Hetki minun kengissäni

Onko joku ihmetellyt, miksi blogissa on ollut reilun viikon kestänyt tauko? No, tässäpä syy.

Viikko 1.

Maanantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä pääkirjastoon hakemaan pari kirjaa. Mene kirjastosta suoraan Kirjan talolle, sanataideohjaajakoulutukseen. Ole kotona klo 21.00 ja syö päivän ensimmäinen ateria.

Tiistai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan BioCityyn ja Tunne autismi-tapahtumaan. Edusta yhdistystäsi ja verkostoidu. Osta kaikkea kivaa, kuten esim. Mauri Mäyräkoira-painotuote. Ole kotona klo 19.30 ja syö päivän ensimmäinen kunnon ateria. Opiskele loppuilta.

Keskiviikko

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan yliopistolle digitaalisen oppimisen ja opettamisen projektipajaan. Mene sieltä suoraan viikottaiselle istunnolle. Mene käymään kotona sen verran, että haet koiran ja pakkaat koiralle mukaan palkkionamit. Vie koira hajutreeneihin. Tule kotiin klo 18.00 ja kirjoita koko ilta esseetä.

Torstai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan yliopistolle johdatus kirjoittamiseen -kurssin luovan tietokirjoittamisen työpajaan. Lähde ajoissa, jotta ehdit hakea kotoa miehen ja lähteä Logomoon keikalle. Tule kotiin klo 22.00 ja syö päivän ensimmäinen ateria.

Perjantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan koiranomi-koulutukseen. Ole kotona klo 21.30 ja kirjoita vielä vähän esseetä. Syö jämät siitä kolmioleivästä, mikä jäi syömättä päivän aikana.

Lauantai

Herää herätyskelloon. Lähde koiranomi-koulutukseen. Hae kaupasta evääksi kolmioleipä. Ole kotona klo 15.30. Ala opiskella. Tee diaesityksiä ja kirjoita esseetä. Saa jopa jotain valmistakin aikaiseksi.

Sunnuntai

Herää herätyskelloon. Lähde koiranomi-koulutukseen. Hae kaupasta evääksi kolmioleipä ja suklaata. Ole kotona klo 15.30. Jatka opiskelua siitä, mihin jäit eilen. Tajua loppuillasta, että huomisen työt ovat tekemättä ja saa paniikkikohtaus.

Viikko 2.

Maanantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Tule kotiin klo 15.00 ja opiskele koko loppuilta. 

Tiistai

Herää herätyskelloon. Lähde nuoren mielen ensiapu-koulutukseen, Auraan. Syö sentään kunnon lounas paikallisessa pizzeriassa. Lähde ajoissa takaisin Turkuun. Etsi epätoivoisesti parkkipaikkaa keskustasta ja mene Börsiin Esteetön lapsuus-hankkeen tapaamiseen. Syö siellä tarjottavia. Ole onnellinen, että olet kerrankin kunnolla ravittu. Tule kotiin klo 20.00. Rojahda sohvalle ja opiskele. Tee helvetin paska essee, mutta palauta se joka tapauksessa, koska et jaksa korjata sitä, etkä välitä arvosanasta paskaakaan enää tässä vaiheessa.

Keskiviikko

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Mene töistä suoraan yliopistolle digitaalisen oppimisen ja opettamisen projektipajaan. Ole kotona jo klo 15.00 ja ihmettele, miksi olet näin aikaisin kotona. Opiskele loppuilta ja saa jopa palautettua nuoren mielen ensiapu-kurssin kaikki etätehtävät. Ole helvetin tyytyväinen itseesi.

Torstai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Ole kotona klo 14.30 ja leikkaa, liimaa ja laminoi koko ilta yhdessä aviomiehesi kanssa tulostamiasi tunnekortteja.

Perjantai

Herää herätyskelloon. Lähde töihin. Lähde töistä ajoissa, että ehdit palaveriin. Lähde palaverista ajoissa, että ehdit koiranomi-koulutukseen. Lähde koulutuksesta ajoissa, että ehdit The Horror-konserttiin Turun konserttitalolle. Tule kotiin klo 21.30 ja syö päivän ensimmäinen ateria.

Lauantai

Herää herätyskelloon. Lähde kirjamessuille, koska tämä on tasan ainoa hetki, kun voit siellä käydä. Käy paniikissa läpi kaikki osastot ja tyhjennä pari kojua kirjoista. Säästä helvetisti rahaa. Käväise ruokamessujen puolella ja osta hunajaa ja juustoja. Raahaa pienet ostoksesi selkä väärässä autolle ja toivo, ettei mies ota avioeroa, koska olet tuhlannut koko tulevan tilisi uusiin kirjoihin. Aja kotiin jumalatonta vauhtia, ole kotona klo 13.00. Pakkaa. Lähde rautatieasemalle. Juna lähtee klo 14.25 kohti Helsinkiä. Länsiterminaalissa on oltava klo 17.00. Ehdi juuri ja juuri paikalle. Ehdi juuri ja juuri klo 17.30 alkavaan buffet-ruokailuun. Syö itsesi ähkyyn ja mene hyttiin makaamaan. Vaihda kuteet ja lähde pämppäämään muiden ADHD-liiton vertaisosaajien kanssa.

Sunnuntai

Herää herätyskelloon. Totea hyttikaverillesi, ettet jaksa nousta etkä lähde aamiaiselle. Jatka nukkumista. Herää herätyskelloon toisen kerran klo 11.40. Nouse ylös ja freesaa. Mene auditorioon keskustelemaan myötätuntouupumuksesta. Mene sieltä syömään. Syö vähän vihreää ja paljon jälkkäriä. Mene ähkyssä tax freehen ja osta pieniä tuliaisia. Raahaudu junaan. Ole kotona klo 19.30 ja toivo, ettei tänään tarvitse enää syödä mitään. Totea, että huomiset tunnit ovat suunnittelematta ja päätä, että alat kirjoittaa blogitekstiä.

