Mitä? Missä? Milloin? ADHD-opiskelija ja kalenteri ne yhteen soppii

En muista, lupasinko jossain kohdassa, että yhteenkään koulutukseen en ilmoittaudu. Voi olla, että lupasin, mutta koska en itse muista moista lupausta tehneeni, niin sitä ei lasketa.

Huomenna alkaa syyskuu, ja se tarkoittaa sitä, että opinnot pyrähtävät taas kunnolla käyntiin. Miten mukavaa, että oikein pääsen opiskelemaan kaikenlaista kivaa! Ja ansioluetteloni kiittää. Samoin stressitasoni. Tervetuloa burnout! Mutta mitä ihmettä sitä ihminen kaikella turhalla vapaa-ajalla muutenkaan tekisi? Ihan tyhmää tuollainen vapaa-aikailu.

Ihan jo ensi viikolla pääsen istumaan mielenterveyden ensiapu 2-koulutukseen. Kaksi iltaa peräkanaa SPR:n toimistolla mielenterveyttä oppimassa. Voi, kun sitä mielenterveyttä saisi sitä kautta ihan itsellekin, ettei tunkisi sitä kalenteriaan aina niin hemmetin täyteen kaikkea pöljää ja vähemmän pöljää! Tosin, mielenterveys ei ole pöljää.

Sitten minulla onkin vuorossa Tampereella käyttäytymisanalyysiä ja eläinten kouluttamista. Nämä opinnot sentään loppuvat vielä tämän vuoden puolella, mikäli saan tehtyä sen surullisenkuuluisan opinnäytetyöni jossain vaiheessa. Jos nyt edes keksisin aiheen, mistä teen sen.

Ja minulla alkavat iki-ihanat kirjallisuusterapian opinnot Helsingin yliopistossa! Tiedossa on ryhmäytymistä (voi vittu, siis oikeasti, miksi aina näitä helvetin ryhmäytymisiä jotain typerää palloa heitellen, kun se kaikkein paras ryhmäytyminen tapahtuu ulkona, tupakkapaikalla?) ja tutustumista kirjallisuusterapian saloihin. Olen todella innoissani näistä opinnoista ja uskon koulutuksen olevan ihan hirveän hyvä ja antoista! Mutta voisiko sitä ryhmäytymistä olla vaikka vähän vähemmän? Nöyrä kiitos.

Turun yliopistossa minulla alkaa luovan kirjoittamisen perusopinnot, mitkä ovat minulle periaatteessa ihan turhia (terveisin julkaissut jo runojaan), mutta kaipa noista opinnoista on siinä mielessä hyötyä, että sieltä voi saada uusia ideoita. Graduseminaarikin taisi olla tässä jossain vaiheessa syyskuuta, mutten muista yhtään, milloin. Ei kai tuollaisia pieniä asioita tarvitse muistaakaan.

Ja jottei syyskuusta ihan tylsä tulisi, olen vielä onnistunut tuplabuukkaamaan itseni samana päivänä sekä Tampereelle että Ulvilaan! Ulvilassa olisi nuoren mielen ensiapu-koulutus (jos se nyt edes toteutuu, sieltä ei ole tullut vahvistusta) ja Tampereella samana päivänä LukiLoki-opintokokonaisuuden ensimmäinen lähipäivä. Päätin, että minun täytyy nyt ihan välttämättä juuri tällä punaisella minuutilla aloittaa Jyväskylän yliopiston koordinoiman, opettajille suunnatun luku- ja kirjoitustaitokoulutuksen. Katsotaan nyt, miten minä saan tämän homman hoidettua niin, että voin olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Seuraavaksi onkin sitten lokakuu, ja minulla alkaa taas uusia koulutuksia! Jipii! Ihan tyhmää sitä olisi kuukaudesta toiseen samoja koulutuksia pyörittää.

Minulla alkaa valokuvaterapiakoulutus Muurlassa, jossain kohdassa. En ole saanut siitä vielä tarkempaa tietoa. Odotan sitäkin todella innolla, paitsi jos sielläkin on jotain helvetin ryhmäytymistä. Varmasti on! Ottaa pattiin jo valmiiksi koko ryhmäytyminen. Röökit huuleen ja pihalle! Siellä sitä ryhmäytyy. Perkele.

Turun yliopistossa alkaa sote-akatemian opinnot. Tylsät, mutta tarpeelliset opinnot. Ja kun kerran pääsen yliopiston opiskelijana ilmaiseksi opiskelemaan, niin täytyyhän tällainen tilaisuus hyödyksi käyttää!

Minulla EHKÄ alkaa myös sanataideohjaajan koulutus täällä Turussa. EHKÄ. Mikäli pääsen sinne. En vielä tiedä. Mutta katsotaan!

Marraskuussa luvassa on monen päivän Helsinki-putki, kun ensin on kirjallisuusterapiaa ja sen jälkeen mielenterveyden ensiapu 2:n ohjaajakoulutus! Marraskuun puolivälin jälkeen olen siis pätevä pitämään koulutusta mielenterveyden ensiapu 2:sta. Olen myös ilmoittanut Kaunon SmartDog-testiin, ja samana päivänä menen kuuntelemaan Katriina Tiiran luentoa "jostain" aiheesta. En muista enää, mistä. Mutta sen on pakko olla hyvä luento, jos Tiira pitää sen! Tiira on kova täti.

Ai niin, se ADHD-strategiaohjaajakoulutus. Oliko se marraskuussa? En minä enää muista. Ehkä oli. Ehkä ei. No, kai sieltä jotain infoa tulee sitten joskus. Toivottavasti ainakin, sillä muuten minä olen pihalla kuin lintulauta ja koko koulutus jää käymättä ihan vain siksi, ettei tämä täti tiennyt, missä pitää olla, minä päivänä ja mihin aikaan.

Joulukuussa sitt... TÄH? Eikö joulukuussa ole oikeasti mitään uutta, alkavaa koulutusta? Voi nyt kilin kellit. Miten näin on päässyt käymään? En tajua. Mutta onneksi asian ehtii vielä korjata!

Vuodenvaihteen jälkeen ei ole vielä mitään varmaa. Toki ne koulutukset, mistä en ole ehtinyt valmistua, jatkuvat entiseen malliinsa. Mutta alkaako mikään uusi koulutus? En tiedä vielä. Olen kyllä jo ilmoittautunut kahteen koulutukseen: Sosped koira-koulutus ja sitten Pro haju-joku-juttu, minkä avulla voi saada koirasta jonkun hajujuttu-jonkun-ammattilaisen. Tai jotain. 

En minä tiedä, mihin minä olen ilmoittautunut, mutta kunhan nyt olen! Ja se on varmasti kivaa, hauskaa ja mielenkiintoista. Niin kauan, kun ei tarvitse istua piirissä, heitellä palloa ja ryhmäytyä.

Lukuhaaste vuodelle 2018 - Tuletko mukaan?

Minulla oli pyhä aikomus ottaa osaa Helmet-lukuhaasteeseen vuonna 2017. Lukuhaaste jäi, koska a) burnout, ja b) opiskelut. En ole tämän vuoden puolella montaakaan kertaa kyennyt istumaan kaikessa rauhassa, kirja kädessä ja ihan vain nauttimaan lukutuokiosta. Kaikkeen, mitä olen tehnyt, on sisältynyt jumalaton kiire.

