Armollinen minä

Kun aloitin opintovapaan, mielessäni siinsivät kymmenet ja taas toiset kymmenet, kuivat ja tylsät tieteelliset esseet. Näin itseni istumassa kotisohvalla, tietokone sylissä, näppäimistö sauhuten ja lähdekirjojen sivut havisten. Ajattelin, että minun tarvitsee käydä yliopistolla vain parin kuivan luennon ajan, eikä sen enempää. Kuinka väärässä olinkaan!

Kalenterini on niin tiukkaan tungettu luentoja ja seminaareja, ettei siihen mahdu edes lyhyttä lounastaukoa väliin. Lähden aamulla yliopistolle, ja tulen vasta illalla takaisin. En ole ehtinyt vielä aloittaa ensimmäistäkään esseetä enkä harjoitustyötä, en ole edes ehtinyt vilkaista sitä kirjallisuutta, mitä tarvitsisin. Kaikki aikani ja energiani menee vain siihen, kun ravaan luentosalista toiseen, seminaarihuoneesta toiseen.

Tänään on, taas kerran, pitkä päivä. Se alkaa kymmeneltä verkostotyön aloitusluennolla ja päättyy kuudelta graduseminaariin. Onneksi verkostotyön kurssille on tulossa kavereitani. En tule olemaan siellä yksinäinen. Kurssin opettaja, vanhan koulukunnan kansankynttilä, luettelee kurssilla tehtäviä asioita: Luentoja, kaksi vierailukäyntiä ryhmässä, kaksi vierailukäyntiä yksin, harjoitustyö yksin tehtyjen vierailukäyntien pohjalta. Yhtään poissaoloa ei saa olla, ja jokaisesta poissaolosta seuraa kirjallinen työ. Jokaisella vierailukäynnillä pitää merkitä nimensä läsnäololistaan. Jokaisella luennolla kiertää myös läsnäololista. Yksin tehtäviltä vierailuilta pitää ottaa allekirjoitus todisteeksi, että on ollut vierailulla. Kurssista pitää saada kolmonen, että pääsee läpi. Kakkonen ei riitä.

Hymähdän hiljaa mielessäni. Kyllä nyt on niin helvetin tiukkaa ja tarkkaa, että! En ole tottunut yliopistossa tällaiseen kyttäysmeininkiin. Tunnen olevani yläasteella. Ottaa päähän tällainen naurettava, tiukkapipoinen ajattelumalli.

Minulla on lyhyt tauko ennen seuraa luentoa. Käyn hoitamassa kaksi roikkunutta asiaa pois. Haen IT-palveluiden tiskiltä itselleni tulostus- ja kulkuavaimen, ja Educariumin kirjastosta käyn noutamassa itselleni yliopiston kirjaston kortin. Yksi virallinen opiskeluihin liittyvä asia vielä puuttuu hoitamatta, ja se on opiskelijakortti. En ole saanut vieläkään otettua edes kortin vaatimaa kuvaa. Outoa, ettei minulla ole intoa saada kaikkia niitä alennuksia, mitkä tunnetusti liittyvät opiskelijakorttiin. Ehkä saan hoidettua sen joskus.

Vilkaisen kalenteriani. Huominen päivä täynnä luentoja. Perjantaina luentoja. Alkaa uusi kurssi genetiikasta. Ensi viikolla lisää luentoja. Keskiviikkona alkaa voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Se menee päällekkäin verkostotyön luennon kanssa. Saan tehdä luennosta sitten kirjallisen työn. Jipii! Not…

Alan miettiä, oliko tämä opintovapaa sittenkään kovin hyvä idea. Vai olenko minä vain sen verran vielä väsynyt ja uupunut, etten jaksakaan tällaista määrää lähiopetusta? Toisaalta, suurin osa luentokursseista ei vaadi läsnäoloa, ja harjoitustyöt voi tehdä pelkkien luentodiojen pohjalta. Diat löytyvät Moodlesta. Voisin päästää itseni helpommalla, ja jättää suosiolla välistä joitakin luentoja. Ei niihin kaikkiin tarvitsisi osallistua. Paitsi verkostotyön kurssin luennoille, koska sillä kurssilla on yläaste-meininki.

Ehkä teen niin. Ehkä lakkaan olemasta pirun tunnollinen opiskelija, joka istuu kaikki mahdolliset luennot, vaikkeivät ne pakollisia olisikaan. Ehkä annan itselleni enemmän armoa.