Viikko 3.

Maanantai, tiistai ja keskiviikko: Herää herätyskelloon ja lähde töihin. Iltaisin on kivaa ohjelmaa tiedossa, ja paljon myös päällekkäistä tapahtumaa. Eritoten tiistaina, jolloin saa tehdä samanaikaisesti kolmea eri asiaa.

Torstaina ja perjantaina saa herätä herätyskelloon Tampereella ja kouluttautua sekä Lukilokin että eläinkoulutuksen parissa.

Lauantaina saa herätä herätyskelloon ja kouluttautua kirjallisuusterapian parissa Helsingissä.

Sunnuntaina saa herätä herätyskelloon ja lähteä itse kouluttamaan mielenterveyden ensiapu 1-kurssilaisia.

Elämä olisi ihan tylsää, ellei olisi mitään tekemistä. Ja jos elämästä puuttuisi se helvetin herätyskello!

PS. Koska minulla ei ole oikeasti aikaa lähteä kaivamaan kuvia kamerasta, tässä teille kuvia koiranpennuista Pixabayn ihmeellisen maailman syvyyksistä. Jälleen kerran. Olkaa hyvä!

Kun hevaritar koiraansa koulutti ja krapulassa Balettigaalaan pukeutui

Vanton tilan hieno seinäkello.

Perjantai

Työviikko alkaa painaa päälle. Vuoden opintovapaan jälkeen töihin paluu hieman takkuilee. Kestää hetken orientoitua aikataulutettuun arkeen ja siihen, että pitää kuuntelemisen sijaan itse olla äänessä oppitunneilla.

Klo 14 jälkeen palaan kotiini, joka on muuttunut Ikea-helvetiksi. Ostimme miehelleni uuden ja toimivamman työpöydän, ja meillä on ollut Ikea-talkoot minun työpäiväni ajan. Haluaisin mennä päiväunille, mutta sänkymme on täynnä tavaraa. Sen sijaan menen sohvalle, otan läppärin ja jatkan työpäivääni Aisti ry:n tiedotustöiden muodossa. Eivät ne työt tekemällä lopu.

Vanton tilalla on myös antiikkikauppa.

Alkuillasta lähden erään ystäväni luokse. Olemme käyneet läpi teinityttäreni vaatekaapin, ja laittaneet kaikki pieneksi käyneet vaatteet muovikasseihin. Isoja muovikasseja on 4 kpl, plus sen lisäksi yksi iso pahvilaatikko. Teen yhden varhaisteinitytön hyvin onnelliseksi viemällä hänelle uusia vaatteita. Teen samalla vaivalla onnelliseksi myös äidin, jonka ei tarvitse ostaa tyttärelleen uusia vaatteita pariin vuoteen.

Kotiin tultuani ryhdyn tekemään taas Aistin tiedotustöitä. Olen umpiväsynyt, kun pääsen vihdoin ja viimein sänkyyn. Huomenna on lauantai, mutta joudun laittamaan kellon soittamaan. Olen menossa Karita Häkkisen hajutyöskentelykurssille Kaunon kanssa, ja se alkaa jo klo 10 Raisiossa, Vanton tilalla.

Vanton tila.

Lauantaiaamu ja -päivä

Olen kuin nukkuneen rukous, kun vääntäydyn autoon. Yö meni levottomasti ja katkeillen, joten väsyttää ihan helvetillisesti. Kauno istuu takapenkillä innosta vinkuen. Hän aavistaa, että kohta mennään tekemään jotain tosi kivaa.

Herääminen kesti kauan ja aamutoimet tein kuin hidastetussa elokuvassa, joten kurvaan Vanton tilan pihaan hieman myöhässä. Onneksi se ei haittaa, sillä myös kouluttaja on hieman myöhässä. Ehdin vetää henkoset Raision raikasta ilmaa ja nauttia kauniista maisemista.

Lopulta pääsemme aloittamaan. Hajutyöskentelykurssi on kaksipäiväinen, ja kummallekin päivälle on varattu kuusi koirakkopaikkaa. Meidän koirakkopaikkamme on tänään, ja huomenna sunnuntaina minulle on varattu kuunteluoppilaan paikka. Kurssi alkaa yleisellä höpötyksellä ja demolla, minkä kouluttaja tekee oman koiransa kanssa. Koira toimii kuin unelma, ja minä katson kateellisena tuoliltani tätä esitystä. Mietin mielessäni, että odotapas vain, kun minä pääsen Kaunon kanssa vauhtiin.

Jaamme vuorot. Minä olen Kaunon kanssa toiseksi viimeinen. Teemme hajujäljet ja aloitamme treenit yksi kerrallaan. Koirat ovat innokkaita ja hallissa kuuluu kova nuuskutus. Sitten tulee minun vuoroni.

Hajuhydrolaatteja.

Haen Kaunon autosta. Hänen häntänsä heiluu. Kerron Kaunolle innoissani, että nyt me menemme haistelemaan. Kauno innostuu heti! Menemme halliin, ja siihen nurkkaan, missä haju on. Annan Kaunolle lähtöhajun, ja annan etsimiskäskyn. Kauno istuu vieressäni villahousut maahan painettuina ja katsoo minua. Annan uuden lähtökäskyn. Ei tasan mitään.

