Työyhteisöjen voimauttamista valokuvan keinoin

Villa Marjaniemen eteisaula on peitetty paksuilla punaisilla verhoilla. Joka paikassa seisoo jalustoja ja isoja studiolamppuja. Villa Marjaniemen omat lamput on peitetty mustilla jätesäkeillä. Kartanon iso ruokailutila on täynnä vaaterekkejä ja pöytien päällä makaa meikkipaletteja. Täällä kuvataan tänään jotain rikoselokuvaa. Kuvausten takia me joudumme eri tilaan kuin mitä yleensä käytämme, mutta samapa tuo, missä me olemme, kunhan saamme hommat hoidettua. Tänään on voimauttavan valokuvan työyhteisöprojektien purku ja kolmanneksi viimeinen lähipäivä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on mennyt, ja tämäkin koulutus on kohta ohitse!

Jokainen esittelee vuorollaan oman projektinsa. On hienoa nähdä, miten työyhteisöt ovat tosissaan paneutuneet tähän projektiin ja halunneet nähdä toisensa uusin silmin. Jokainen projekti on erilainen, työyhteisöjen itsensä näköinen. Kuvissa näkyy iloisia ja hymyileviä ihmisiä, aitoa läsnäoloa ja oman työnsä arvostusta.

Joidenkin kuvien takana on myös koskettavia tarinoita. Jotain sellaista, mitä ei ehkä normaalin kahvipöytäkeskustelun aikana kertoisi. Voimauttava valokuva on kuitenkin saanut aikaan sen, että ihmiset ovat halunneet avautua ja kertoa jotain itsestään. Ehkä jotain sellaista, mikä auttaa muita työyhteisön jäseniä näkemään heidät uusin, lempein silmin.

Lounastauolla huomaan ikkunasta, miten lunta alkaa sataa. Kiroan ja alan melkein itkeä. Ei enää lunta! Ei tätä talvea enää. Hus, mene pois, talvi! Painu jo, liukkaus, jonnekin, äläkä tule enää ikinä takaisin. Haluan kevään. Haluan auringon. Haluan, että kirsikkapuuni alkaa kukkia. 

Onneksi olen hyvässä seurassa, ja keskustelumme siirtyy aiheeseen, mikä saa koko seurueemme räjähtämään naurusta. Hetken aikaa hirnuttuamme tulevat äänimiehet sanomaan, että jos kohta saataisiin hiljaisuutta, kun he aloittavat kuvaukset. Toki he saavat hiljaisuutensa. Me menemme jatkamaan työyhteisöprojektien parissa.

Minusta on hirveän vaikea uskoa, että tämä meidän pieni porukkamme ei tapaa enää tämän jälkeen kuin kaksi kertaa. Silloin teemme viimeisen kuvausreissun ja esittelemme viimeisen projektimme, mikä on asiakastyö. Olemme jakaneet toistemme kanssa paljon. Syviä tunteita ja sellaisia asioita elämästämme, mitä emme ole välttämättä jakaneet muille. Olemme itkeneet yhdessä, nauraneet yhdessä ja kokeneet tunnekuohuja yhdessä näiden lähipäivien aikana. Emmekö muka kokoonnu enää kuin kaksi vaivaista kertaa saman katon alle? En halua uskoa sitä. Haluan kuvitella, että tämä koulutus kestää vielä pitkään.

Päivän päätteeksi saamme ohjeet asiakastyön tekemiseksi. Joillakin on jo selvät sävelet ja asiakkaat hommattuna. Minun kohdallani tämä asiakastyö on vielä iso kysymysmerkki. En ole päättänyt mitään suuntaan enkä toiseen. Ja juuri tänään olen niin väsynyt kaikista näistä pitkistä koulutuspäivistä, mitä minulla on ollut monta putkeen, etten jaksa edes alkaa suunnitella koko projektia. Mietin asiaa sitten, kun olen vähän virkeämpi.

Kotona en jaksa muuta kuin rojahtaa sohvalle. Tilaan ravitsevan pizzan iltapalaksi ja laitan elokuvan pyörimään. Huomenna minulla on vain yksi luento evoluutiopsykologiasta, mutta keskiviikkona taas on sellainen kevyt yhdeksäntuntinen päivä yliopistolla. Jaksaa, jaksaa! Kyllä sitä sitten haudassa ehtii nukkua.

Kauno, Yoda ja maailman arvokkain joululahja

Maanantai. Kotisohva. Hirvittävä väsymys. Minulla olisi ollut tänään luento ja halikoira-tapahtuma yliopistolla, mutta en saa itseäni liikkeelle. Syksyn kiireet painavat vanhaa ja raihnaista ruumista. Viime viikolla oli taas liian paljon menoa ja liian vähän lepoa. En tunnu löytävän tasapainoa.

Päätän työskennellä Moodlen parissa hiukan aikaa. Pari kurssia vaatii, että osallistun keskusteluun Moodlessa ja annan vertaispalautetta. Luen kirjoitustöitä ja tunnen kummallisen tunteen selässäni. Ihan kuin joku tuijottaisi minua syyttävin silmin. Olo on epämiellyttävä ja se saa minut kääntymään ympäri. Kuka minua muka tuijottaa?

Näen syyllisen vain parin metrin päässä itsestäni. Tuijottava katse tulee nojatuolista, ja se pureutuu ihoni läpi kuin punkki. Katse on intensiivinen ja vaativa. Se haluaa vastauksia. Ja paljon muutakin. En voi muuta kuin hymyillä tuolle suloiselle karvakuonolle, joka minua tuijottaa. Rakas Kaunoni osaa katsomisen salat.

Kulunut syksyni on ollut pelkkää rankkaa ravaamista, järjestelytöitä, haastatteluja, luentoja ja tapahtumia. Olen tuskin ollut kotona. Mieheni valitti, että edes kotona ollessani en ole läsnä, sillä teen koko ajan jotain tärkeämpää. Kaikki muu on tärkeämpää paitsi läsnäolo, sillä kaikella muulla on aikataulu ja deadline. Läsnäoloa olen siirtänyt, sillä sen ehtii myöhemminkin. Sillä ei ole deadlinea.

Kaunolta puuttuu ihmisen puhekyky. Se ei osaa tulla luokseni ja sanoa: “Ihmisäitini, olet ollut minulle liian vähän läsnä. Kaipaan rapsutuksiasi ja pitkiä lenkkejä kanssasi. Ole minulle läsnä tässä ja nyt. Leiki kanssani.” Kaunolla on kuitenkin katseensa. Katse kertoo tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa. En voi muuta kuin hymyillä tuolle ihanalle koiralleni. Hän kertoo minulle kaikki ajatuksensa sanomatta sanaakaan. Mikä taito!

Laitan koneen pois. Moodle ja vertaispalaute saa nyt odottaa. Läsnäololle on aikaa juuri nyt. Tämä on se hetki, kun olen koiralleni jotain muuta kuin käsi, joka ojentautuu rapsutukseen samalla, kun naputtelee oppimistehtävää tai esseetä. Haluan olla Kaunolleni enemmän.

Pitkän painin ja rapsuttelun jälkeen näen nurkassa laatikon. Pahvilaatikko Peten koiratarvikkeelta. Ostin Kaunolle joululahjat jo varhaisessa vaiheessa. Päätän avata laatikon. Kauno ei ehkä ymmärrä, että avaamalla laatikon haluan pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ole ollut läsnä, mutta ainakin voin yrittää.

Laatikossa on nameja sekä kaksi lelua. Littana ja rapiseva Darth Vader sekä pitkulainen ja vilkkuva, muovinen Yoda. Meidän perheessämme ei kukaan ole Star Wars-fani, en ainakaan minä. Kauno ihastuu Yodaan. Se on hauskan muotoinen ja se vilkkuu. Kauno vaikuttaa onnelliselta saatuaan uuden lelunsa, mutta Kauno on varmasti enemmän onnellinen siksi, että hän sai huomiota. Aikaa ihmisäidiltään. Se on arvokkaampi lahja kuin yksikään Star Wars-aiheinen lelu.

Lapinkoira to the rescue!

Väsymys on aivan järjetön! Silmät eivät meinaa pysyä auki, ja aivojen pieni utu on muuttunut sankaksi sumuksi. Neljän tunnin yöunet eivät riitä, mutta päiväunia en saa otettua. Olen kyllä yrittänyt, mutten nukahda. Hyöriminen ja pyöriminen lähinnä rasittaa ja stressaa lisää, kun en saakaan sitä unta, vaikka yritys on kova.

Olohuoneen pöydällä makaa kaksi kirjaa, jotka katsovat minua syyttävin silmin. Torstaina on persoonallisuuspsykologian Koppa-tentti, ja minä en ole saanut luetuksi. Toista kirjaa olen kyllä avannut, ja jopa yhden luvun saanut luettua (hyvä minä), mutta toiseen kirjaan en ole edes koskenut. Väsymyksen taso on niin korkea, etten pysty keskittymään lukemiseen, vaikka aikaa olisikin sairausloman vuoksi. Toisaalta, olen saanut muista kursseista niin hyviä arvosanoja, että jos tämä tentti nyt menee vähän penkin alle, niin se ei tule laskemaan perusopintojen kokonaisarvosanaani kuitenkaan. Yritän olla stressaamatta tentistä sen enempää, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon. En saa mistään otetta. En jaksa. Olen lopen uupunut. En jaksa muuta kuin istua sohvalla, tylsänä, kuola valuen, tietokone sylissäni, ja selata Facebookia ilmeettömästi, edes lukematta, mitä ihmiset ovat postanneet. Lukisin muuten, mutta juuri nyt en jaksa.

Juuri, kun olen purskahtamaisillani itkuun kaikesta väsymyksestä, viereeni tulee Kauno: Maailman suloisin karvapallero. Hänellä on suussaan pallo. Hymyilen, laitan tietokoneen pois, ja otan pallon Kaunon suusta. Leikimme pallonheittoa. Minulle tulee parempi mieli, ja alan jopa hymyillä.

Kun Kaunoa ei enää palloleikit kiinnosta, minä palaan koneelle. Sama nuutunut katse, kuola valuu suun pielistä. Selaan Facebookia, mutten lue mitään. En jaksa.

Pian Kauno tulee taas. Tällä kertaa ilman lelua. Laitan taas koneen pois, ja pidämme kunnon rapsutusterapiahetken. Molemmat nautimme, sekä minä että Kauno. Saan Kaunolta monta pusua yhteisen hetkemme aikana. Olen edelleen aivan turkaisen väsynyt ja aivoissani asuu edelleenkin sankka sumu, mutta oloni ei ole enää niin epätoivoinen. Minua ei itketä enää.

Muistan jokin aika sitten lukeneeni (silloin, kun vielä jaksoin jotain oikeasti lukea) erään tuttavani päivityksen siitä, miten some ja äly(ttömyys)laitteet vievät ihmisten ajan ja huomion pois, ei vain pelkästään muista ihmisistä, vaan myös eläimistä. Koira odottaa yksin kotona koko pitkän päivän, jotta henkilökunta tulisi kotiin koulusta ja töistä. Mitä koira saa palkaksi odotuksestaan? Pikaisen lenkin, minkä aikana ulkoiluttaja tuijottaa herkeämättä kännykkäänsä. Koiran kanssa ei leikitä eikä kommunikoida, koska some on tärkeämpi.

Oletteko muuten huomanneet, että koirilla harvemmin on omaa tiliä Facebookissa tai Twitterissä? Eikä koirilla muuten ole sitä kännykkääkään. Ihmisten kanssa se kommunikaatio voi ehkä vielä sujua älylaitteiden avulla, mutta eläinten kanssa se ei enää niin hyvin sujukaan. Eläin kaipaa aitoa kohtaamista.

Koira on uskollinen ystäväsi hamaan kuolemaansa saakka. Oletko sinä ollut uskollinen koirallesi? Annatko koirallesi tarpeeksi aikaa ja huomiota? Vietätkö enemmän aikaa kännykän kuin koiran parissa?

Ei, minäkään en ole tässä asiassa synnitön. Osaksi sen vuoksi, että iso osa palkkatyöstäni on Internetissä (minulla on omat nettisivut, mihin teen itse opetusmateriaalin), opiskeluni ovat netissä ja myös vapaaehtoistyöhöni kuuluu tiedotus, mikä tapahtuu netissä. Työt minun on tehtävä, ja koirakin tarvitsee välillä lepoa: En voi olla koko ajan hyysäämässä koiraa, vaikka haluaisin, joten koiran lepohetkien ajan voin tehdä pakolliset palkkatyöt. Mutta voisinko vähentää turhaa somen kulutusta, ja antaa kaiken sen ylijäävän ajan koiralleni?

Jos tekisin näin, mitä menettäisin? Menettäisin naapurin tädin päivittelyt siitä, miten lokki on taas paskonut hänen autonsa päälle. En ehkä huomaisi heti sitä, että kummin kaiman selänpesijän autokuski, jota en ole koskaan livenä tavannut, mutta jolta tuli silti kaveripyyntö Facebookissa, on ostanut itselleen uudet lenkkitossut kevään kunniaksi. Ja saattaisipa minulta jäädä huomaamatta joku MV-lehden juttu, minkä joku kavereistani on jakanut omalla seinällään. Tämän menettäisin. Eli en siis mitään.

Sen sijaan, että seuraisin silmä kovana Äityleiden riitoja siitä, onko Salkkarit kovempi kuin Tanssii tähtien kanssa, voin olla läsnä koiralleni. Sen lisäksi, että koiran elämänlaatu paranee, myös oma elämänlaatuni paranee! Saan aitoa läsnäoloa ja aitoa vuorovaikutusta. Ja mikä tärkeintä, saan aitoa kosketusta, aitoa rakkautta, aitoa läheisyyttä ja aitoa ystävyyttä. Minun ei tarvitse ikinä pelätä sitä, onko Kaunokaiseni juuri se, joka hän väittää olevansa. Minun Kaunoni on juuri hän, oma ja aito itsensä, eikä hän koskaan väitä tai esitä olevansa mitään muuta.

Ehkäpä unettomuuteenikin voisi tulla jotain helpotusta pienen Kauno-terapian ja vähemmän somen jälkeen.