Älykkäät elukat - Telkänrannan luennolla

Kello on 15.40. Painan kaasua järkyttävän kipeän nilkkani kanssa niin paljon kuin pinkistä Yariksestani kaasua lähtee. Matka ei ole pitkä, se on vain puolitoista kilometriä, mutta nyt on tosi kyseessä ja kiire on jumalaton. Olen matkalla Turun pääkirjastolle.

Saan - luojan kiitos - parkkipaikan aivan kirjaston pääsisäänkäynnin vierestä. Minun ei tarvitse klenkata pitkää matkaa. Äkkiä portaat ylös - pirun vaivalloisesti - ja sen jälkeen katsomaan, onko jonoa jo. On! Minun päästessäni paikalle alkuun on 45 minuuttia vielä aikaa, mutta jonoa on nyt jo, ja sitä muodostuu minun tuloni jälkeen jatkuvasti. Oli todella hyvä tulla talla pohjassa, ajoissa paikalle. Joudun seisomaan kipeän jalkani kanssa, mutta odotus on sen arvoista. Tiedän sen.

Luentosalin ovet avataan, ja jengi tunkee sisään. Saliin ei mahdu kovinkaan montaa ihmistä, ehkä 80, ja jonossa on porukkaa paljon enemmän. Juoksen, jotta pääsen eturiviin ja saan hyvän paikan. Nivelsiteet muistuttavat välittömästi siitä, että ne ovat repeytyneet eikä nyt olisi mitenkään kovin fiksua juosta. Onneksi saan istua seuraavan tunnin, eikä minun tarvitse liikkua mihinkään. Nilkkani saa lepoa. 

Läheskään kaikki eivät mahdu luentosaliin. Ulkopuolelle jää vielä paljon jengiä. Heitä ei voida ottaa paloturvallisuuden vuoksi luentosaliin sisälle, joten he joutuvat oikeasti jäämään salin ulkopuolelle. Ovi jätetään kuitenkin auki, jotta he pääsevät kuulemaan luentoa. 

Tämän supersuositun luennon on järjestänyt Finnish Society for Human-Animal Studies osana huomenna alkavaa ihka ensimmäistä (Un)Common Worlds-konferenssia. Yleisölle luento on ilmainen, mutta halpaa hintaakin enemmän yleisöä kiinnostaa puhuja, Helena Telkänranta. Hän on voittanut tietokirjapalkintoja ja kirjoittanut mm. Millaista on olla eläin-teoksen. Tämän päivän luennon aiheena on eläinten tunne-elämä ja älykkyys. Asia kiinnostaa minua suuresti. Ja näemmä aika montaa muutakin ihmistä, koska kaikki eivät mahdu edes saliin.

Myös viisi opiskelutoveriani Tampereen yliopiston koulutuksesta on tullut paikalle. Tämä kertoo paljon luennoitsijan suosiosta, sillä yksikään opiskelutovereistani ei asu edes Varsinais-Suomessa. He ovat kaikki tulleet todella pitkien matkojen päästä, ajaneet monta sataa kilometriä päästäkseen tälle tunnin luennolle. Telkänranta on kova muija!

Asiaa on paljon, ja se pitäisi saada kaikki tungettua yhteen tuntiin. Onneksi Telkänranta on hyvä puhuja, ja myös hauska. Hän saa selitettyä asian maallikkokielellä kaikille niin, ettei asiasta jää taatusti minkäänlaisia epäselvyyksiä.

Pähkinänkuoressa luennon sanoma on se, että eläimillä on perustunteet, mutta erilaisen aivorakenteen takia eläimet eivät nykytiedon valossa pysty kaikkiin sellaisiin tunteisiin, mitkä vaativat suuren määrän harmaata ainetta aivoissa. Toki tutkimus on monen eläinlajin kohdalla vielä alkutekijöissään, joten tieto aiheesta tulee taatusti lisääntymään seuraavan vuosikymmenen aikana. Tutkimusta tehdään ahkerasti parhaillaankin, ja uusia tuloksia julkaistaan jatkuvasti.

Telkänranta saa raikuvat aplodit. Minä hyvästelen opiskelutoverini ja klenkkaan takaisin autolle. Nyt saa klenkata kaikessa rauhassa, ihan hitaasti. Nyt ei ole enää kiirettä. 

Tulevan viikon aikana on vielä luvassa luentoja Turun yliopistolla. Tutustu ihmeessä yllä olevan linkin kautta, jos vähänkään kiinnostaa! Luennot ovat - ainakin minun tietooni - kaikki ilmaisia.