Kopautan seinää. "Etsi haju!" Kauno tulee tutkimaan sitä kohtaa seinästä, mihin kopautin. Sen jälkeen villahousut koskettavat uudelleen lattiaa. Katson Kaunoa kysyvästi. Kauno on tiukkana. Hän rakastaa nose workia ja haistelua, mutta vihaa yleisöä. Hänen Korkea-Arvoinen Villahousuutensa ei tee mitään, jos tilanne on tämä. Aivan liikaa häiriöitä, ja uusi hallikin vielä. Eihän tällainen käy päinsä!

Selvä homma, koira autoon.

Herra Villahousu Vanton tilan pihalla.

Toisella kierroksella Kauno toimii vähän paremmin, kun innostan häntä tarpeeksi paljon. Saan aplodit sen vuoksi, että itse toimin niin kannustavasti. Minulta valuu hiki kaiken innostamisen takia. Kyselen itseltäni, miksi ihmeessä minun piti ottaa jästipäinen lapinkoira eikä sitä miellyttämishaluista noutajaa. Toisaalta, noutajan kouluttamisessa ei ole mitään haastetta. Pässinpäisen lapinkoiran kouluttaminen on niin vaativa tehtävä, että jos siinä onnistut, niin sen jälkeen osaat kouluttaa aasin, kultakalaan, sinivalaan ja punatulkun.

Kurssilla on kaksi muutakin lapinkoiran omistajaa. He antavat minulle vertaistukea ja sanovat, että heidän lappalaisensa ovat precis samanlaisia jästipäitä. Alan miettiä, voisiko tätä tietoa hyödyntää jotenkin.

Koulutukseen osallistujien tuoleja.

Lappalaiset tuntuvat olevan huippuitsepäisiä koiria, joilla ei ole miellyttämishalua tipan tippaa. Itseään haluavat toki miellyttää, mutta muita eivät. Koiran motivoiminen riippuu ihan siitä, missä asennossa kuu ja Venus ovat Jupiteriin nähden. Jos ne ovat väärässä asennossa, koira ei motivoidu, vaikka tekisit millaisia sirkustemppuja. Jos taas kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa, koira toimii kuin rasvattu, oppii kaiken heti ja on maailman paras treenikumppani!

Onko mahdollista saada koira motivoitua silloin, kun taivaankappaleet eivät ole oikeissa asennoissaan? Ja jos on, niin mitä kaikkea se vaatii? Tämähän voisi olla erinomainen aihe Tampereen yliopiston eläinkouluttajakoulutuksen opinnäytetyölle! Minulla ei nimittäin ole vielä aihetta.

Koulutuksen pitäisi loppua klo 17, mutta se venyy ja venyy vilkkaan keskustelun vuoksi. Minä nuokun jo tuolissani. Olen niin tuhottoman väsynyt. Ja iltahan on vasta alkamassa!

Karita Häkkinen koiransa kanssa.

Lauantai-ilta

Suihku, meikit, seksikkäät vaatteet, taksi. Suunnaksi SOPP (Suuret oluet, pienet panimot-festivaali Turussa). Minä ja eräs ystäväni seisomme sisäänkäynnillä ja katsomme valtavaa jonoa. Ei, emme todellakaan aio jonottaa sisään. Vaihdamme lennosta suunnitelmaa.

Vieressä on Pinella. En ole käynyt siellä aikoihin. Emme jaksa kävellä tois pual jokkee, joten jäämme täl pual, ja istumme Pinellan mukaville sohville. Tilaan kannullisen mojitoa. Eipähän tarvitse ihan heti mennä takaisin baaritiskille.

Juttelemme mukavia. Kannu tyhjenee nopeaan. Alan olla ihan hyvässä kuosissa siinä vaiheessa, kun kannun pohja häämöttää. Ja minulla on ihan hirveä nälkä! Ystäväni on samaa mieltä ruuan suhteen. Pinellan keittiö on mennyt jo kiinni, joten päätämme siirtyä tält pualt jokkee tois pual jokkee, ja mennä Adaan syömään. Sieltä saa todella hyvää pizzaa!

Pizzan jälkeen kello on yksi yöllä. Minun pitäisi olla aamulla taas klo 10 Raisiossa, Vanton tilassa, kuunteluoppilaana. Sanon, että minun taitaa olla pakko ottaa taksi kotiin. Ystäväni on samaa mieltä. Ei hänkään enää tässä vaiheessa iltaa selvinpäin ole.

Mieheni on vielä hereillä, kun pääsen kotiin. Hän kuitenkin nukahtaa ennen minua, ja alkaa kuorsata. Minä en pysty nukkumaan hänen vieressään, jos hän alkaa kuorsata ennen kuin minä olen itse nukahtanut. Menen sohvalle katsomaan elokuvaa. Nukahdan lopulta ehkä siinä kolmen maissa.

Vanton tila.

Sunnuntai

Herään ensimmäistä kertaa puoli kahdeksalta vessahätään. Raahaudun pytylle. Peilistä kurkistaa panda. Olo on karmea. Raahaudun takaisin sohvalle ja jatkan nukkumista. Nukahdan melkein saman tien uudestaan.

Seuraavaksi herään yhden maissa iltapäivästä. Hupsista saatana! Minun piti olla siellä Vanton tilalla kymmeneltä. Apua! Minulla on niin karmea krapula, etten pysty lähtemään auton rattiin. Ennemmin makaan päivän sohvalla ja säälin itseäni.

Balettigaalan asuste.

Selaan krapulaisena Facea, ja vastaani tulee muistutus siitä, että olen ollut kiinnostunut tapahtumasta. Turun musiikkijuhlat järjestää tänään Balettigaalan! Huudan miehelleni, että tällainen ihana tapahtuma olisi tarjolla, ja lupaan päästä kuuteen mennessä ylös sohvalta, kun se gaala alkaa. Mieheni ei innostu. Outo mies. Laitan Faceen julkisen ilmoituksen siitä, että tarjolla olisi upeaa seuraa. Ja saan kuin saankin seuraa!