Olen toki lukenut tämän vuoden aikana järkyttävät määrät kirjallisuutta. Tämä kaikki lukeminen on kuitenkin liittynyt opintoihini tavalla tai toisella. Olen lukenut tekstejä "hyppien", pelkkiä otsikoita lukien, etsien vain pelkkiä lähdeviittauskohtia. En ole keskittynyt lukemaani, ja mikä pahinta, en ole lukenut siksi, että olisin etsinyt sen kautta pysähtymistä, nautintoa, rauhoittumista ja hiljaisuutta. Lähes kaiken lukemiseni tarkoituksena on ollut pelkkien lähdeviitteiden saaminen esseisiin ja harjoitustehtäviin.

Tämä on suuri harmi, sillä lukeminen on todella nautinnollista. Se hetki, kun luet mukaansa tempaavaa kirjaa ja annat mielikuvituksesi piirtää kuvia kirjan tapahtumista, on todella rentouttava. Hyvän kirjan avulla pystyt unohtamaan arkielämän murheet, jättämään tämän maailman hetkeksi taaksesi ja hyppäämään mielikuvituksesi avulla johonkin toiseen paikkaan, kokemaan jännittäviä seikkailuja. Kaipaan tällaisia lukuhetkiä. Vain minä, hyvä kirja, pehmoinen pöllöviltti ja kuppi kuumaa teetä.

Päätinkin asettaa itselleni lukuhaasteen ensi vuodeksi. Toki tulen lukemaan ensi vuonnakin hyvin paljon opintoihini liittyvää kirjallisuutta, mutta opintokirjallisuuden lisäksi pyrin siihen, että luen vähintään yhden ei-opintoihin liittyvän kirjan kuukaudessa. Kirja voi olla kauno- tai tietokirjallisuutta, kunhan se ei ole kurssikirja. Kurssikirjaa luen eri tavalla ja suhtaudun siihen eri tavalla. En saa lukemisesta samalla tavalla nautintoa kuin kirjasta, mitä luen ihan vain omaksi ilokseni enkä saadakseni kurssiarvosanaa.

En tarvitse tätä haastettani varten edes kirjastoa, sillä minulla on omassa hyllyssäni vielä paljon mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja odottamassa korkkaamista. En ole ehtinyt kaiken kiireen keskellä avata näitä teoksia. Nyt teen muutoksen ja käännän suunnan. 

Tällä hetkellä minulla on kesken Juha Valsteen kirja "Ihmislajin synty". Olen puolessa välissä kirjaa. Saan sen kyllä nopeasti loppuun, jos saan rauhassa lukea. Ja jos löydän hyvän lukuasennon tämän kipeän selkäni kanssa. Kirjamessuilta ostamani Tiina Raevaaran kirja "Koiraksi ihmiselle" on vielä korkkaamatta, ja se kutsuu minua kovasti. Samoin Jaana Haapasalon kirjoittama "Kriminaalipsykologia". Juha Veli Jokisen toimittama "Homo! Lesbo! Tositarinoita 2000-luvun Suomesta" pitää myös päästä lukemaan piakkoin. Ehkä minä pärjään tällä kattauksella maaliskuuhun loppuun oikein hyvin.

Entäs sinä? Luetko sinä kuinka paljon? Ja saisinko juuri sinut mukaan jonkinlaiseen lukuhaasteeseen?

Ruuhka, stressi ja valitus - Niistä joulu tehty on!

Tämä on se aika vuodesta, jolloin Facebook täyttyy ihmisten valituksista. On niin hirveä kiire ja joka paikassa kamalat ruuhkat. Minä, jolla on muutenkin burnout, varmaankin kuolisin kaiken mahdollisen joulustressin alle, mikäli sellaista taakakseni ottaisin. Kieltäydyn ottamasta, ja olenkin jo vuosien ajan kehittänyt kaiken maailman kikkoja, millä säästää itseään joulustressiltä ja kauppojen ruuhkilta. Päätinpä ystävällisesti jakaa nämä minun pikku stressin- ja ruuhkansäästäjävinkkini myös teille.

Ihan ekaksi, tarvitseeko niihin kauppoihin mennä? Internet on pullollaan nettikauppoja! Kun tilaa mahdollisimman monta turhaa tavaraa samasta nettikaupasta, tulee säästettyä aikaa ja vaivaa, kun ne voi hakea samalla kertaa. Ja koska postissa on kuitenkin helvetinmoiset ruuhkat, kannattaa paketit tilata SmartPostiin. Jos SmartPostin lootat ovat täynnä, ainakin jossain päin Suomea posti kuljettaa silloin paketin kotiovelle asti!

Entäs ruuat? No, ne ruuatkin voi tilata netissä kotiinkuljetuksella. Minäkin tein tänä jouluna niin! K-kauppaan vain ruokatilaus, ja se tuotiin kotiovelle juuri sellaisena kuin sen laitoin menemään. Eikä tarvinnut jonotella missään hypermarkettien kassoilla ja etsiä epätoivoisesti parkkipaikkaa. Toinen vaihtoehto on Prisman tarjoama kauppakassi-palvelu: Ruuat tilataan netistä, Prisma pakkaa ne, ja käyt sen jälkeen hakemassa ne Prisman noutopisteestä. Ajat vain kaupalle ja takaisin. Sisälle asti ei tarvitse mennä tappelemaan mummojen kanssa siitä, kuka saa isoimman kinkun.

Lemmikkien ruuat saa myös tilattua netistä, suoraan kotiin. Ei tarvitse lähteä hirveässä lumimyräkässä ajelemaan lemmikkieläinkauppaan, koska Mustille ei ole puruluuta jouluksi ja Mirrin tonnikalapurkki unohtui ruokatilauksesta. Kaiken saa kätevästi netistä!

Okei. Netistä on tilattu lahjat. Ne pitää paketoida. Jossain paikoissa ne voi tilata valmiiksi paketoituna parin euron summaa vastaan. Tosin itselleni tulee mieleen vain pari lelu- ja kirjakauppaa, mitkä toimittavat valmiiksi paketoituja tuotteita. Muut joutuu sitten paketoimaan itse. Valitettavasti. 

Netistä on tilattu myös safkat. Ne pitäisi laittaa. Perunat pitäisi kuoria ja laatikot tehdä. Niin, tarvitseeko? Jos niitä hemmetin joululootia on pakko pöytään saada, voisiko ne ostaa valmiina? Saarioisten äidit osaavat tehdä ihan kelpo lootat joulupöytään. Säästää ihan pirun paljon aikaa ja vaivaa, kun kaiken ostaa niin valmiina kuin mahdollista. Ja tarvitseeko joka joulu syödä sitä perinteistä jouluruokaa yleensäkään? Meillä ei jouluruuasta edes pidä kukaan, joten meillä ei syödä mitään perinteistä suomalaista jouluruokaa. Viime vuonna me söimme canneloneja, tänä vuonna meillä on meksikolainen joulu nachopelteineen ja tacoineen.

Sitten päästään suosikkiaiheeseeni, joulusiivoukseen. Onko kaikki vaatekaapitkin pestävä ihan välttämättä? Eikö ihan imurointi riittäisi? Ja jos kaaos kotona häiritsee liikaa, niin miksei lähteä jouluksi kotoa pois! Tätä olen harrastanut monena jouluna. Kakara autoon ja nokka kohti "jotain". Yleensä olemme viettäneet joulun jossain kylpylässä. Ei tarvitse katsoa kodin kaaosta, ei tarvitse miettiä jouluruokia. Äärimmäisen kätevää ja säästää ihan hirveästi hermoja! Suosittelen lämpimästi.