Minustako käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttaja? KYLLÄ, KIITOS!

Kello on 14.04, kun herään sohvalta. Olen yöunieni jälkeen siirtynyt sohvalle jatkamaan nukkumista. Oloni on mahtava! Se on virkeä, innostunut ja toiveikas. Minulla olisi virallisia asioita hoidettavana, mutta ne eivät ole kiireellisiä. Ne saavat odottaa huomiseen. Juuri nyt minulla on muuta tekemistä, paljon tärkeämpää sellaista. Ja jotain sellaista, mitä en halua lykätä enää minuuttiakaan tuonnemaksi.

Tampereen yliopisto on ensimmäisenä Suomessa kehittänyt käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen. Aikaisemmin mikään yliopisto Suomessa ei ole tarjonnut mitään eläinten kouluttamiseen viittaavaakaan koulutusta. Tämä on ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa laatuaan. Ja tämä on juuri sellainen koulutus, minne minä olen aina halunnut päästä. Juuri tällaista koulutusta minä olen odottanut kuin kuuta nousevaa!

Jotta voisin toimia hyvänä eläinavusteisena pedagogina ja valmentajana, minun on tunnettava eläimen mieli. Eläimen mielen tuntemiseen eivät riitä ne Helena Telkänrannan kirjat, mitkä olen lukenut, vaikka nekin ovat hyvin asiaa avaavia. Tarvitsen jotain enemmän.

Lisäksi haluan kouluttaa itse omat koirani eläinavusteiseen työhön. Haluan olla varma siitä, että koira tulee koulutettua, joten parempi tehdä se itse. Toistaiseksi minulta kuitenkin puuttuvat tiedot ja taidot, millä kouluttaa koiraa. Toki harrastan rally-tokoa, ja olen sieltä saanut muutamia vinkkejä, mutta pelkkä rally-toko ei riitä. Se toimii hyvänä ja vahvana pohjana, mutta yksinään se ei ole läheskään riittävä. Tarvitsen muutakin. Ja tämä koulutus on juuri se, mitä minä tarvitsen!

Koulutuksen hakulomake haluaa liitteitä. Ansioluettelon ja motivaatiokirjeen. Etsin vanhoja ansioluetteloitani tietokoneen uumenista. En löydä yhtäkään. En tiedä, mihin ne ovat joutuneet, mutta eipä tässä murhe auta. Pitää tehdä kokonaan uusi. Ainakin saan tehtyä ansioluettelon, joka on räätälöity nimenomaan tätä opintokokonaisuutta varten.

Motivaatiokirjeen kirjoittaminen on helppoa, sillä olen enemmän kuin motivoitunut osallistumaan koulutukseen. Korostan luottamustehtävääni Koirat kuntoutus- ja kasvatustyössä ry:ssä, eläinavusteisen valmentajan koulutustani sekä kaikkia niitä eläinavusteisia juttuja, mitä olen tehnyt ja tulen tekemään vielä tämän vuoden puolella. Muun muassa Aisti ry:n eläinten viikon teemapäivä eläinavusteisesta kuntoutuksesta. Nyt tekin tiedätte, joten varautukaa! Teemapäivästä tulee AI-VAN U-PE-A, ja siellä on erinomaisia puhujia. Päivämäärä on 7.10., ja lisätietoa tulee Aistin sivuille tässä lähipäivinä. Sinne kannattaa tulla koko perheen kanssa!

Vielä pitäisi täyttää itse hakulomake ja laittaa se menemään. Jännittää ja pelottaa. Pelottaa, että hakijoita on niin runsaasti, etten pääse edes haastatteluun asti. Toisaalta, ellen pääse, haen seuraavalla kierroksella uudestaan. Tulen hakemaan niin monta kertaa, että varmasti pääsen! Tämän koulutuksen haluan, ja teen mitä tahansa saadakseni sen.

Hakuaikaa on vielä reilut kuukauden päivät. Haastattelut ovat vasta marraskuussa. Tulee pitkä ja tuskainen odotus, kun odotan vastausta, pääsenkö haastatteluun vai en. Toisaalta, jos pääsen, tulee sitäkin suurempi riemu, ilo ja into.