Vedän päiväunet, että jaksan lähteä balettiin. Taas meikkaus ja vähemmän seksikkäät vaatteet. Tai no, yritys ainakin hyvä. Autossa nimittäin huomaan, että kaula-aukkoni on hieman liian avonainen. Enää ei ole aikaa vaihtaa vaatteita. Näillä mennään.

Konserttitalossa saan kahdenlaisia katseita: Miehet katselevat minua erittäin kiinnostuneina ja leveästi hymyillen, kun taas mummelit katselevat minua kiukkuisesti ja paheksuen. Noh, ainakin minut huomataan, ellei tästä nyt muuta positiivista keksi.

Balettigaala on upea! Upeat valot, värit ja musiikki. Gaala on sekoitus sekä nykybalettia että klassista. Erittäin mielenkiintoisia teoksia ja huippuluokan tanssijoita! Minun tulee käytyä aivan liian vähän katsomassa tanssia.

Krapulani alkaa helpottaa konserttitalon pimeydessä ja mieleni virkistyy. Enää ei edes harmita, että tämän päivän hajukoulutus jäi välistä. Päivä päättyi sittenkin hyvin krapulasta ja kaula-aukosta huolimatta.

Väliinputoajat - Kuka ottaisi kopin?

Olin muutama päivä sitten Aisti ry:n ADD-koulutusillassa pitämässä mieheni kanssa puhetta ADD:n ja ADHD:n eroavaisuuksista. Ei missään määrin yllättävää, että ihmiset lähtivät kiivaaseen keskusteluun ja keskustelun aihe hyppi ja pomppi asiasta toiseen. Näinhän sen kuuluukin olla tilaisuudessa, missä suurin osa yleisöstä on tarkkaavaisuushäiriöisiä.

Eräs aihe kuitenkin dominoi keskustelua, ja se oli julkisen terveydenhuollon tila Suomessa. Tai ehkä pikemminkin Turussa, mutta mitä nyt olen keskustelupalstoja seurannut, ei Turun julkisen terveydenhuollon tila paljoa muusta maasta poikkea. Asia puhutti, koska ihmiset olivat sekä huolissaan että hädissään.

Paikalla oli runsaasti vanhempia, jotka olivat tulleet paikalle saamaan tietoa liittyen omaan lapseensa. He kertoivat, että olivat taistelleen jo useita vuosia saadakseen lapselleen apua. Lapset voivat huonosti, koulunkäynti takkuaa, opettajat ovat hätää kärsimässä ja vanhempia pompotellaan luukulta toiselle. Kukaan ei ota vastuuta. Alle 10-vuotiaat lapset itkevät iltaisin, että olisi parempi, jos he vain kuolisivat pois. Mutta ei, apua ei saa, tutkimuksiin ei pääse ja jos vanhemmat jotenkin onnistuvatkin saamaan lapselleen diagnoosin, tuen saaminen on sen jälkeen kyseenalaista.

ADHD- ja ADD-oireiset ovat väliinputoajia. He eivät ole fyysisesti vammaisia, joten heidän vammansa ei näy päällepäin. Mutta se ei tarkoita sitä, etteivätkö he tarvitsisi apua. Toiminnanohjaus ADHD-oireisilla on pelkkä vitsi, ja he tarvitsevat siinä paljon apua ja tukea. Neuropsykiatrinen valmennus olisi tähän loistava keino, sillä siinä etsitään yhdessä valmentajan kanssa henkilölle itselleen sopivat ja toimivat keinot toiminnanohjauksen parantamiseksi. Lääkitys on monelle elintärkeä asia, sillä ilman lääkettä he eivät pääsisi edes sängystä ylös. Mutta miten saada lääkitys, ellei lääkäri ota vastaan?

Eräs äiti huusi epätoivoisena: ”Pitääkö minun, pienipalkkaisen yh-äidin, viedä lapseni yksityiselle lääkärille tietäen, että se lääkärikäynti vie meiltä kuukauden ruokarahat?” Hän oli jo kaksi vuotta yrittänyt saada lapselleen apua julkisesta terveydenhuollosta, eikä apua ole vieläkään saatu. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on: ”Pitää.”

Tässä meidän lintukodossamme, missä pitäisi olla huippuluokan terveydenhuolto, ihmiset eivät pääse hoitoon. He eivät saa apua. Heidät pakotetaan menemään yksityiselle lääkärille, minne pääsee nopeasti ja mistä apua todennäköisesti saa paljon helpommalla. Yksityinen lääkäri kuuntelee eikä katso kelloa. Hänellä ei ole kiire päästä asiakkaasta eroon. Häntä ei haittaa, vaikka asiakasmäärä kasvaa. Julkisen puolen kollegaa nämä asiat taas haittaavat. Asiakkaita ei saisi olla ja jonoja pitäisi saada lyhennettyä. Tai ainakin tällaisen kuvan julkinen terveydenhuolto on itsestään antanut.