Ja sitten ne hemmetin joulukierrokset jokaisen mummon, sedän, serkun, kummin, kaiman, koiranulkoiluttajan ja ties vielä kenen luona. Tämä oli lapsuuteni painajainen, kun menimme parhaimmillaan viiteen paikkaan yhden päivän aikana. Siinä oli rentous kaukana! Jokaisen luona ei tarvitse käydä. Voit kutsua heidät sinun luoksesi. Tai vaikka soittaa puhelun, jos ihan pakko on muistaa. Itseäni ei enää tässä vaiheessa hetkauta pätkääkään, jos joku mummon serkun kummin kaima loukkaantuu, kun en mennyt joulukylään. Haistakoon lanttulaatikon! Minä en tee mitään siksi, että minun on pakko. Minä teen siksi, että minä haluan. Ja ellen halua mennä kenenkään luo joulukylään, en mene.

Minulla ei ole tasan minkäänlaista stressiä joulusta. Tilasin teinille pari pakettia, netin kautta SmartPostiin, totta kai. Koira sai ison laatikon nameja ja leluja Peten koiratarvikkeelta, nekin SmartPostiin kuljetettuna. Tänään K-Puhakka kuljetti kotiimme jouluajan ruuat, eikä minun tarvinnut muuta tehdä kuin avata kuskille ovi. Siivottu ei ole, enkä välitä. Ihan sama, onko jouluna siistiä, kun ei täällä siistiä muutenkaan ole. Ja yhteen ainoaan kyläpaikkaan en aio mennä. Jos joku meitä kaipaa, niin meille saa tulla.

PS. TämäKIN blogitekstin kuvat tarjoaa Papunet. Kuvien tekijät ovat Elina Vanninen ja Sergio Palao.

Elämäni listoina

Ensi viikolla on jouluaatto. Mikä tarkoittaa sitä, että tällä viikolla on pitänyt käydä siellä, täällä ja tuolla, ja syödä joka paikassa itsensä jouluruokaähkyyn. No, se hyvä puoli tässä on, ettei ole kotona tarvinnut tehdä keittiössä muuta kuin laittaa Samarinia vesilasiin kaiken syömisen jälkeen.

Tänään juhlimme perheen kesken. Äitini, siskoni puolisoineen ja lapsineen sekä meidän pieni perhe. Mätimme ruokaa, jaimme lahjoja ja yritimme vielä saada kaiken ruuan jälkeen jälkkärit mahtumaan vatsalaukkuumme.

Eräästä saamastani paketista paljastui kirja. Sinänsä se ei ole yllätys, että MINÄ saan lahjaksi kirjoja, mutta tämä kirja on hieman erilainen kirja. Sen nimi on Elämäni listoina. Erilaisten listojen lisäksi kirja sisältää mietelauseita jokaiseen päivään.

Eli nyt sitten minun pitäisi keksiä aina 10 asiaa elämästäni, mitkä haluan ikuistaa näihin listoihin. 10 hauskinta juhlaani. 10 ihailemaani taiteilijaa. 10 suosikkivaatettani. 10 elämäni onnellisinta päivää.

Ensisilmäykseltä kirja vaikuttaa aika lailla höpöhöpöltä. Jonkun yksisarvisterapeutin tekemältä. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, se voisi oikeastaan tehdä juuri nyt minulle ihan hyvää, kun joudun tosissani miettimään, mitä kaikkia asioita minulla on elämässäni. Muutakin kuin järjetön stressi, tajuton väsymys ja burnout. En olekaan tässä pieneen hetkeen ajatellut niitä hyviä asioita, minulla on. Tai on ollut.

Ensimmäinen lista. Koska olen väsynyt ja pinkeä vatsani ei hirveästi piristä olotilaani, aloitan helposta listasta: Asiat, joita ilman en lähde kotoani.

1. Käsilaukku 
2. Kännykkä 
3. Lompakko 
4. Kotiavaimet 
5. Sytkäri 
6. Röökiaski 
7. Kalenteri 
8. Särkylääkkeet 
9. Nenäliinapaketti 
10. Ulkovaatteet 

Se oli aika helppo. Toinen lista. Tämä vaatii jo vähän miettimistä: Lempipaikkani kotikaupungissani.

1. Oma koti 
2. Aurajokiranta 
3. Tonttumäen koirapuisto 
4. Vilkkilänmäki (erityisesti kesällä) 
5. Ruissalon kasvitieteellinen puutarha 
6. Suxes 
7. RantaKerttu 
8. Educarium 
9. Koirauimaranta 
10. Aisti ry:n toimisto 

Kolmas lista. Alkaa mielikuvitus jo loppua ja vatsa huutaa ruokalepoa. Teen vielä tämän, ja sitten annan vatsani levätä. Tämä on näistä kolmesta vaikein: Toiveet, joiden haluaisin toteutuvan.

1. Lisää koiria, joita saisin hemmotella ja rakastaa 
2. Ura tutkijana (mieluiten turhien asioiden tutkimista, koska se on kivempaa kuin hyödyllisten asioiden tutkiminen) 
3. Kirjan/Kirjojen kirjoittaminen 
4. Selkäkivuton loppuelämä 
5. Ymmärryksen lisääntyminen ADHD-oireisia henkilöitä kohtaan 
6. Eläinavusteisuuden lisääntyminen eri aloille 
7. Väitöskirja 
8. Rakkaalle Kaunokaiselleni SUPERPITKÄ elämä 
9. Rakkaalle miehelleni kärsivällisyyttä minun kanssani 
10. Kotisiivooja 

Ehkä tämä riittää tältä illalta. Tuossa olisi vielä monta kymmentä listaa tekemättä, mutta en jaksa enempää. Heittäydyn pitkäkseni sohvalle ja jatkan Poliisiopisto-leffojen katsomista. Miehelläni on ne kaikki, joten päätin aloittaa tällaisen mukavan ja kevyen leffaputken aivottoman komedian parissa. Sopii mukavasti tämän illan jatkoksi.

Amazonian autuudesta tunnollisuuden kostoon

“Onpas sulla hyvännäköinen toi salaatti”, huikkaan koulutussuunnittelijalle, joka on menossa hissiin tarjottimen kanssa.

“Joo, on. Kannatti jonottaa, että sai tämän annoksen!”

“Ehtisikin syödä. Mun piti lähteä verkostotyön luennolta aikaisemmin, että mä ehdin Sirkkalaan, kun siellä alkaa tasan klo 12 Asklepios-opintokokonaisuuden ensimmäinen luento. Mulla tämä kurssimäärä vain tuntuu kasvavan”, huokaisen samalla, kun kuolaan värikästä salaattiannosta.

“Niin, että päätit sitten jättää syömiset kokonaan väliin ja ottaa lisää kursseja ruokailun sijaan?”

“Näin tais tapahtua.”

Keskustelu on huumorissävytteinen ja ulospäin nauran, mutta sisälläni ei ihan hirveästi naurata. Olen painanut monta päivää putkeen kellon ympäri. Välillä käynyt kotona nukkumassa ja vaihtamassa vaatteet. Sen jälkeen olen taas lähtenyt tien päälle. Kirjalliset harjoitustyöt ovat kaikki tekemättä, sillä en ole ollut sen vertaa kotona, tai paikoillani noin muutenkaan, että olisin ehtinyt edes ajatella niitä.

Juoksen Educariumin pihan läpi autolleni, ja painun Sirkkalaan. Rakennus ei ole edes Yliopistonmäellä, enkä ehdi sinne enää kävellen. Poltan tupakan juostessani, sillä aikaa kunnon tupakkatauolle ei ole.

Asklepios-kokonaisuuden ensimmäisellä luennolla tutustumme ensimmäisen kurssin aiheeseen. Kurssi on tarkoitus suorittaa itsenäisesti, mutta jokaiseen kurssiin on johdantoluento sekä palauteseminaari. Janus-sali Sirkkalassa on täyteen tungettu, ja eräs naisopiskelija tekee sen kaikkein suurimman virheen, mitä vain voi tehdä: Hän istuu viereeni! Minua alkaa ahdistaa. Vieras ihminen ei missään olosuhteissa saa istua minun viereeni! Väliin täytyy jättää vähintään yksi penkki.

Kurssin teemana on terveys ja eriarvoisuus. Toinen luennoitsijoista kertoo tutkimuksestaan Amazoniassa, missä hän vietti pitkän tovin tutkien erästä paikallista heimoa ja heidän tapaansa ymmärtää maailma. Luento on hyvin mielenkiintoinen, mutta luentoa kuunnellessani minun naamani alkaa vihertää. Miksi tuo nainen on saanut tehdä näin äärettömän mielenkiintoista tutkimusta Amazoniassa, ja minä en? No, ehkä siksi, että minä en ole uskontotieteilijä, joka pääsisi tekemään mielenkiintoista, etnografista kultturintutkimusta, vaan olen kuiva erityispedagogi, joka naputtelee kyselytutkimuksen tuloksia SPSS:ään. Minun ei tarvitse lähteä Amazoniaan voidakseni tehdä tutkimusta. Harmi, sillä lähtisin tältä istumalta sinne, jos vain saisin tilaisuuden. Sellaista tuskin tulee.

Kello käy. Akateemista varttia ei tunneta tällä luennolla. Minulla alkaa seuraava luento Educariumilla. Taas kerran juosten autoon, juoksun aikana tupakka, autolla Educariumin parkkipaikalle, sieltä juosten luennolle ja melkein ehdin käydä vessassakin. Luennon aluksi kaivan laukustani lyttääntyneen suklaapatukan. En ole ehtinyt syödä muuta tänään. Pakko saada edes jostain energiaa.

Päivän viimeisen luennon aihe on evoluutio ja kognitio. Olen niin väsynyt, että pysyn hädin tuskin hereillä. Puhumme aisteista evolutiivisesta näkökulmasta, ja siirrymme sen jälkeen muistiin. Luennoitsija sanoo jotain, mikä saa minut heräämään: Meillä ei ole muistia siksi, että muistaisimme menneitä tapahtumia, vaan meillä on muisti siksi, että osaisimme ennustaa tulevaa. Muistin tehtävänä on auttaa meitä oppimaan asioita. Jos näet käärmeen ja se puraisee sinua, kun kosketat sitä, seuraavan kerran nähdessäsi käärmeen muistat, että se voi purra ja purema voi olla kivulias. Muisti auttaa sinua ennustamaan, mitä kaikkea voikaan sattua, jos menet koskemaan käärmettä. Ja koska muistat kivuliaan pureman, et kosketa käärmettä ja vältyt puremalta. Olet oppinut.

Mitä minä olen oppinut? Minulla on ollut kaksi burnoutia. Kun katson kalenteriani, olen hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan. En ole ollut pois luennoilta, paitsi niissä tapauksissa, että ne ovat menneet jonkun toisen luennon kanssa päällekkäin. Olen tunnollisesti istunut joka hemmetin päivä yliopistolla, kuunnellut joka hemmetin luennon alusta loppuun saakka, ja siihen päälle vielä kaikki muu sälä, kuten hääjärjestelyt, palaverit teinin asioissa ja omat lääkäriasiat. Nyt tämä tunnollisuus alkaa kostautua: Olen niin loppuunpalanut, että saan hädin tuskin pidettyä silmiäni enää auki.

Minä olen siis varsin huono oppija ja minulla on todella huono muisti, sillä en ole oppinut näistä kahdesta edellisestä burnoutista mitään. Edelleenkin minulla on kalenteri täynnä kaiken maailman sälää, ja niin täyteen tungettu, etten todellakaan ehdi edes vessaan ja syömään näiden luentojen välissä. Enkö muka ole jo tajunnut, mihin tällainen aikataulu voi johtaa?

Tunnen piston sydämessäni. Pakkaan tavarani ja lähden luennolta aikaisemmin pois, ihan kuin pahainen kapinallinen. Huomenna en mene genetiikan luennolle. Luentodiat tulevat Moodleen. Saan ne kyllä sieltä. Minun ei tarvitse olla näin helvetin tunnollinen joka päivä! Jos jatkan tätä tunnollisena olemista, en tule kestämään edes lokakuuta loppuun.

Lupaan itselleni, että lakkaan olemasta näin helvetin tunnollinen. Alan ajatella enemmän omaa jaksamistani, enkä mene enää jokaiselle luennolle. Ehkä minulle jää tämän lupauksen jälkeen jopa aikaa niiden kirjallisten töiden tekemiseen.

Ajatuksia infernaalisen kivun keskeltä

Suljettu saari. Yhdeksäs komppania. Schindlerin lista. Sotaa. Kuolemaa. Kärsimystä. Kidutusta. Mielisairautta. Ja kahdessa näistä elokuvista keskeisessä roolissa Sir Ben Kingsley.

Avomieheni huikkaa nojatuolistaan: “Kylläpä sä katot tänään positiivissävytteisiä elokuvia!” Toden totta. Kaikki nämä elokuvat suorastaan pursuavat vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja, ja television ruudusta silmiini syöksyy sateenkaaria ja tähtisumua. Korviani hellii aseiden ja kranaattien hento humina sekä kuolevien ihmisten rääkäykset.

Olen joutunut tänään divaanisohvani vangiksi. Tänään, kuten vähän liian usein tätä nykyä, on infernaalisen vatsakivun teemapäivä. Itken kivusta samalla, kun hiki virtaa pitkin kasvojani. Ei ole mitään mahdollisuutta, että suunniteltu retki koiran kanssa toteutuisi tänään. Ehkä huomenna. Mikäli vatsani sallii. Ja koska olen sohvani vanki, enkä pysty pahemmin mihinkään liikkumaan, viihdytän itseäni tällä positiivissävytteisellä laatuviihteellä. Näinhän sitä kuuluu vapaapäiväänsä viettääkin: Sohvalla maaten ja kivuista kärvistellen.

Sohvapotilaana minulla on ollut myös aikaa ajatella. Aivan liikaa aikaa, jos rehellisiä ollaan. Olen onnistunut kääntämään jopa oikeasti positiiviset ja hyvät asiat päässäni negatiivisiksi. Valmentaja-opintojeni aikana opin ensimmäistä kertaa elämässäni positiivista ajattelua ja uuden näkökulman ottamista asioihin. Tänään minusta tuntuu siltä, että koko viime vuoden opinnot ovat valuneet viemäristä alas. Tai sitten tämä minusta huokuva synkkyys ja negatiivisuus johtuu vain siitä, että tämä vatsakipu tappaa kaikki pienetkin yritykset positiiviseen ajatteluun.

Töiden alkaessa sähköposti on laulanut reipasta ja iloista lauluaan. Eilen se lauloi uutisen Koulutusrahastolta. Hakemukseni on hyväksytty, ja tulen saamaan aikuisopintotukea juuri niin pitkän ajan kuin olin toivonutkin saavani. Tämähän on kerrassaan loistava uutinen, eikös? Tai niinhän sitä luulisi.

Olin varautunut siihen, että tulen saamaan loppusyksyn ja alkukevään paljon vähemmän rahaa kuin mitä saisin töitä tehden. En odottanutkaan saavani tukuttain seteleitä, joilla maksan helposti pitkän Bora Boran matkan, ja pienen visiitin Havaijille siinä samalla. Tein Koulutusrahaston nettisivuilla olevan laskurin kanssa laskelman, mitä noin suurin piirtein tulisin saamaan kuukaudessa. Se summa, minkä sieltä sain, oli noin 300 euroa enemmän, mitä Koulutusrahastolta tulleessa päätöksessä luki.

Ja nyt makaan sohvalla kipujeni kanssa, katson toinen toistaan väkivaltaisempia ja kurjempia elokuvia, ja mietin, miten ihmeessä tulen selviämään taloudellisesti tulevista kuukausista. Miten maksan kaikki laskut? Miten kustannan tyttäreni harrastukset? Entäs koiran menot? Itselläkin tulee aina välillä nälkä, ja autokin tarvitsee bensaa käydäkseen. Tulenko kokemaan täydellisen konkurssin tämän opiskeluni aikana?

Avauduin asiasta avomiehelleni. Hän oli sitä mieltä, että murehdin turhaan. Me kyllä tiesimme, että rahaa tulee olemaan vähemmän, meillä ei ole mitään suuria suunnitelmia (häiden lisäksi) emmekä ole ostamassa mitään kallista. Minulla on mahdollisuus saada haluamaani lisäkoulutusta. Minun täytyy käyttää tilanne hyväkseni. Jos teen kokopäivätöitä ja opiskelen samalla kokopäiväisesti, palan loppuun alta aikayksikön. Etenkin, kun en ole vielä palautunut kunnolla edellisestäkään loppuunpalamisesta.

Avomieheni sanat ovat viisaita. Ne vain eivät mene kivuista kärsiviin aivoihini asti tällä hetkellä. En voi lakata murehtimasta taloutta ja tulevaa. Minua kaduttaa koko opintovapaa, ja minusta tuntuu, että ajan meidän perheen karmeaan turmioon sillä, että haluan opiskella. Joudumme muuttamaan Martinsillan alle asumaan ja syömään pelkkiä kynsiämme.

Olen kymmenen vuoden yksinhuoltajuuden aikana tottunut siihen, että vastaan kaikesta yksin. Asioiden hoidosta, taloudesta, aivan kaikesta. En osaa ajatella, että taloudessamme on nyt kaksi aikuista, joista myös toinen saa rahaa. En etenkään tässä vaiheessa, kun makaan sohvalla kärvistellen, kiroillen ja kiukutellen itselleni.

Huomenna on päivä uusi. Toivottavasti kivuton sellainen. Ehkä huomenissa pystyn ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Tänään en pysty. Ehkä huomenna asiat selviävät. Tai elleivät huomenna lauantaina, niin viimeistään sitten maanantaina. Aina asiat ovat ennenkin selvinneet.

Burn, baby, burn

Viikko. Seitsemän päivää jäljellä. Sen jälkeen loppuu loma, alkaa arki, alkaa uurastus. Olenko valmis? Olenko saanut kerättyä riittävästi voimia, jotta jaksan? Rehellinen vastaus: En.

Minulla on liikaa uupumusta, liikaa lepäämätöntä lepoa. Tarvitsisin vähintään kokonaisen vuoden mittaisen täydellisen loman, minkä aikana minun ei tarvitsisi olla vastuussa mistään. Ei tarvitsisi huolehtia yhden ainoasta asiasta. Pelkästään lepoa, ja levon päälle vähän lisää lepoa.

ADHD-aikuiset ovat alttiimpia burnoutille kuin neuronormaalit. Minulla ei ole väitteelleni tieteellistä pohjaa, vaan perustan väitteeni niihin lukemattomiin keskusteluihin, mitä olen seurannut vertaistukiryhmissä. Alttius burnoutiin johtuu siitä, että ADHD-aikuiset vain painavat ja painavat, tekevät töitä lomista välittämättä, usein myös elävät itselleen sopimattomassa unirytmissä, ja lopulta palavat loppuun. Tällekään väitteelle minulla ei ole tieteellistä pohjaa, vaan olen havainnut tämän ilmiön toistuvan jatkuvasti niissä keskusteluissa, mitä olen seurannut. Monelle tämä jatkuva burnout-rumba on tarkoittanut lopulta työkyvyttömyyttä.

Haluanko minä olla työkyvytön? En todellakaan halua! Haluan tehdä töitä. Haluan tehdä jotain, millä on merkitystä.

Miksi sitten palaan töihin, vaikken olekaan vielä täysin työkykyinen? Helvetin hyvä kysymys. Saisin lisää sairauslomaa ihan vain pyytämällä, mitään sen kummempia edes perustelematta. Miksen pyydä?

Olen pohtinut asiaa. Suurin syy on ehkä se helvetillinen häpeän tunne, mikä minulla on ollut koko sairauslomani ajan. Häpeä siitä, etten olekaan kaikkivoipa superolento, joka kykenee ihan mihin vain. Häpeä, mikä on saatu istutettua minuun jo lapsuudessa, kun minua on kasvatettu suomalaiseen työeetokseen.

Toiseksi suurin syy on se, että tarkoituksenani on jäädä opintovapaalle vielä tämän vuoden puolella. Tuntuu hölmöltä ottaa sairauslomaa siihen asti, että saan aloitettua opinnot. Onko opintovapaa muka sitten lepoa? No, varsinaisesti ei. Mutta nämä opinnot, mitä minä tulen suorittamaan, ovat hyvin pitkälle kirjatenttejä, esseitä ja itsenäistä työskentelyä. Tulen käymään vain muutamilla luennoilla ja graduseminaarissa. Opintoni eivät tule vaatimaan orjallista lukujärjestyksen seuraamista, minuutilleen paikallaan olemista. Voin kirjoittaa esseitä ja lukea tentteihin silloin, kun minulle on paras hetki. Yleensä se hetki on klo 22-24, jolloin olen kaikkein aktiivisin ja aikaansaavin.

Viikko vielä pitkiä aamuja, hitaita heräämisiä ja sohvalla makoilua kaikessa rauhassa. Aamutee tietokoneen ääressä samalla, kun luen päivän uutiset. Aamiainen, mitä en kahdeksalta alkavina työpäivinä edes ehdi syödä. Kiireetön aamulenkki koiran kanssa. Myöhemmin syksyllä, kun jään opintovapaalle, saan aloittaa pitkien ja hitaiden aamujen rauhallisuuden uudestaan. Siihen asti, minun täytyy yrittää jotenkin jaksaa herätä väärään aikaan ja yrittää näyttää pirteältä, vaikken sitä olekaan. Ei minun pakko olisi jaksaa, mutta yritän kuitenkin. Yritän edes hetken.

Tummat silmänaluset eivät ole lähteneet pitkästä lomasta huolimatta.

Jääräpään jäätävä tokkura

Huomenta. Poikkeukselliset 12 tuntia unta takana. Ei täysin yhtäjaksoista, siitä minun on turha unelmoida edes, mutta nukahdin melkein heti heräämisen jälkeen uudestaan. Miten tämä on mahdollista?

Hyvin yksinkertaisella pikkukikalla: Avomieheni painostuksesta otin isomman annoksen unilääkettä eilen illalla. Ja ennen kuin kukaan alkaa kirkua, ettei lääkkeisiin saa tehdä muutoksia ilman lääkärin kanssa neuvottelua, niin turhaan siellä kirkutte! Tämä sama lääke on minulle tuttu lääke, ja olen joskus vetänyt tätä 35-kertaisesti suuremmalla annostuksella kuin mitä vedän sitä nyt. Tiedän, miten lääke toimii, ja minulla on lääkärin lupa itse säätää annostusta tarpeen mukaan ylös- tai alaspäin. Jos nukahtamiseen tarvittava annostus menee yli tuon 35-kertaisen, niin vasta sen jälkeen tarvitsee konsultoida lääkäriä.

Miksi ihmeessä en sitten aikaisemmin ole nostanut tuota unilääkkeen annosta? Miksi vasta nyt? Siihen on hyvin yksinkertainen syy: Aivan järjetön tokkura! Tämä lääke, mitä käytän, saa kyllä nukkumaan, mutta se vetää jo hyvin pienellä annostuksella niin tuhottoman tokkuraiseksi, ettei siitä tokkurasta meinaa herätä millään. Olen eilen nukahtanut ennen kymmentä illalla, enkä ole vieläkään täysin hereillä. Silmät ovat auki, kyllä, mutta aivot ovat totaalisen jäässä. Enkä tule tästä tokkurasta heräämäänkään, ennen kuin vasta tuntia ennen kuin pitäisi ottaa uusi lääke. Koska isommalla annostuksella kaikki päivät ovat pelkkää tuhotonta tokkuraa, ilman kunnollista heräämistä uuteen päivään ja ilman, että oikeastaan tajuaa mistään mitään, en ole halunnut lisätä annostusta.

Elin puolitoista vuotta täydessä tokkurassa tehden joka päivä töitä tuona aikana. En pyytänyt kertaakaan sairauslomaa, koska “eihän pieni univaiva nyt töitä estä”. Puolitoista vuotta! Kunnes tuli se päivä, kun en enää päässytkään sängystä ylös. En jaksanut enää. Kun sain lopulta raahattua hyllyvän hanurini työmaalle, eräs kollegani katsoi minua ja kysyä, olenko kunnossa. Vastasin, etten ole, mutten jaksa varata lääkäriaikaa. Hän auttoi ajanvarauksessa: Sain sen puolen tunnin päähän. Vastaanotolla lääkäri kysyi, mikäs minut tuo paikalle. Purskahdin itkuun. Vastaanottoaika oli 20 minuuttia. En tiedä, oliko lääkärillä seuraava aika tyhjä, vai säälistäkö hän antoi minun itkeä, mutta jatkoin itkemistäni lääkärille seuraavat 45 minuuttia. Tämä tapahtui marraskuussa 2015. Olin koko loppuvuoden sairauslomalla.

Puolitoista vuotta pelkkää tokkuraa. Siitä huolimatta täydellinen loppuunpalaminen, koska teki väkisin töitä siinä tuhottomassa sumussa. Oma syyni, olisi pitänyt lopettaa aikaisemmin koko touhu ja pyytää sairauslomaa. Mutta olen jästipää, jäärä ja pahimman luokan sisupussi.

Tuosta lääkäriajasta on nyt toiset puolitoista vuotta. Muistan sen silti kuin se olisi tapahtunut eilen. En ole enää valmis elämään joka ikinen päivä tokkurassa. En halua, että jäätävä sumu on se ainoa asia, minkä näen edessäni joka ikinen aamu, kun herään. En halua elämäni muuttuvan tönköksi, tunnottomaksi ja tokkuraiseksi, tasapaksuksi tallaamiseksi. Siksi olen yrittänyt välttää vähänkään isompia annoksia. Koska en sen jälkeen enää herää! Koska jokainen päivä on pelkkää epäselvää tokkuraa eikä elämisestä tulisi yhtään mitään. En voisi viedä koiraa edes ulos, koska en siinä tokkurassa pysyisi kunnolla pystyssä.

Eikä tässä vielä kaikki! Tuhottoman tokkuran lisäksi lääke lisää ruokahalua, eikä minulla ole varaa lihoa yhtään enempää. Sillä on myös muita sivuvaikutuksia, kuten järjettömät päänsäryt. Siksi en ole halunnut lisätä annostusta yhtään suuremmaksi, vaikka se auttaakin nukkumaan paremmin se isompi annos.

Nyt joku kysyy, miksen vaihda lääkettä, jos tällä kerran on näin paljon huonoja sivuvaikutuksia. Mihin vaihtaisin? Tämä lääke oli, lääkärinkin mielestä, viimeinen vaihtoehto, mitä kokeillaan vain siinä tapauksessa, ellei mikään muu auta nukkumaan. Vastasiko tämä kysymykseen? Ihan totta, MIKÄÄN MUU ei auttanut nukkumaan. Kävimme läpi kaikki Suomessa laillisesti apteekista reseptillä saatavat, nukkumista auttavat lääkkeet läpi. Ei apua. Nallekarkkikin auttoi enemmän nukkumaan kuin joku tavallinen nukahtamislääke.

Tällä lääkkeellä on vielä yksi ikävä vaikutus: Se vaikuttaa uniin ja siihen, millaisia unia näen. Viimeöisestä unesta saatte lukea seuraavassa blogitekstissäni, minkä julkaisen heti tämän kirjoituksen jälkeen.

Riittävätkö rahkeet?

Mitä pidemmälle tämä matkani käy, sitä enemmän mietin tulevaisuuttani ja sitä, mikä haluan olla isona tyttönä. Kyselen jatkuvasti itseltäni, mikä minua oikeasti kiinnostaa ja mitä haluan tehdä. Millaisessa toiminnassa haluan olla mukana?

Olen löytänyt monia teitä, mitkä tuntuvat kiinnostavilta. En voi lähteä kulkemaan niistä jokaista, vaan on valittava, mitä pitkin lähden tallustamaan. Mistä tiedän, olenko tehnyt oikean valinnan? Entä mitä sitten tapahtuu, jos huomaankin tehneeni väärän valinnan?

Minulle on nyt auennut useita mahdollisuuksia, sekä opintoihin että mahdollisiin tuleviin muihin tehtäviin liittyen. Minua on tiedusteltu tehtäviin, mitkä kyllä kiinnostavat todella paljon, mutta mistä en ole ihan varma, pystynkö hoitamaan ne hyvin ja huolella. Tiedän, minun on erittäin vaikea uskoa itseeni ja omaan osaamiseeni. Se, mitä viimeiseksi haluan tehdä, on tuottaa kenellekään pettymystä.

Juuri nyt, tässä hetkessä, minulla on erinomainen mahdollisuus luoda lisää suhteita, saada lisää verkostoja. Minulla on toki niitä jo, mutta tällä hetkellä minun olisi mahdollisuus luoda erilaisia verkostoja, jotka eivät sulje pois jo olemassa olevia, vaan tukevat niitä tuoden niihin monipuolista täydennystä. Kaikki tämä tietenkin tarkoittaa lisää työtä, mutta se tarkoittaa myöskin lisää kontakteja, lisää mahdollisuuksia, lisää tietotaitoa. Ja lopulta niin paksua ansioluetteloa, ettei kukaan työnantaja jaksa lukea sellaista.

Yllättävää kyllä, en kysy itseltäni juuri koskaan sitä, mihin kaikkeen rahkeeni riittävät, ja mihin kaikkeen pystyn repeämään. En epäile jaksamistani, vaikka olen kokenut kaksi kertaa burnoutin. Silloin, kun olen aidosti innostunut, kiinnostunut ja motivoitunut, saan voimaa tekemisestä. Kymmenen pisteen kysymys tässä vaiheessa on, mitä on se tekeminen, mitä jaksan?

Toffeeaivot

Koiran kuorsaus. Astianpesukoneen hurina. Vielä vartti tätä autuasta hiljaisuutta, kunnes tytär tulee kotiin treeneistä. Paljon olisi työtä tehtävänä. Palkkatyötä sekä vapaaehtoistyötä. Pitäisi laittaa monta sähköpostia, pitäisi organisoida, pitäisi sitä, pitäisi tätä, pitäisi tota. Pitäisi! Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. En jaksa, vaikka pitäisi.

Loman jälkeinen arki. Se ensimmäinen päivä on kaikkein vaikein. Sulhanen on tekemässä muuttoa omassa, nykyisessä asunnossaan, joten olen yksin. Työt, kodinhoito, koiranhoito, vapaaehtoistyö, kiukkuinen teini… Kaikki on seuraavan viikon minun niskassani. Apua ei tule.

Nälkä kurnii. Laitanko ruuan nyt, vai odotanko siihen hetkeen, kun teini tulee ovesta sisään ja iltakaaos alkaa? Jos laitan nyt, saan laittaa rauhassa, mutta menetän hiljaisen hetken. Yritän nostaa persettäni sohvalta. Se ei nouse, vaan painaa kuin seitsemän huoran synnit. En siis laita ruokaa nyt, vaan odotan.

Päässä on tahmeaa. Ajatus ei kulje. En tiedä, miten terävästi se ajatus kulkee noin yleensäkään, mutta tänään aivosoluni lilluvat toffee-liejussa. Onneksi ei tarvitse opiskella mitään, sillä en saisi tällä ajatuksen juoksuvauhdilla aikaiseksi kovinkaan hyvää tulosta.

Joulukuusikin on vielä paikoillaan. Loppiainen meni jo. Arvasin, etten saa purettua sitä ajoissa! Enkä jaksa tänään, enkä ehdi huomenna. Katsotaan, jos vaikka keskiviikkona. Jos jaksaisi. Ellen jaksa, en tee. Kahden burnoutin jälkeen olen sentään sen jo oppinut, etten tee ylimääräisiä asioita, ellen jaksa. Vanha koira siis voi oppia uusia temppuja.

Kello käy. Kohta ovi avautuu. Kohta loppuu tämä hiljainen hetki. Ehkä nautin tästä vielä sen aikaa, kun sitä kestää.

Burnout-Baby

Kotisohva. Lattialla melkein purettu matkalaukku. Kaikki on melkein hyvin.

Viikonloppu on ollut pitkä. Kuuden tunnin junamatka Kuopioon, toinen kuusi tuntia takaisin. Koulutuspäivä yhdistysten hyvästä hallintotavasta, sekä sen jälkeen ADHD-liiton syyskokous. Vaikka viikonloppu oli raskas, se antoi myöskin paljon! On aina suuri ilo tavata ihmisiä ympäri Suomenniemen: Ihmisiä, joilla on sama tavoite kuin mitä itsellä on. Harmi, että tapaamme niin harvoin pitkien välimatkojen takia.

Huomenna palaan taas normaaliin arkeen. Töitä, kodinhoitoa, opiskelua ja yhdistystoimintaa. Huomenna on myös Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden kahden oppimistehtävän viimeinen palautuspäivä. Olen palauttanut ne jo aikoja sitten, mutta ihan pakko käydä vielä Moodlessa varmistamassa, että ne todella ovat siellä. Ovat ne.

Vatsaan sattuu aivan tuhottomasti. Välillä käperryn sikiöasentoon ja huudan tuskasta. Pelkään, etten ehkä kuolekaan kipuun, koska se on niin järkyttävän kova. Onko tämä nyt merkki jostain? Siitä, että olen ollut liikaa menossa ja liian vähän kotona? Vai siitä, että olen huolehtinut kaikesta muusta, mutten itsestäni? Olen syönyt eilen kunnollisen aterian, ensimmäisen sitten kahteen viikkoon, koska ei ole ollut aikaa valmistaa ruokaa, saati sitten syödä sitä. Kahden viikon ajan olen elänyt pakaste- ja pikaruoalla. Tänään lähdin Kuopiosta niin aikaisin, etten ehtinyt hotellin aamiaiselle: Söin junassa sämpylän, ja nyt illalla iltapalaksi nuudelikeiton. En jaksa tehdä ruokaa. Jospa vatsani ei tykkää nuudelikeitosta. Tai siitä, etten ole syönyt kunnolla niin pitkään aikaan. Tai sitten vatsani ei pidä siitä, että olen kokenut viime aikoina aikamoista stressiä.

Pitäisikö kuunnella vatsaa?

Vilkaisen kalenteriani. Ei mitään yhdellekään illalle ensi viikon aikana. Suorastaan kuulen, miten vatsani huokaisee helpotuksesta. Ehkä pidän kalenterini tällaisena: Tyhjänä. Kerrankin!

Kuulen keittiöstä tyttäreni kikatuksen. Hän syöttää koirallemme nakkeja. Kunhan tämä vatsakipu tästä laantuu, heitän ulkovaatteet niskaan ja lähden koiran kanssa lenkille. Ihan sama, onko koiralla hätä vai ei: Ulosmeno on kahdenkeskistä aikaa, ja minulle hyvä keino ohjata ajatukset muualle. Juuri nyt tarvitsen tyhjää päätä ja kivutonta vatsaa, jotta voin jatkaa eteenpäin.

Opinko tästä stressistä ja vatsakivusta jotain? Todennäköisesti en. Viimeistään ensi vuoden alussa valitan taas, miten kalenteri on tupaten täynnä tapaamisia enkä ehdi enkä jaksa. Opinko ikinä? Todennäköisesti en. Mutta olen selvinnyt jo kahdesta burnoutista, joten selviän kyllä useammasta.

Tavoite saavutettu, aivot turtana

Yksi iso etappi on takana, eli lukeminen tenttiin! Sain, vihdoin ja viimein, kahlattua läpi koko valtavan tekstimäärän, mitä meidän piti lukea. Huomenna voin osallistua tenttiin tietäen, että olen edes jotenkuten valmistautunut. Paremminkin olisin voinut valmistautua, mutta tämä viime hetken paniikki on yleensä se paras motivaattori istuutua alas ja saada se kirja käteen.

Tenttialueessa käsiteltiin hyvin paljon niitä erilaisia toimijoita, jotka ovat mukana tukemassa lapsia, nuoria ja heidän perheitään silloin, kun diagnosoidaan jokin sairaus tai vamma. Asia ei ole minulle mitenkään uusi, sillä olen itsekin erityisteinin äiti, ja olen vuosien varrella “päässyt” tutustumaan suomalaiseen vammaispalveluverkostoon erittäin hyvin. Nyt, kun luin asiasta tiiviissä paketissa, palvelun kirjo näyttäytyi minulle aivan uudesta näkökulmasta, ja minulle heräsi aivan uudenlaisia ajatuksia tästä verkostosta.

