Maalitahroja, raitasukat ja nollaushepulit

Aloitin opintoni 20 päivää sitten. Olen tänä aikana onnistunut kirjoittamaan 28 blogitekstiä, tekemään lähes kaikki neuropsykiatrisen valmentaja-opintojen etätehtävät, tekemään suurimman osan eläinavusteisen valmentajan etätehtävistä (osaa en ole saanut tehtyä sen takia, että tarvittava kirjallisuus puuttuu vielä), rakentamaan tammen, päivittämään sen, tekemään kaksi asiakastyötä, suunnittelemaan opinnäytetyön rungon, sairastamaan keuhkokuumeen, juomaan tuhat kupillista teetä, tilaamaan tuhat uutta kirjaa, tilamaan ison määrän piparimuotteja, tekemään poikaystäväni hulluksi stressaamalla turhasta, leipomaan päärynäpiirakan ja unohtamaan pari erittäin tärkeää puhelua sen takia, että juuri sillä hetkellä opiskelu oli tärkeämpää. Nentti voisi sanoa, että tässä on aivan hirveästi kaikkea. Ja myönnän, tässä on paljon! Olenko kuitenkaan ylikuormittanut itseäni? En vielä. En koe niin. Minulla on ollut motivaatiota ja halua tehdä, sekä myöskin aikaa! Pitkän sairauteni aikana opiskelu piti minut hengissä, kun minulla oli järkevää tekemistä. Nyt olen kuitenkin palannut takaisin työelämään, ja päivissä on muutakin sisältöä kuin sohvalla makaamista. Alkaako pikkuhiljaa tuntua? Alkaako opiskelusta tulla työtä?

Kastetta Kaunon kuonolla.

Ei, ei vielä. Enkä halua edes päästä siihen tilanteeseen, että opiskelu alkaisi maistua puulta ja tuntua työltä. Aikaisemmin, jos olen halunnut rentoutua, olen ottanut kupin kuumaa teetä ja hyvän kirjan, mikä liittyy jollain tapaa opiskeluun. Olisiko nyt kuitenkin aika päästää kaikesta irti kokonaan? Jättää kirjat, tietokoneet, aivan kaikki töihin ja opintoihin liittyvä kotiin, ja lähteä katsomaan luonnon ihmeitä. Lääkäri olisi kanssani ehkä eri mieltä, sillä kurkkuni on vielä kipeä, mutta päätän haistattaa lääkärille paskat. Minun on pakko tehdä nyt jotain muuta kuin opiskella tai tehdä töitä.

Vedän lenkkihousut jalkaan. Niissä on remontista jääneitä maalitahroja, mutta en olekaan menossa mihinkään yökerhoon, vaan ulos kävelemään. Ihan sama, miltä näytän! En ole ehtinyt pestä pyykkiä, koska on ollut niin kiire opiskella. Ei siis ole puhtaita sukkia. Vedän kamalat, raidalliset pörrösukat jalkaani, Amorphis-hupparin päälleni, kiedon pääkallohuivin kaulani peitoksi, laitan Kaunolle valjaat ja avaan oven. Kun astun tuosta ovesta ulos, aion jättää kaiken työn kotiin. En aio ottaa yhtään työ- tai opiskeluajatusta mukaani.

Kiipeän Kaunon kanssa kallioilla ja päästän hänet vapaaksi. Pieni, iloinen koira kierii märällä nurmikolla, juoksee lammikoissa, saa hepuleita ja juoksentelee ympäriinsä. Kauno ei huolehdi huomisesta, vaan nauttii tästä hetkestä kanssani. Kiipeilen kallioilla Kaunon perässä ja leikimme hippaa. Aikamme juostuamme lähdemme kävelemään eteenpäin. Teemme pienen lenkin syksyisten puiden varjostamilla kaduilla, ja suuntaamme sen jälkeen koirapuistoon. Käymme katsomassa, onko siellä kavereita. Ja onhan siellä! Kauno pääsee leikkimään muiden koirien kanssa, ja itse pääsen keskustelemaan aivan muista aiheista kuin työ tai opiskelu.

”Ai teillä on mökki Vaasan seutuvilla! Kauanko sinne oikein kestää ajaa?”

”Lähdette syyslomalla Kuopioon. Miten mukavaa! Lähteekö koira mukaan?”

”On se kumma, kun keksitään kaiken maailman paleo-ruokavalioita, ja sen jälkeen tullaan pieneen kahvilaan ihmettelemään, miksei tarjolla ole juuri heidän ruokavaliolleen sopivaa purtavaa!”

Tavallista small talkia, tavallisten ihmisten kanssa. Emme ole toistemme silmissä opiskelijoita, opettajia, työläisiä tai mitään sen kummempaa. Olemme koirien omistajia, jotka ovat lähteneet koiriensa kanssa ulos viettämään yhteistä laatuaikaa.

Kaunolla alkavat mennä leikit vähän rajuksi. Käyn nappaamassa meidän Raisu-Petterin pois ja laitan hänet hihnaan. Olemme olleet jo kaksi tuntia puistossa, ja minulla alkaa tulla nälkä. Lähdemme kotiin.

Kotona kiukkuinen tyttäreni valittaa, että olin liian kauan pois. Katson häntä kummastuneena: Yleensä kun asia on niin, että minun pitäisi mennä pois, koska olen tyhmä enkä tajua mistään mitään. Kerrankin näin päin. Huomaan, etten ajatellut koko lenkin aikana mitään työ- enkä opiskeluasioita. Kurkku on vähän arka vieläkin, muttei se pahentunut merkittävästi ulkoiluni aikana. Olen, vihdoin ja viimein, onnistunut saavuttamaan rentoutuneen tilan, eikä minulla ole enää kamalaa suorittamisen tarvetta tälle päivälle.

Miksi minulla on sitten ollut sellainen viimeisen 20 päivän ajan? Koska en ole päässyt sairauteni takia ulos purkamaan tätä kaikkea ylimääräistä energiaa. Se on sitten purkautunut opiskeluun. Eipä siinä, hyödyllistä sekin on ollut. Mutta nyt olen vihdoinkin saanut nollattua pääni; asia, mitä en ole onnistunut tekemään sitten sairastumiseni. Ja mitä se vaati? Sen, että lähdin ihan yksinäni ulos rakkaan koirani kanssa. Ei mitään muuta.

Eläinten voimaa ei voi kuin ihmetellä, kun ne saavat jopa tällainen hyperyliaktiivisen ja yli-innokkaan ADHD-aikuisen oikeasti rauhoittumaan ja rentoutumaan.