Mutta missä on tasa-arvo? Eikö tämä julkinen sektori ole sen takia luotu, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet kotipaikkaan ja kukkaron paksuuteen katsomatta? Ei tämä nyt siltä vaikuta kaikkien näiden keskustelujen perusteella, mitä olen saanut käydä sekä ADHD-oireisten itsensä että ADHD-oireisten lasten vanhempien kanssa. Suomalainen yhteiskunta on amerikkalaistunut myös siinä mielessä, että täällä terveydenhuoltoa saa vain, jos on rahaa ja mopo. Tai pikemminkin Ferrari…

Eipä se yksityisellä lääkärillä käyminen haittaa, jos on varaa maksaa se! Yksi tavallinen keskustelukäynti, minkä aikana päivitetään kuulumiset ja uusitaan reseptit, on siinä 150–200 euroa täällä Turun suunnalla, ja käynnin kesto on se 30–45 min korkeintaan. En edes viitsi kirjoittaa, mitä tutkimukset maksavat. Siinä ei enää satasista puhutakaan. Ja kuten sanottua, mikäs siinä, jos on rahaa, millä mällätä. Sen kun käyttää yksityistä! Ongelmana tässä on se, että kaikilla ei ole varaa käyttää sitä yksityistä, ja tämä asettaa perheet todella eriarvoiseen asemaan.

Mitä tämä eriarvoisuus tulevaisuudessa tuo? Luodaanpas visio. ADHD-lapset eivät todellakaan ole tyhmiä, ja heistä on moneksi. Suurin osa ADHD-oireisista lapsista on täysin jatko-opintoihin ja työhön kykeneviä, ja heistä saa hyvällä kasvatuksella koulittua kunnollisia kansalaisia, jotka maksavat veronsa ja ostavat kotimaista tuoden Suomeen lisää työpaikkoja. Mutta ellei koulunkäynti suju ilman tukea, eikä sitä tukea saa, alkaa koulunkäynti takkuamaan jo alkumetreillä. Jos koulunkäynti takkuaa, jatko-opinnot jäävät usein väliin, mikä taas aiheuttaa syrjäytymis- ja työttömyyskierteen, mikä taas tuo yhteiskunnalle lisää kustannuksia.

Ne ADHD-lapset, joiden vanhemmilla on ollut varaa maksaa lapsilleen tutkimukset yksityisellä lääkärillä, saavat lääkityksen, saavat tuen kotiin ja kouluun, haluavat jatkaa jatko-opintojen pariin, valmistuvat johonkin ammattiin ja loppu onkin jokaisen itsensä pääteltävissä.

Tämä terveyden eriarvoisuus tarkoittaa siis sitä, että rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhinä tulevaisuudessakin, koska niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa maksaa yksityistä lääkäriä, ei apua anneta julkiselta puolelta. Tätäkö Suomi haluaa? Ilmeisesti.

Eikä tämä ongelma kosketa pelkästään ADHD-oireisia. Tätä samaa eriarvoisuutta kohtaavat myös mielenterveysasiakkaat, lievästi autistiset sekä muut sellaiset väliinputoajat, jotka eivät ole selkeästi vammaisia.

Kuinka paljon Suomi säästäisikään, jos kaikki ne rahat, mitkä laitetaan terveydenhuollon puutteiden vuoksi syrjäytyneisiin nuoriin, laitettaisiinkin näiden nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja terveydenhoitoon?

Vielä ei kukaan osaa sanoa, mitä sote-uudistus tuo tullessaan. En kuitenkaan usko, että asiat voivat ainakaan terveyden eriarvoisuuden suhteen enää paljoa pahemmaksi mennä. Ennaltaehkäisy, mikä on ties kuinka monessa tutkimuksessa todettu kaikkein parhaimmaksi tavaksi ehkäistä syrjäytymistä ja mm. mielenterveysongelmia, on edelleenkin täysin koreankielinen sana julkisessa terveydenhuollossa.

Pitäisiköhän sitä tehdä julkisessa terveydenhuollossa päättävissä tahoissa työskenteleville ihmisille suomi-hyvinvointi-suomi – sanakirja? Ehkä sen jälkeen tämä kummallinen termi ”ennaltaehkäisy” tulisi tutuksi niillekin, jotka istuvat julkisen terveydenhuollon rahakirstujen päällä.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Lähteitä terveyden eriarvoisuuteen:

Lahelma, Eero, Rahkonen, Ossi, Koskinen, Seppo, Martelin, Tuija & Palosuo, Hannele (2007) Sosioekonomisten terveyserojen syyt ja selitysmallit. Teoksessa Palosuo, Hannele et al. (toim.) (2007) Terveyden eriarvoisuus Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 23/2007, 25–38.

Manderbacka, Kristiina & Keskimäki, Ilmo (2013) Terveyspalvelut ja terveyserot. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 261–266.

Marmot, Michael (2005) Social determinants of health inequalities. Lancet 365:19, 1099-1104.

Maunu, Antti (2014) Kuinka terveyttä tehdään? Sosioekonomiset terveyserot ja ammatilliset oppilaitokset niiden kaventajina. EHYT katsauksia 1/2014.

Palosuo, Hannele (2015) Sosioekonomiset terveyserot yhteiskuntapolitiikan koetinkivenä. Teoksessa Antti Kaihovaara (toim.) Jakolinjojen Suomi. Kalevi Sorsa -säätiö, 91–118.

Sihto, Marita & Palosuo, Hannele (2013) Terveyserot terveyspoliittisena kysymyksenä. Teoksessa Palosuo Hannele, Sihto Marita (toim.) Terveyspolitiikan perusta ja käytännöt. Helsinki: THL, 223–236.

Therborn, Göran (2014) Eriarvoisuus tappaa. Tampere: Vastapaino.

Hyvä huono päivä

Tänään ei selkeästikään ole minun päiväni. Vaikka tämä päivä on ollut pääpiirteiltään hauska ja mukava, se on silti sisältänyt pienen pieniä pikkujuttuja, minkä vuoksi minulta räjähtää kohta kuuppa. Oloni on jo surkea: heikottaa, oksettaa ja kuvottaa. Pahoinvointi alkoi junassa matkalla Helsingistä Turkuun.

Miten minä, Varsinais-Suomessa syntynyt ja kasvanut, Helsinkiin eksyin? Sen lisäksi, että edustin meidän erinomaista yhdistystä, Aisti ry:tä, ADHD-liiton kevätkokouksessa, edustin asiantuntijan roolissa myös ADHD-liiton edunvalvontatyöryhmän kokouksessa. Kaksi kokousta samaan päivään. Onneksi olen vielä nuori ja vetreä, vaikken taida oikeasti olla enää tässä vaiheessa elämää kumpaakaan. Mutta ainahan sitä saa uskotella itselleen kaikenlaista, mistä tulee parempi mieli.

Lähden Turusta klo 7.25 junassa. Olen niin väsynyt, että haluan torkkua junassa. Samaan vaunuun tulee valtava lauma kaakattavia kanoja. Tämä kanalauma on menossa kohti Helsingin satamaa. Heillä on selkeästikin joku suurempi tapahtuma odottamassa laivassa. Kanat kaakattavat aivan uskomattomalla volyymilla ja räjähtävät 10 sekunnin välein nauruun. Yritä siinä sitten nukkua, kun 20 kanaa papattaa korvasi juuressa. 

Laitan korvatulpat. Ei auta. Kaakatus tulee niiden läpi, samoin naururemakat. Jos minulla olisi ollut ase laukussani, niin olisin antanut paukkua. Väsynyttä ja kiukkuista oravaa ei kannata häiritä.

Meillä on molemmat kokoukset Café Esplanadissa. Tarjolla on aamiaissämpylä ja teetä, mutta koska ilmoittauduin myöhässä, minulle ei ole tehty kasvissämpylää. Kaivan kinkut pois sämpylän välistä ja annan sen mennä kohti kitalakea. Minulla on niin hirveä nälkä, että näköä haittaa. Mutta lihaa en suostu syömään siltikään, vaikka olisi kuinka nälkä.

Kokous pidetään ennätysnopeassa ajassa. Aikaa jää reilusti sille, että juttelee tuttujen kanssa ympäri Suomea. Tarjolla on myös maukas lounas ja pullakaffet. Vaihdamme kuulumisia, kun harvoin näemme pitkien matkojen takia. On aina yhtä mukavaa tavata tämä porukka. Tämä porukka on minun heimoni, ja me pyrimme yhdessä tekemään ADHD-oireisten ihmisten elämästä helpompaa.

Koska lopetamme ennätysajassa, jää melkein kaksi tuntia luppoaikaa ennen seuraavaa kokousta. Olen niin väsynyt aikaisen herätyksen vuoksi, että olen nukahtaa pöytään. Päikkärit tekisivät todella poikaa. Päätän kaivaa esiin tietokoneen ja teen muutamia to do-listalla olevia Aistin hommia. Olen meidän yhdistyksemme tiedottaja, joten tiedotushommia ja mainoksia riittää. Yritän pysyä hereillä sen avulla, että väsään metsäretken mainosta nettisivuillemme ja spämmään sitä kaikkiin mahdollisiin Aistin kanaviin.

Edunvalvontaryhmässä keskustelemme niin kiihkeästi, että sihteerillä on vaikeuksia saada kirjattua kaikki erinomaiset ideat ja ajatukset ylös. Edunvalvontaryhmä koostuu nepsy-osaamisen vahvoista asiantuntijoista, joilla on monivuotinen ja monipuolinen kokemus asioista. Kokous on hyvä ja saamme omasta mielestäni paljon aikaiseksi. Olen tyytyväinen kokouksen antiin.

Kävelen läpi tuulisen Helsingin rautatieasemalle. Turun juna on täpötäynnä. Ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Porukkaa istuu käytävillä. Minulla on paikka ravintolavaunun yläkerrassa. Jouduin maksamaan 5 euroa ylimääräistä siitä ilosta, että pääsen ylipäätänsä junan kyytiin ja saan istumapaikan. Kaikki tavalliset istumapaikat olivat menneet siinä vaiheessa, kun varasin lipun.

Minulla on työskentelypaikka. Sen vieressä on tarra, minkä mukaan paikka on tarkoitettu joko isomahaisille naisille tai invalideille. Noh, iso maha minulla on, vaikken raskaana olekaan. Minulla on kulumia lannerangassa ja vikaa päässä, joten minut voi laskea invalidiksi. Voin siis istua hyvillä mielin tälle paikalle. Sen lisäksi, että olen maksanut siitä paikasta, sovin erinomaisesti myös tarran tarkoittamiin ihmisryhmiin.

Taakseni istuu äiti seitsenkuisen vauvansa kanssa. Vauva rääkyy koko ajan. Äiti tekee kaikkensa, jotta vauva rauhoittuisi. Ei, vauva ei rauhoitu, vaan se jatkaa rääkymistään nuppi punaisena. Ensin kanojen kaakatusta koko matka Turusta Helsinkiin, ja nyt pikkupenskan parkumista koko matka Helsingistä Turkuun! Minulle tulee paha olo, ja alkaa kuvottaa. Hiki nousee pintaan. Yritän pidättää oksennusta. Vessa on takanani, mutta sinne on koko ajan valtavan pitkä jono. Ehkä otan VR:n tarjoaman roskapussin työpöytäni alta, jos oksennus tulee.

Olemme menneet jo Salon ohitse, kun vauva lakkaa vihdoin rääkymästä. Taisi nukahtaa. Toivon saavani olla loppumatkan edes jonkinasteisessa rauhassa. Se on kuitenkin liikaa pyydetty. Juna on satamajuna, ja ravintolavaunussa istuu lauma kännisiä teinityttöjä bling-blingit korvissa, naamassa ja joka paikassa. Tytöt eivät puhu, vaan huutavat. He räjähtävät räkäiseen känninaururemakkaan aina vähän väliä. Pelkään, että he herättävät vauvan, mikä taas aiheuttaisi sen, että vauva alkaisi rääkyä kilpaa näiden teinien kanssa. Huokaisen. Tekee mieleni tehdä Ainot ja hukuttautua. En vain tiedä, mistä keksin tähän hätään jonkun lammen tai järven, mihin hypätä. VR:llä tuskin on moista minulle tarjota.

Olen niin hermoraunio, kun pääsemme Turun rautatieasemalle, että yritän viiltää rannettani auki muovilusikalla. Ei onnistu. En saa aikaiseksi edes raapua. Juoksen junasta ulos ja parkkipaikalla olevaan pinkkiin Yarikseeni. Ihanaa, täällä ei kukaan kaakata, kilju ja kitise. 

Kotona minua vastaan juoksee rakas koirani Kauno. Haen harjan, ja alan harjata Kaunon pehmeää turkkia. Mieleni alkaa pikkuhiljaa rauhoittua, vaikka kuvotus ei häviäkään mihinkään. Ehkä tämä hyvä huono päivä päättyy sittenkin hyvin.

Elämäni listoina

Ensi viikolla on jouluaatto. Mikä tarkoittaa sitä, että tällä viikolla on pitänyt käydä siellä, täällä ja tuolla, ja syödä joka paikassa itsensä jouluruokaähkyyn. No, se hyvä puoli tässä on, ettei ole kotona tarvinnut tehdä keittiössä muuta kuin laittaa Samarinia vesilasiin kaiken syömisen jälkeen.

Tänään juhlimme perheen kesken. Äitini, siskoni puolisoineen ja lapsineen sekä meidän pieni perhe. Mätimme ruokaa, jaimme lahjoja ja yritimme vielä saada kaiken ruuan jälkeen jälkkärit mahtumaan vatsalaukkuumme.

Eräästä saamastani paketista paljastui kirja. Sinänsä se ei ole yllätys, että MINÄ saan lahjaksi kirjoja, mutta tämä kirja on hieman erilainen kirja. Sen nimi on Elämäni listoina. Erilaisten listojen lisäksi kirja sisältää mietelauseita jokaiseen päivään.

Eli nyt sitten minun pitäisi keksiä aina 10 asiaa elämästäni, mitkä haluan ikuistaa näihin listoihin. 10 hauskinta juhlaani. 10 ihailemaani taiteilijaa. 10 suosikkivaatettani. 10 elämäni onnellisinta päivää.

Ensisilmäykseltä kirja vaikuttaa aika lailla höpöhöpöltä. Jonkun yksisarvisterapeutin tekemältä. Mutta kun asiaa ajattelee tarkemmin, se voisi oikeastaan tehdä juuri nyt minulle ihan hyvää, kun joudun tosissani miettimään, mitä kaikkia asioita minulla on elämässäni. Muutakin kuin järjetön stressi, tajuton väsymys ja burnout. En olekaan tässä pieneen hetkeen ajatellut niitä hyviä asioita, minulla on. Tai on ollut.

Ensimmäinen lista. Koska olen väsynyt ja pinkeä vatsani ei hirveästi piristä olotilaani, aloitan helposta listasta: Asiat, joita ilman en lähde kotoani.

1. Käsilaukku 
2. Kännykkä 
3. Lompakko 
4. Kotiavaimet 
5. Sytkäri 
6. Röökiaski 
7. Kalenteri 
8. Särkylääkkeet 
9. Nenäliinapaketti 
10. Ulkovaatteet 

Se oli aika helppo. Toinen lista. Tämä vaatii jo vähän miettimistä: Lempipaikkani kotikaupungissani.

1. Oma koti 
2. Aurajokiranta 
3. Tonttumäen koirapuisto 
4. Vilkkilänmäki (erityisesti kesällä) 
5. Ruissalon kasvitieteellinen puutarha 
6. Suxes 
7. RantaKerttu 
8. Educarium 
9. Koirauimaranta 
10. Aisti ry:n toimisto 

Kolmas lista. Alkaa mielikuvitus jo loppua ja vatsa huutaa ruokalepoa. Teen vielä tämän, ja sitten annan vatsani levätä. Tämä on näistä kolmesta vaikein: Toiveet, joiden haluaisin toteutuvan.

1. Lisää koiria, joita saisin hemmotella ja rakastaa 
2. Ura tutkijana (mieluiten turhien asioiden tutkimista, koska se on kivempaa kuin hyödyllisten asioiden tutkiminen) 
3. Kirjan/Kirjojen kirjoittaminen 
4. Selkäkivuton loppuelämä 
5. Ymmärryksen lisääntyminen ADHD-oireisia henkilöitä kohtaan 
6. Eläinavusteisuuden lisääntyminen eri aloille 
7. Väitöskirja 
8. Rakkaalle Kaunokaiselleni SUPERPITKÄ elämä 
9. Rakkaalle miehelleni kärsivällisyyttä minun kanssani 
10. Kotisiivooja 

Ehkä tämä riittää tältä illalta. Tuossa olisi vielä monta kymmentä listaa tekemättä, mutta en jaksa enempää. Heittäydyn pitkäkseni sohvalle ja jatkan Poliisiopisto-leffojen katsomista. Miehelläni on ne kaikki, joten päätin aloittaa tällaisen mukavan ja kevyen leffaputken aivottoman komedian parissa. Sopii mukavasti tämän illan jatkoksi.

Hevosenpaskan taikaa

Koko aamun jatkunut tihkusade on tehnyt maasta tummanruskeaa mutavelliä. Lieju purskahtelee lenkkareiden alta pakoon. Kiroilen, ettei minulla ole kumisaappaita. Ne olisivat tässä kelissä aika kova juttu.

Olen Hepojoen Vuonohevosten tallilla, Piikkiössä. En ole edelleenkään ryhtynyt hevostytöksi sen kummemmin, mutta tänään näillä talleilla on tärkeä päivä. Yhdistyksemme, Aisti ry, on järjestänyt täällä eläinavusteisen tieto- ja toimintapäivän.

Pihalla on jo vilskettä ja vilinää. Yhdistyksemme jäseniä perheineen on tullut viettämään tänne aktiivista ja mukavaa päivää sekä saamaan tietoa eläinavusteisesta kuntoutustoiminnasta. Lapset juoksevat edestakaisin. Kaikkia eläimiä pitää saada silittää ja rapsuttaa. Villapossujen aitauksen vieressä on iso saavi omenoita. Niitä saa antaa possuille. Päivän päätteeksi koko saavi on taatusti täysin tyhjä. Sen verran innokkaasti lapset syöttävät possuja.

Myös kanat kiinnostavat, ja lapset syöttävät myös niitä. Koirat saavat paljon huomiota, ja tietenkin myös tallin vuonohevoset. Tarjolla on ratsastusta, hevosten hoitoa sekä kärryajelua. Mikä hassuinta, lapset suorastaan tappelevat siitä, kenen vuoro on seuraavaksi hakea kottikärryt ja siivota hevosenkakka tallin lattialta. Paskanlappaamisessa on jotain maagista.

Vaikka sade yltyy, lapset eivät huomaa mitään. He ovat niin innoissaan ympärillä olevista eläimistä. Juuri tätä oikeastaan odotinkin: Lasten iloa ja intoa. Juuri siksi ehdotinkin yhdistyksellemme, että tällaisen eläinavusteisuudesta kertovan toimintapäivän voisi järjestää. Tietoa vanhemmille ja toimintaa lapsille. Ehdotukseni otettiin innokkaasti vastaan, sillä mitään tällaista yhdistyksemme ei ole aikaisemmin edes järjestänyt.

Uskallan itsekin käydä hevosen selässä. Olen ratsastanut viimeksi 20 vuotta sitten. Minulla ei ole ohjaimia, vaan hevosta talutetaan samalla, kun istun kyydissä. Käynti on hidasta. Tunnen hevosen hengityksen omassa ruumiissani. Tunnen hevosen liikkeet ja rytmin. Alan rentoutua istuttuani hetken hevosen selässä, enkä jännitä enää niin paljon. Ratsastaminen tuntuu hyvältä!

Luennoitsijamme saapuvat paikalle. On aika kutsua vanhemmat sisälle ja jättää lapset ajelemaan hevoskärryillä viileään syyssateeseen. Lapsia ei haittaa. He eivät haluaisi edes osallistua mihinkään kuivaan keskusteluun. He ovat tulleet tänne paijaamaan eläimiä ja paistamaan makkaraa nuotiolla. Ei heitä mitään tietoisku kiinnosta.

Vanhempia kyllä kiinnostaa. Kuuma tee ja kahvi tekevät myös kauppansa, kun he ovat ensin värjötelleet viileässä syyssäässä ja yrittäneet olla kastumatta. Esittelen luennoitsijat, ja sen jälkeen alkaa keskustelu. Vanhemmilla on paljon kysyttävää. Heitä kiinnostaa eläinavusteinen terapia. He haluavat saada sitä lapsilleen, kuka mistäkin syystä.

Keskustelu käy kuumana. Aika loppuu. Lapset odottavat vanhempiaan ulkona. Heille oli järjestetty lastenvahdit keskustelun ajaksi. Vaikka kysyttävää olisi vielä paljon ja asiaa vaikka kuinka, meidän on pakko lopettaa. Aika on rajallista.

Oma teinini tulee innosta vinkuen vastaan: “Otetaan Kukkanen mukaan!” En ymmärrä, mikä on Kukkanen, ja sanon, että otetaan vain. Vasta myöhemmin tajuan, että olen lupautunut ostamaan tyttärelleni varsan nimeltä Kukkanen.

On lähdön hetki. Lapset rimpuilevat ja tappelevat vastaan. He eivät halua mennä autoon. He haluavat jäädä vielä ratsastamaan ja syöttämään possuja. Vanhemmat kantavat jälkikasvunsa niska-perse-otteella autoon ja köyttävät kiinni. Sen jälkeen äkkiä itse rattiin ja hanaa, jottei jälkikasvu ehdi irrottaa itseään vöistä ja karata autosta. Käyn itse saman taistelun 13-vuotiaan kanssa, joka ei halua lähteä Kukkasen luota. Hän on varma siitä, että Kukkanen mahtuisi meidän parvekkeelle.

Vaikka saankin perustella teinilleni pitkään ja hartaasti, miksei heppavauva lähde mukaamme, olen samalla sisimmässäni iloinen. Tämä päivä oli, jälleen kerran, osoitus eläinten valtavasta voimasta. Siitä, miten paljon hyvää eläinten läsnäolo tuottaa ihmisille. Oli eläin mikä tahansa, sen positiivinen vaikutus on sanoinkuvaamaton.

Autistit, jotka eivät normaalisti juurikaan puhu, juttelivat eläimille vuolaasti. Lapset, jotka eivät juuri välitä olla kontaktissa, ottivat kontaktia näihin tilan eläimiin oma-aloitteisesti. Kosketusta vieroksuvat antoivat hevosen turvan koskettaa kättään.

Eläimissä on jokin uskomaton taika, kun paskanlappaamisestakin saadaan tehtyä hauska ja miellyttävä tapahtuma!