menossa mihinkään yökerhoon, vaan ulos kävelemään. Ihan sama, miltä näytän! En ole ehtinyt pestä pyykkiä, koska on ollut niin kiire opiskella. Ei siis ole puhtaita sukkia. Vedän kamalat, raidalliset pörrösukat jalkaani, Amorphis-hupparin päälleni, kiedon pääkallohuivin kaulani peitoksi, laitan Kaunolle valjaat ja avaan oven. Kun astun tuosta ovesta ulos, aion jättää kaiken työn kotiin. En aio ottaa yhtään työ- tai opiskeluajatusta mukaani.

Kiipeän Kaunon kanssa kallioilla ja päästän hänet vapaaksi. Pieni, iloinen koira kierii märällä nurmikolla, juoksee lammikoissa, saa hepuleita ja juoksentelee ympäriinsä. Kauno ei huolehdi huomisesta, vaan nauttii tästä hetkestä kanssani. Kiipeilen kallioilla Kaunon perässä ja leikimme hippaa. Aikamme juostuamme lähdemme kävelemään eteenpäin. Teemme pienen lenkin syksyisten puiden varjostamilla kaduilla, ja suuntaamme sen jälkeen koirapuistoon. Käymme katsomassa, onko siellä kavereita. Ja onhan siellä! Kauno pääsee leikkimään muiden koirien kanssa, ja itse pääsen keskustelemaan aivan muista aiheista kuin työ tai opiskelu.

”Ai teillä on mökki Vaasan seutuvilla! Kauanko sinne oikein kestää ajaa?”

”Lähdette syyslomalla Kuopioon. Miten mukavaa! Lähteekö koira mukaan?”

”On se kumma, kun keksitään kaiken maailman paleo-ruokavalioita, ja sen jälkeen tullaan pieneen kahvilaan ihmettelemään, miksei tarjolla ole juuri heidän ruokavaliolleen sopivaa purtavaa!”

Tavallista small talkia, tavallisten ihmisten kanssa. Emme ole toistemme silmissä opiskelijoita, opettajia, työläisiä tai mitään sen kummempaa. Olemme koirien omistajia, jotka ovat lähteneet koiriensa kanssa ulos viettämään yhteistä laatuaikaa.

Kaunolla alkavat mennä leikit vähän rajuksi. Käyn nappaamassa meidän Raisu-Petterin pois ja laitan hänet hihnaan. Olemme olleet jo kaksi tuntia puistossa, ja minulla alkaa tulla nälkä. Lähdemme kotiin.

Kotona kiukkuinen tyttäreni valittaa, että olin liian kauan pois. Katson häntä kummastuneena: Yleensä kun asia on niin, että minun pitäisi mennä pois, koska olen tyhmä enkä tajua mistään mitään. Kerrankin näin päin. Huomaan, etten ajatellut koko lenkin aikana mitään työ- enkä opiskeluasioita. Kurkku on vähän arka vieläkin, muttei se pahentunut merkittävästi ulkoiluni aikana. Olen, vihdoin ja viimein, onnistunut saavuttamaan rentoutuneen tilan, eikä minulla ole enää kamalaa suorittamisen tarvetta tälle päivälle.

Miksi minulla on sitten ollut sellainen viimeisen 20 päivän ajan? Koska en ole päässyt sairauteni takia ulos purkamaan tätä kaikkea ylimääräistä energiaa. Se on sitten purkautunut opiskeluun. Eipä siinä, hyödyllistä sekin on ollut. Mutta nyt olen vihdoinkin saanut nollattua pääni; asia, mitä en ole onnistunut tekemään sitten sairastumiseni. Ja mitä se vaati? Sen, että lähdin ihan yksinäni ulos rakkaan koirani kanssa. Ei mitään muuta.

Eläinten voimaa ei voi kuin ihmetellä, kun ne saavat jopa tällainen hyperyliaktiivisen ja yli-innokkaan ADHD-aikuisen oikeasti rauhoittumaan ja rentoutumaan.