Seinällä roikkuu tiukkakatseinen mies. Tuijotan hänen jäätävää katsettaan ja kylmää olemustaan. Otan samalla hörpyn teekupistani, ja hymyilen ventovieraille ihmisille, jotka ovat kanssani samassa aamiaispöydässä. Kello ei ole vielä edes yhdeksää aamulla, ja olen totaalisen tiltissä.
Maisema ympärilläni ei ole urbaania yliopistonmäkeä valtavine rakennuksineen, vaan metsän vihreyttä. Olen Villa Marjaniemessä, Ruissalon kansanpuiston sydämessä. Tänään alkaa koulutus, jota olen odottanut jo monta vuotta: Voimauttavan valokuvan menetelmäkoulutus. Tätä koulutusta olen halunnut siitä asti, kun ensimmäistä kertaa kuulin koko menetelmästä. Tiedän, että tätä menetelmää tulen käyttämään tulevaisuudessa paljon, ja haluan tutustua tähän niin syvällisesti kuin se vain voi olla mahdollista. En ole valokuvauksen asiantuntija tämän koulutuksen jälkeen, eikä se ole tarkoituskaan. Mutta toukokuun lopussa vuonna 2018 ymmärrän paremmin valokuvan voiman ja sen, mihin kaikkeen valokuvaa voi käyttää kasvatus- ja kuntoutustyössä.
Aamupalan jälkeen siirrymme yläkertaan ryhmäytymään ja tutustumaan toisiimme. Kerromme jokainen vuorollamme myös omasta suhteestamme valokuviin ja valokuvaukseen. Minä rakastan valokuvaamista, vaikken olekaan siinä mitenkään erityisen hyvä. En tiedä mitään rentouttavampaa kuin lähteä örinähevit huutaen kuulokkeissa samoamaan pitkin metsiköitä kamera kourassa hyviä kuvauskohteita etsien. Se on minun keinoni paeta tätä maailmaa. Olen myös huomannut sen, että valokuvausharrastukseni läpi välittyvät tunnetilani. Kun olen väsynyt, masentunut tai uupunut, lopetan valokuvaamisen. Palaan sen pariin kyllä uudestaan sen jälkeen, kun voin taas paremmin. Tunnetilat näkyvät myös kuvankäsittelyssä. Jos minulla on ollut huono päivä, tai oloni on muuten vain surumielinen, sen kyllä huomaa.
Lapsuudessani otetuissa valokuvissa ei ole mielestäni ilmettä. Ne ovat perinteisiä pönötyskuvia, mitä en voi sietää. Joka hemmetin kuvassa, mikä meistä on otettu, kaikki seisovat suorina ja pönöttävät. Miksi pitää pönöttää? En halua, että minusta otetaan hääpäivänäni tasan yhtään pönötyskuvaa. Muut saavat kyllä pönöttää niin paljon kuin haluavat, mutta minä en aio tehdä sitä enää yhtään.
Saamme kuulla voimauttavan valokuvan perusteista sekä perhekuvauksesta. Mietin koko ajan omia kuvia lapsuudestani. Niitä väkinäisiä hymyjä ja tyhjiä katseita silmissä. Saamme tehtäväksi koota seuraavaa kertaa varten kuvakollaasin oman elämän valokuvista. Miten ihmeessä minä voin luoda kollaasin kuvista, mitkä eivät kerro ollenkaan sitä, kuka minä olen? Se pönöttävä tyttö saparot päässä, joka hymyilee pakon edessä, en ole minä. Minä olen syntynyt monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin nuo valokuvat on otettu.
Joudumme valitsemaan myös parin. Sellaisen henkilön, kenen kanssa teemme tiivistä yhteistyötä tämän tulevan opiskeluvuoden aikana. Minä olen aina ollut se, joka jää viimeiseksi. Tällä kertaa minua kuitenkin lähestyy eräs kurssikaverini: “Me tunnutaan olevan aika samanhenkisiä. Oltaisko me pari?” Oho! Minut valittiinkin ensimmäisenä! Minun piti elää 37½ vuotta, jotta voisin kokea sen, miltä tuntuu tulla valituksi ensimmäisenä. Ja voin sanoa, että se tuntuu aivan mahtavalta.
Kotona menen kellariin kaivamaan paperisia valokuvia. Kaikki valokuva-albumini ovat kellarissa, monen banaanilaatikon alla. Miksi ihmeessä minä säilytän paperisia valokuvia kellarissa? Koska en halua katsoa niitä. En halua muistella niitä aikoja. Noissa kuvissa en ole minä. Se henkilö siinä kuvassa ehkä näyttää minulta, mutta minä siinä en ole. Se on joku toinen. Sellainen ihminen, jota ei ole enää olemassa.
Samalla löydän laatikon, missä on vanhoja päiväkirjojani. Laitan laatikon syrjään edes avaamatta sitä. En halua avata menneisyyttä. Haluan elää nykyisyydessä. Nuo kymmenet päiväkirjat ovat jonkun sellaisen ihmisen käsialaa, jota ei enää ole. Tekstit on kirjoitettu aikana, mihin en halua palata.
Ne katseet, mitä se tyttö noiden päiväkirjatekstien takana sai, ovat jättäneet häneen omat jälkensä. Syvät arvet, mitkä eivät ole ikinä parantuneet. Miksi herättää se päiväkirjatyttö takaisin henkiin? Minä olen tässä ja nyt. En tarvitse noiden valokuvien päiväkirjatyttöä enää. En halua häntä enää elämääni.
Seuraavalla tapaamisella pidämme valokuvauskerran. Minun pitää valita, miten haluan, että minut nähdään. Pitää valita vaatetus ja se paikka, missä minä haluan olla kuvattavana. Tiedän jo se, millaisessa vaatetuksessa haluan olla. Missä haluan olla, sitä en vielä tiedä. Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä asiaa. Haluan olla valokuvissa oma itseni. Haluan, että muutkin näkevät, kuka minä oikeasti olen. Enkä minä ole mikään pönöttävä tatti, joka hymyilee väkinäistä hymyä siksi, ettei saa muuten tikkaria, ellei hymyile.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti