Mielenterveyden ensihoitaja, päivää!

"Muistatko sä itekään enää, mitä kaikkia todistuksia sulla on?"

"En. Tarvitseeko mun muistaa? On ne mulla kaikki tallessa."

Tällaisen keskustelun kävimme aviomieheni kanssa, kun tulin tänään kotiin tuoden mukanani jälleen kerran yhden uuden todistuksen. Nyt olen suorittanut Suomen Mielenterveysseuran kehittämän mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen, ja olen siis pätevä antamaan mielenterveyden ensiapua.

Koulutus oli kaksipäiväinen ja tänään oli toinen - ja viimeinen - koulutuspäivä. Päivän puheenaiheina olivat kriisit ja niistä toipuminen, stressitilanteet ja stressinhallintakeinot, itsetuhoisuus sekä erilaiset vuorovaikutustyylit. Rankkoja aiheita, mutta toisaalta, eipä se mielenterveystyön tekeminen millään tasolla ole kovinkaan helppoa. Itse pääsisi henkisesti helpommalla, jos olisi ammatiltaan ajoneuvoasentaja, lukkoseppä tai kenkäkauppias. 

Ja kyllä, olen ties kuinka monta kertaa miettinyt, pitäisikö sitä säästää omaa kuuppaansa ja ryhtyä putkimieheksi. Tämä erityispedagogiikan ja eri psykologian alojen opiskelu on kyllä todella mielenkiintoista, mutta näitä aloja opiskelemalla ei voi päätyä muunlaiseen työhön kuin sellaiseen, missä on hirveä vastuu ja joutuu käymään ihmisten kanssa läpi henkisesti rankkoja asioita. Jos sitä haluaa rypeä paskassa, niin miksei sitä voisi sitten tehdä kirjaimellisesti eikä kuvainnollisesti. Sitä paitsi, putkimiehillä on hyvä työllisyystilannekin vielä! Ehkä vielä jossain vaiheessa jatkan tätä blogia kertomalla matkastani rööriroopeksi.

Vaikka olenkin nyt sitten mielenterveyden ensihoitaja, niin mitä tähän sanoo oma vaativa personaallisuushäiriöni? Onko se tyytyväinen? No, arvatkaapa vain kaksi kertaa!

Näin tämä vaativa persoonallisuus minua puhuttelee tällä hetkellä: "Eihän tuolla sinun paperillasi mitään virkaa ole! Mihin sinä luulet tuollaisen läpyskän riittävän? Ei se mihinkään riitä. Sinä tarvitset enemmän, jotta voisit olla hyvä ja pätevä. Nyt menet välittömästi Suomen Mielenterveysseuran nettisivuille, ja katsot kaikki heidän koulutuksensa läpi. Käyt vielä tämän kevään aikana ainakin mielenterveyden ensiapu 2-koulutuksen, nuorten mielenterveyden ensiapu-koulutuksen, ohjaajakoulutuksen, ja vaikket olekaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa juurikaan tekemisissä, kannattaa varmuuden vuoksi vielä käydä KOTU-koulutuskin. Vasta sen jälkeen voit sanoa tietäväsi asiasta jotain".

Eipä sillä väliä, ettei tämän koulutuksen aikana tullut minulle edes uutta asiaa, kun olen nämä kaikki asiat opiskellut jo muissa koulutuksissa. Vaativa persoonallisuuteni on sitä mieltä, että tarvitsen enemmän. Tämä ei riitä.

Olen filosofian maisteri pääaineena venäjä. Luin sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä, valtio-oppia, puheviestintää, journalistiikkaa, slovakin kieltä, ranskaa, kansantaloustiedettä ja Eurooppa-opintoja. Olen aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Olen neuropsykiatrinen valmentaja ja eläinavusteinen valmentaja. Olen käynyt Autismisäätiön HAASTE-koulutuksen. Opiskelen kasvatustieteiden maisteriksi pääaineena erityispedagogiikka. Luen sivuaineena psykologiaa, evoluutiopsykologiaa, nuorisotutkimusta ja väkivaltatutkimusta. Suoritan myös Asklepios-opintokokonaisuutta terveyden eriarvoisuudesta yhteiskunnassa. Minulla oli valmiit sivuainekokonaisuudet kasvatustieteistä ja lasten ja nuorten psyykkisestä hyvinvoinnista jo ennen kuin sain opiskelupaikan. Opiskelen voimauttavan valokuvan menetelmää. Minusta tulee jouluna käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja. Tänään sain päätökseen mielenterveyden ensiapu 1-koulutuksen. Enkä ole luetellut tässä yksittäisiä kursseja ja koulutuksia, mitä olen käynyt ihan vain huvikseni saamatta mitään pätevyyttä. Ei, en silti osaa. En ole tarpeeksi kouluttautunut.

Mitä kaikkea tarvitsen lisää? En minä vain tiedä. Tiedän vain sen, ettei tämä vähäinen tutkinto- ja pätevyysmäärä riitä mihinkään, enkä ole riittävän hyvä.

Eikö olekin jännä, miten sitä pystyy antamaan mielenterveyden ensiapua kaikille muille paitsi itselleen?

PS. Kuvat ovat valokuvia niistä tunnekorteista, joita valitsin tämän päivän koulutuksen aikana.

HAASTEtta kerrakseen

Yhdistyksemme, aivan paras ja erittäin aktiivinen Aisti ry, oli mukana järjestämässä HAASTE-toimintamallikoulutusta. HAASTE-toimintamalli on Autismisäätiön (ja parin muun yhteistyökumppanin) kehittämä, ja sen tarkoituksena on auttaa haastavasti käyttäytyviä henkilöitä ja heidän läheisiään löytämään ratkaisukeinoja, miten saada “kitkettyä” pois haastava käytös ja tuoda tilalle jotain muuta. Lisätietoa HAASTE-hankkeesta löytää Autismisäätiön sivuilta, mistä löytää myös HAASTE-manuaalin.

Halusin aivan ehdottomasti mukaan tähän koulutukseen: Sen lisäksi, että saisin mahdollisesti välineitä omaan kotiarkeeni käytös- ja uhmakkuushäiriöisen teinin äitinä, saisin varmasti ideoita myös tulevaisuuteen ajatellen nepsy-valmennusta. Yhden päivän koulutus ei, tietenkään, tee ketään autuaaksi, eikä kukaan voi sanoa olevansa ammattilainen, kun on kuunnellut kuusi tuntia luentoa haastavasta käytöksestä. Koulutuspäivä voi kuitenkin antaa minulle ideoita ja välineitä tulevaan, eivätkä uudet ideat ja uudet näkökulmat ole ikinä pahitteeksi! Jos jotain olen oppinut nepsy-valmentajan koulutuksen aikana, niin sen, että uudet näkökulmat ovat pop, ja asioita kannattaa aina tarkastella useammasta kuin yhdestä näkövinkkelistä.

Koulutuksen teoriaosuus on lyhyt ja ytimekäs. Itselleni siinä ei ole varsinaisesti uutta asiaa, mutta vanhan kertaus on hyvästä. Sitä paitsi, kouluttaja puhuu hauskalla tavalla, joten asiaa jaksaa kuunnella.

Sen jälkeen lähdemme tutustumaan itse HAASTE-prosessiin, missä meneekin suurin osa koulutuspäivästä. Käymme läpi yksityiskohtaisesti jokaisen kohdan, mitä prosessiin kuuluu, ja pohdimme asiaa luomalla oman casen. Huomaan hyvin nopeasti sen, minkä kouluttajakin meille sanoi: HAASTE-toimintamalli ei ole mikään suuriin ja hienoihin teorioihin pohjautuva juttu, eikä siinä tietyssä mielessä tehdä edes mitään upouutta. Toimintamalli on kehitetty lähinnä siksi, että osattaisiin nähdä asiat uudesta näkövinkkelistä, ja alettaisiin kiinnittää huomiota asioihin, mitä ei ehkä muuten huomattaisi. Usein haastava käytös johtuu jostain hyvin olemattoman pienestä asiasta, ja kun tämä asia korjataan, haastava käytös loppuu siihen. Se, miten löytää tämä pieni ja olematon asia, onkin sitten asia erikseen.

Mieleeni tulee hyvin moneen kertaan päivän aikana ratkaisukeskeisyys ja ratkaisukeskeinen toimintamalli. HAASTE ei ole ehkä suoraan otettu mistään ratkaisukeskeisyyden oppikirjasta, mutta itse näen siinä paljon viitteitä siihen suuntaan. Enkä näe mitään syytä, miksen voisi käyttää näitä HAASTE-toimintamallin ideoita myös nepsy-valmennuksen osana! MIkä tahansa auttaa asiakasta, on hyvä asia. Vai pitäisikö sanoa, että mikä tahansa auttaa asiakkaan ympäristöä toimimaan toisella tavalla, on hyvä asia, sillä HAASTE-toimintamallissa muokataan hyvin pitkälle asiakkaan oman käytöksen lisäksi myös toimintaympäristöä.

Kouluttaja heittää ilmoille myös tärkeän pointin: Jos olet kokeillut jo kaikkea, pyydä apua ja neuvoa kolmannelta osapuolelta. Ikinä ei ole sellaista tilannetta, että aivan kaikki olisi jo kokeiltu. Varmasti on vielä jotain kokeilematta, ja se on se oikea lähestymistapa asiaan. Kun itse on jo “kokeillut kaikki”, alkaa väsyä ja turhautua tilanteeseen. Kolmannen osapuolen konsultoiminen tuo uutta, objektiivista näkökulmaa, ja yleensä siltä kolmannelta osapuolelta vielä saa sen idean, mikä sitten loppujen lopuksi on juuri se toimiva. Eihän se ole mukava myöntää itselleen, ettei keksinytkään sitä toimivaa ratkaisua itse, vaan se tulikin joltain toiselta ihmiseltä. Jokainen haluaisi, tietenkin, olla se henkilö, joka ratkaisee ongelmat ja saa kultaisen kruunun kutreilleen. Mutta koska tässä ei olla kuitenkaan keräämässä mitään mitaleja, vaan palkintona on se, että saadaan asiakkaan ongelmat ratkaistua ja päästään elämässä eteenpäin, ei ole häpeä pyytää apua. Kaikki meistä tarvitsevat sitä joskus.

Pakkolomalle – ko?

Postitäti soittaa ovikelloa. Pakko soittaa, koska meille tulevat paketit ovat sen verran isoja, etteivät ne mahdukaan luukusta sisään. Kauno painelee, kiellostani huolimatta, ovesta ulos, ja kerjää postitädiltä rapsutuksia. Hän myös saa ne.

Paketeista tulee ulos kasapäin kirjoja. Jälleen kerran! Onpahan jotain luettavaa taas vähäksi aikaa. Päivän mittaan sähköposti laulaa: Bling, bling, bling. Eivät ole mitään postituslistojen mainoksia, vaan käsittely- ja toimitusvahvistuksia. Minulle on tulossa lisää kirjoja! Postitäti pääsee soittamaan ovikelloani toisenkin kerran. Ellei jopa kolmannenkin.

Postitädin tuoman lukupaketin hedelmiä.

Tajuan myös kalenteria vilkaistessani, että tällä viikolla alkaa eläinavusteisen valmentajan koulutus! Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa, ja olen koulutuksesta todella innoissani. Ei, en ole vieläkään täysin parantunut tästä keuhkokuumeesta, mutta koulutukseen menen, ja piste! En jätä sitä välistä, vaikka joutuisin kantamaan sinne pääni keilapallokassissa. Mikään tauti ei ole niin tappava, että jättäisin välistä koulutuksen, minkä aloitusta olen odottanut innokkaammin kuin pikkupenska jouluaattoa.

BLING! Taas kerran. Sähköpostiin tulee kutsu Kaunon pentukoulun vetäjältä. Heidän tiloissaan olisi Helena Telkänrannan erinomainen luento eläinpsykologiasta ensi viikon lauantaina, 24.9. Paitsi, että olen silloin osallistumassa toisenlaiseen koulutuspäivään, ja olen tähän toiseen päivään ilmoittautunut jo! Tämä luento eläinpsykologiasta olisi mitä mielenkiintoisin ja olisin todellakin halukas menemään luennolle, mutta en ole vielä keksinyt, miten kloonaisin itseni, jotta pääsisin moneen paikkaan yhtä aikaa. Harmittaa, kun kaikki kivat asiat sattuvat samalle päivälle, ja joudun valitsemaan niiden väliltä.

Googletan Helena Telkänrannan nimen ja löydän hänen teoksiaan. Yksi kiinnostava kirja löytyy Bookysta käytettynä ja halvalla. Ostan sen heti. Toinen itseäni kiinnostava teos on vasta tuloillaan, mutta sen saa tilata jo valmiiksi. Kun se ilmestyy, postitäti pääsee taas hommiin. Ja minä pääsen opiskelemaan eläinpsykologiaa.

Vilkaisen uudestaan kalenteria, ja tajuan, että olen ilmoittautunut HAASTE-toimintamallikoulutukseen samalle viikolle kuin mitä meillä on syysloma. Olemme silloin reissussa Kuopiossa, Rauhalahdessa. Saamme tulla sieltä siis kaasu pohjassa, jotta ehdin tuohon HAASTE-koulutukseen. Koulutus on erinomainen ja suosittelen sitä kaikille, jotka joutuvat työssään tai arkielämässään tekemisiin käytöshäiriöisten lasten ja nuorten kanssa. Ja koska saan tämän koulutuksen yhdistykseni kautta erittäin halvalla, en voi jättää sitä väliin. En vain voi! Mutta en voi tietenkään jättää lomareissuakaan väliin, koska täytyyhän sitä ihmisen joskus lomailla ja levätä.

Rakastan kirjoja! Ne tuovat tunnelmaa sisustukseen.

Vai – ko?

Milloinkohan minä olen viimeksi lomaillut ja levännyt? Olen ollut sairauslomalla, kyllä, mutta olenko todellakin levännyt? Fyysisesti olen levännyt, en ole tehnyt mitään ruumistani rasittavaa. Mutta olen suorittanut lomani aikana kaksi verkkopedagogiikan kurssia verkossa opiskellen, ylläpitänyt blogia, tehnyt oppimistehtäviä, askarrellut voimavaratammen, kirjoittanut esseitä, lukenut kirjoja, tilannut lisää kirjoja, etsinyt lisää koulutuksia, mihin voisin ilmoittautua. Sitten ihmettelen, kun kalenterini onkin yhtäkkiä täynnä menoa, minulla ei olekaan yhtään vapaa-aikaa eikä pienintäkään hengähdystaukoa, ja sitten palan loppuun.

Toisaalta, tarvitsen järkevää tekemistä, sillä tylsistyn helposti. Kaipaan haasteita ja haluan oppia uutta. Mutta onko tämä nykyinen tahtini yhtä tappava kuin keuhkokuumeeni? Sitä olisi ihan hyvä miettiä ennen kuin se herra Burnout kävelee ovesta sisään. Kaikkea ei tarvitsisi tehdä aina sen vaikeamman kautta. Kaikkea ei myöskään tarvitsisi käydä samalla kertaa: Kyllä niitä kursseja tulee myöhemminkin uudestaan, ja ehdin kyllä sitten myöhemminkin käydä ne. Ja jos menen jollekin kurssille, minun ei tarvitsisi lukea joka ikistä aiheesta kirjoitettua kirjaa, vaan voisin tyytyä lukemaan pelkästään kurssikirjat. Pääsisinkö helpommalla? Kenties. Tosin, postitädilläni olisi silloin vähemmän töitä, samoin sisustussuunnittelijallani, joka sai vuosi sitten toden teolla raapia päätään, kun mietti, miten ihmeessä hän saa mahdutettua olohuoneeseeni lisää kirjahyllyjä.

Olohuoneen pöydän päällä on uusin Koiramme-lehti. Postitäti ojensi sen minulle tänään kaikkien pakettien kanssa. Se on Kennelliiton lehti, täynnä rentouttavaa luettavaa. Ei mitään tiukkaa, tieteellistä tutkimustekstiä, vaan kuulumisia koiranäyttelyistä, asiaa pentujen koulutuksesta sekä kevyt artikkeli koirien jalostuksesta. Pitäisikö minun, edes täksi illaksi, unohtaa kaikki opiskelu, kaikki työ, olla ajattelematta opinnäytetyötä ja tulevia kursseja ja koulutuksia? Pitäisikö tehdä kuppi kuumaa ruusunmarjateetä, istua nojatuoliin ja lukea vaihteeksi Koiramme-lehteä kaikkien näiden kouluteosten vastapainoksi? Pitäisikö nyt, edes tämä ilta, antaa aivojen ja niiden kahden harmaan ja karvaisen aivosolun levätä?

Jos jossain olisi kurssi siitä, miten rauhoitun ja lepään, sinne minun varmasti kannattaisi mennä, eikä minnekään muualle.

Päätä särkee kaikesta yskimisestä, ja vähän väsyttääkin, sillä nukuin viime yönä todella huonosti. Lähetän poikaystäväni kauppaan ostamaan meille jäätelöä. Tyttären lähetän Kaunon kanssa iltalenkille. Hetki omaa aikaa, ihan vain lepoa. Ja Koiramme-lehteä. Taidan antaa jouluna meidän postitädille konvehtirasian pienenä bonuksena hyvästä työstä. Hän sentään toi sen lehden minulle ja edesauttaa työllään sitä, että minä rentoudun edes hetkeksi.

PS. Suosittelen erittäin lämpimästi Sisustustoimisto Rooman ja Susanna Kivilahden sisustuspalveluita. Kiitos Susannan, itselläni on täydellinen, itseni näköinen ja upea koti, missä jokainen huonekalu on tarkkaan valittu ja oikeassa paikassa.