Pablo, piña colada ja aurinkovarjo

Kello soittaa vartin yli seitsemän. Nousen kiroillen ylös. Helvetin aikainen nousu, etenkin näin lauantaina. Onneksi olen pakannut repun valmiiksi jo illalla, ja laittanut jopa vaatteet odottamaan. Pikainen aamupala, aamulääkkeet, hampaiden pesu ja autoon. On jo kiire, etten vain myöhästy junasta.

Meillä on tänään Esteetön lapsuus-hankkeen tapaaminen Helsingissä Autismisäätiöllä. Pohdimme junassa erilaisia kysymyksiä, mistä sitten keskustelemme itse tapaamisessa. Yleensä niin pitkä kaksituntinen matka menee nopeasti, kun keskustelemme ja pohdimme asioita aiheesta ja aiheen vierestä.

Vallilassa meitä odottaa aamupala. Ryhdymme keskustelemaan pohdinnoistamme samalla, kun syömme hedelmiä, karjalanpiirakoita ja dallaspullia. Keskustelu siirtyy jossain vaiheessa siihen, miten korkeakoulut ottavat huomioon erilaiset opiskelijat. Useimmissa korkeakouluissa esteettömyys tarkoittaa sitä, että rakennuksessa on pyörätuoliramppi ja hissi, mutta siihen se esteettömyys sitten jääkin. Asiasta ei ole juurikaan tehty tutkimusta eikä asiasta ole edes oppaita.

Ensimmäisessä graduseminaarissani, missä istuin tämän viikon maanantaina, graduohjaajani sanoi, että hän toivoisi jonkun tekevän tästä aiheesta tutkimuksen, koska siitä ei ole kukaan vielä tutkimusta tehnyt. Naurahdan ääneen, että pitäisikö minun vaihtaa graduni aihetta. Katseet kääntyvät minuun. Totiset katseet. Kaikki sanovat ääneet: “Kyllä pitäisi!”

Alan pohtia asiaa. MinäKIN olen erityisopiskelija korkeakoulussa. MinäKIN tarvitsen erityisjärjestelyjä. Pieniä sellaisia, mutta tarvitsen kuitenkin. Kokemukseni mukaan niitä on hankala saada, ja olen joutunut perustelemaan tarpeeni hyvin usein, monesti jopa jankuttaen. Enkä ole aina edes saanut haluamaani helpotusta, eli toisin sanoen kurssin suoritusmuodon vaihtamista tentistä esseeksi. Yliopistossa läheskään kaikki eivät ymmärrä opiskelijoiden erityistarpeita, eivät edes sellaiset yliopistonlehtorit, jotka opettavat laitoksilla, missä tutkitaan erityisiä ihmisiä.

Ajatukseni keskeytyy, sillä lähdemme Vallilasta Hernesaareen. Olemme varanneet Löylystä saunan ja sen jälkeen ravintolapöydän. Kävelemme Eiran upeiden miljoonatalojen läpi ja ihailemme kaunista merenrantamaisemaa. En erityisemmin pidä Helsingistä, mutta tämän maiseman edessä tunnen olevani kuin kotonani.

Löyly on aivan täynnä ihmisiä. Tungen hikisen saunan lauteille väkisin. Sopu sijaa antaa. Välillä käyn terassilla. Ilma on aurinkoinen ja lämmin. Katson purjelautailijoita merellä. Tästä kuvasta ei puutu enää mitään muuta kuin tummanpuhuva Pablo-niminen tarjoilija kera piña coladan sekä iso, punainen aurinkovarjo. Sen jälkeen tuntisin olevani jossain Välimeren rannalla, keskellä kesää, ottamassa aurinkoa.

Käyn muutaman saunarundin, mutta koska en ole erityisemmin saunaihminen, väsyn nopeasti. Siirryn suihkun kautta ravintolan puolelle odottamaan. Ravintola on aivan täynnä väkeä. Tarjoilijat juoksevat pää kolmantena jalkana. Meillä on pöytävaraus, mutta emme pääse pöytään, koska pöytä ei ole vapaana. Saamme kuitenkin tehdä tilauksen, ja ruoka tuodaan pöytään heti, kun pöydän saamme. Keittiössä kestää kauan, joten ehdimme saada pöydän ennen ruokaa. Toivottavasti.

Kello on jo yli sen ajan, mitä pitäisi. Emme ole vieläkään saaneet pöytää. Meille tulee kiire, sillä junamme lähtee takaisin Turkuun. Jää vain vähän aikaa syödä, sikäli mikäli nyt ylipäätänsä edes saamme ruuat ajoissa pöytään.

Lopulta meidät ohjataan pöytään. Saamme ruuatkin suhteellisen nopeasti. Annos on todella herkullinen, ja kala on mehukas. Maussa ei ole mitään vikaa! Annoskoossa taas on. Se on todella pieni, eikä siitä lähde nälkä. Ja annoksella oli kuitenkin hintaa melkein 30 euroa. En ehdi valittaa, sillä meillä on kaksi minuuttia aikaa ehtiä bussiin, millä pääsemme rautatieasemalle. Juna lähtee.

Rautatieasemalla haemme matkaevästä Robert’s Coffeesta. Herkullinen kaakao kera kermavaahdon ja suklaakastikkeen, sekä suklaakeksi. Pitää laittaa avomiehelle viesti, että tilaa meille pizzat, jotta minulla on ruokaa, kun pääsen kotiin. Minulla on nälkä, vaikka olen juuri syönyt.

Junassa mietin tänään käytyjä mielenkiintoisia keskusteluja. Erityisesti mietin niitä erityisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka taistelevat tukitoimiensa kanssa. Minun oli tarkoitus tehdä gradu eläinavusteisesta erityispedagogiikasta. Se aihe kiinnostaa minua aidosti! Mutta niin kiinnostaa tämä toinenkin aihe, ja se on myös äärimmäisen tärkeä. Korkeakouluista puuttuvat selkeät ja tasapuoliset ohjeistukset siitä, mitä erilaisia tukitoimia erityisopiskelijat voivat saada. Kaikki on kiinni siitä, onko kyseisen oppiaineen lehtori hyvällä päällä juuri tänään, ja haluaako hän tehdä yhteistyötä ja olla ystävällinen. Ellei hän halua, et saa mitään tukea opintoihisi. Ja Suomen korkeakoulut ovat täynnä erityisopiskelijoita. Harvasta se erityisyys vain näkyy päällepäin.

Minulla on nyt todella paha dilemma tämän gradun aiheen kanssa. Tämän asian ratkaiseminen tarvitsee kahta asiaa: Pullollisen viiniä ja palaverin graduohjaajani kanssa. Sen viinin taidan nauttia nyt. Palaverin pidän myöhemmin. En usko, että graduohjaajani lähtee innosta vinkuen lauantai-iltana keskustelemaan ADHD-opiskelijansa kanssa hänen gradu-dilemmastaan. Etenkin, kun hänellä on ensi viikolla vastaanottoaika.

Mutta nyt se viini, jotta pohdintani pääsee todelliseen vauhtiin. Ja tätä asiaa minun pitää nyt pohtia tosissani ja hyvin tarkkaan. En halua tehdä huonoa enkä väärää valintaa.