Se, että on olemassa hyvä ja kattava palveluiden verkosto, on vain hyvä asia. Lasta, nuorta ja perhettä tuetaan monilta eri tahoilta, olettaen tietenkin, että näiden palveluiden piiriin pääsee eikä kaikkea torpata heti ihan vain siksi, ettei lapsi tai nuori ole “tarpeeksi vammainen”. On sosiaalista tukea, taloudellista tukea, lääketieteellistä tukea, kasvatukseen liittyvää tukea ja ties mitä muuta. Mikäli jossain kunnassa asiat toimivat niin kuin niiden olisi tarkoitettu toimivan, ei perhe jäisi yksin ollenkaan, vaan apua tulisi sieltä, täältä ja tuolta, perhe saisi kattavan tiedon lapsen tai nuoren tilasta, sekä avun päiväkotiin, kouluun, kotiin, harrastuksiin jne. Todellisessa maailmassa asiat ovat vain harvoin näin hyvällä tolalla, jonot tutkimuksiin ovat pitkät, apua saa odottaa kauan ja hakemuksia saa kirjoittaa uupumiseen asti.

Mutta jos nyt unohdetaan tämä todellinen maailma hetkeksi, ja astutaan fantasiamaailmaan. Kuvitellaan tilanne, mikä näin ensi kuvitelmalta olisi ihanteellinen. Lapsen tai nuoren sairastuttua tai vammauduttua perheelle ja sairastuneelle tarjottaisiin kaikki se apu, mikä heille kuuluu, ilman mitään mukinoita. On terapiaa, on toista terapiaa, tullaan auttamaan kotiin, lapsi pääsee erityiskouluun, on erityistä harrastusmahdollisuutta, on vertaistukea vanhemmille, on moniammatillinen tiimi hoitamassa perheen ja lapsen asioita… Ja ties mitä muuta vielä! Tämä olisi ideaalitilanne.

Ajatellaanpa ideaalitilannetta aidossa arjen ympäristössä. Sinä kuskaat lastasi terapiaan ja takaisin kaksi, ehkä kolmekin kertaa viikossa (jos lapsesi on niin pieni, ettei pysty itse menemään itsenäisesti Kela-taksilla). Kotiisi tulee perhetyöntekijöitä. Joudut viikoittain juoksemaan palavereissa koulun, perheneuvolan, terapeuttien, lääkäreiden, psykologien, sossutanttojen ja ties kenen kanssa. Nämä kaikki palaverit ovat tietenkin virka-aikaan, joten joudut olemaan töistä pois koko ajan. Iltaisin kuskaat lastasi harrastuksiin ja yrität ehkä saada kalenteriin mahtumaan vertaistuki-illan. Eikä tässä ollut edes vielä kaikki!

Tyttäreni silloin joskus, kun kaaduin kaikkien tukitoimien alle.

Miksi ihmeessä ajattelen palveluista, mitkä ovat hyvä asia, näin negatiivisesti? Eikö sen pitäisi olla hyvä asia, että palveluita on tarjolla? Tietenkin se on hyvä asia, että on tukea ja palveluita! Niitä tarvitaan. Mutta missä kohdin menee raja siinä, mikä on jo liikaa? Yhtä perhettä ei voida liikaa kuormittaa palveluilla ja erilaisilla tukitoimilla, koska vanhemmat kaatuvat pian niiden alle. Jos elämästä tulee pelkästään sitä, että juostaan joka ikinen päivä jossain palaverissa, minkä pitäisi mukamas olla tukitoimi, se kuluttaa vanhemman aivan totaalisesti, ja hetken päästä se onkin sitten se vanhempi, joka on sairauslomalla. Sen sijaan, että tarjottaisiin “sitätätätota”, pitäisi tarjota vain yhtä ja oikeaa tukimuotoa (tai kahta ja oikeaa, muttei kuitenkaan kymmentä).

Alan ymmärtää pikkuhiljaa myös sen, miksi sain maaliskuussa 2009 burnoutin. Olin reilu vuosi sitten jäänyt totaali-yksinhuoltajaksi, ex-mieheni jättäessä minut yksin vastadiagnosoidun, erittäin pienen erityislapsen kanssa. Opiskelin aineenopettajaksi paremman työn ja palkan toivossa (olin ollut pitkään pelkkien pätkätöiden varassa, välissä pitkiäkin työttömyyskausia), ja samalla tein osa-aikatöitä saadakseni leipää pöytään, sillä täydennyskoulutus ei ollut tutkintoon johtavaa eikä oikeuttanut opintotukeen. Lapselleni lykättiin kahta terapiaa; kaksi kertaa viikossa minun piti sovittaa terapiakuskaus kalenteriini. Koska diagnoosi oli suhteellisen uusi, jouduin ravaamaan melkeinpä viikoittain sekä lastenneurologisella että lastenpsykiatrisella että perheneuvolassa. Päiväkodissa pidettiin palavereita solkenaan. Minulle tarjottiin perhetyötä, mutta kieltäydyin, kun kuulin, etteivät perhetyöntekijät auta konkreettisesti, vaan ovat pelkkä keskusteluapu. Ajateltiin, että lastensuojelusta olisi jotain apua arkeeni ja saisin sieltä ehkä tukea, koska olen yh-äiti: Tämän jälkeen kalenteriini tulivat myös erittäin runsaat palaverit lastensuojelun kanssa (ja ihan vain vinkiksi, siitä ei ollut tasan mitään apua, vaan pelkästään haittaa). Jatkuva kalenterin kanssa sohlaaminen, jatkuva ravaaminen, jatkuva palavereissa juoksentelu, jatkuva lapsen kuskaus sinnetännetonne ja yritys siinä välissä saada suoritettua opinnot loppuun ja tehdä vielä vähän töitäkin, johti lopulta siihen, että paloin loppuun. Enkä muuten saanut sieltä lastensuojelusta senKÄÄN jälkeen mitään apua, kun vein lääkärintodistuksen, missä sanottiin, että olen loppuunpalanut liian rasituksen vuoksi ja tarvitsen pitkäaikaista sairauslomaa.

Ja kaikista hauskinta tässä on se, että yksikään näistä tukitoimista, mitä minulle tarjottiin, ei oikeasti tukenut tai auttanut! Ainoa asia, mikä oikeasti auttoi, oli äitini, joka kävi tuomassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin, jottei minun tarvinnut tehdä ruokaa. Hän myös otti silloin tällöin tyttäreni luokseen viikonlopuksi, jotta sain rauhassa kirjoittaa esseitä yms. Yksikään palaveri ei auttanut minua eikä tukenut minua: Silti niitä tungettiin joka väliin, kunnes en enää jaksanut.

Mielestäni on siis erittäin relevanttia miettiä tukitoimia harkitessa sitä, mikä määrä on tarpeeksi ja mikä on jo liikaa. Koska liika on aina liikaa, oli kyse venäläisestä vodkasta tai vammaispalveluista.

Tällä hetkellä aivoni ovat ihan turtana kaikesta tästä lukemisesta ja pohtimisesta. En jaksa tänään enää yhtään sellaista tehtävää, mikä vaatii ajattelukykyä! Loppuillan vietän istuen sohvalla, tuijottaen eteeni ja rapsuttaen koiraa. Voisinpa laittaa ehkä television päälle, ihan vain taustahälyksi, mutta tuskin kykenen keskittymään mihinkään ohjelmaan niin, että muistaisin siitä mitään. Tuskinpa tuo haittanee, sillä televisiosta tuskin tulee mitään muistamisen arvoista.

Kyllä näin komeaa kaveria kelpaa rapsutella loppuillan!