Toiseksi viimeinen kerta toden sanoo

Olettaisin, että nyt ovat kaikki tilaamani kirjat vihdoin tulleet! Paitsi yksi Helena Telkänrannan teos, mikä ilmestyy vasta lokakuun lopulla. Se on sitten se ihan vihoviimeinen kirja. Mutta en usko, että sitä ennen tulee enää uusia kirjoja. En ainakaan luule. Ehkä…

Luulin jo saaneeni kaikki kirjani, mutta ilmeisesti yksi oli hieman eksynyt matkalla, nimittäin Tapani Aholan ja Ben Furmanin Ongelmista ratkaisuihin - Lyhytterapian perusteet. En ole opiskelemassa lyhytterapeutiksi (vielä), mutta koska lyhytterapia perustuu ratkaisukeskeisyyteen, samoin kuin nepsy-valmennus, kirjasta tarjoaa varmasti hyödyllisiä näkökulmia myös valmennustyöhön.

Kirja tarjoaa näkökulmia siihen, miten turha syyttely - ja siitä johtuvat turhat vastakkainasettelut - saataisiin loppumaan. Lisäksi ongelmat ja ihmisten kohtaamat suuretkin tragediat esitellään ystävinä. Niistä voidaan selvitä, kunhan tapahtumista on ensin kulunut hieman aikaa, ja tapahtumiin ollaan saatu tarpeeksi etäisyyttä. Juuri aviomiehensä auto-onnettomuudessa menettäneelle naiselle on täysin turha mennä sanomaan, että tästäkin kokemuksesta on sinulle varmasti hyötyä, sillä hän ei näe sitä viisi minuuttia, eikä viisi viikkoakaan, sen jälkeen, kun on saanut uutisen miehensä kuolemasta.

Kirjassa myös opetetaan tunnistamaan edistyksen merkit itsessään. Jostain kumman syystä, ihminen itse näkee oman edistyksensä viimeisenä, ja usein vielä dissaa sitä vähättelemällä menestyksen “määrää” ja “laatua”. Ainakin itse sorrun tähän hyvin herkästi. Tai no, oikeastaan koko ajan, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Nyt minulla on luettavaa koko loppuvuodeksi! En pahemmin tarvitse uusia kirjoja ennen vuotta 2017, kun en taatusti ole saanut näitä entisiäkään kaikkia luettua siihen mennessä. Vielä odotan sitä yhtä Telkänrannan kirjaa, mutta se tulee sitten, kun se ensin saadaan uunista ulos.

Ja joulupukin toivelistaan tietenkin kuuluu Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö. Tätä kirjaa olen halunnut jo pitkään. Ihan vain vinkkinä poikaystävälle, jos hän miettii, mitä hankkia minulle joululahjaksi.

Huono ja epäsosiaalinen minä

Töissä on ansaittu ruokatauko. Istun luokkahuoneessa, fetasalaatti edessäni, ja tuijotan Helena Telkänrannan teosta Millaista on olla eläin. En vain pysty lopettamaan lukemista!

Olen ollut kolme viikkoa pois töistä keuhkokuumeen takia. Jos olisin sosiaalisesti älykäs ihminen, nostaisin katseeni kirjasta ja menisin opettajien taukotilaan syömään muiden kanssa. Saisin kertoa omat kuulumiseni ja saisin samalla kuulla muiden kuulumiset. Paitsi etten ehdi, sillä minä luen nyt.

Kirja valottaa aivan uudella tavalla eläimen mieltä ja maailmaa. Se auttaa myös näkemään sen, miten ihminen omalla toiminnallaan tuhoaa muutakin kuin eläinten elinympäristön ja fyysisen terveyden: Ihminen vaikuttaa myös eläinten aistimaailmaan ja tuhoaa sitä hiljalleen.

Tiesitkö, että eläin kuulee useampia ääniä kuin ihminen? Tiesitkö, että eläin näkee useampia värejä kuin ihminen? Tiesitkö, että eläimellä on täysin samat perustunteet kuin ihmisellä? Tiesitkö, että eläimet voivat suunnitella lähitulevaisuutta? Minä tiedän, nyt, kun olen lukenut tätä teosta. Ennen en tiennyt.

Eläimet ovat sosiaalisia ja huolehtivaisia yli lajirajojen. Jos hyljevauva parkaisee, lähtee kaurisemo katsomaan, onko sillä kaikki kunnossa. Milloin sinä viimeksi teit mitään vastaavaa?

Kohta alkaa seuraava tunti. Ehdin vielä lukea pari sivua ennen sitä. Suomin itseäni, koska olen huono ja epäsosiaalinen työtoveri. Korjaan asian heti, kun olen saanut tämän kirjan luettua. Sen laskeminen käsistä muuten kuin oppituntien ajaksi on tällä hetkellä täysi mahdottomuus.

Eläimet voivat huolehtia myös toisten lajien vauvoista. Tällä telkällä tosin on vain omansa huolehdittavana.

Hullu mikä hullu

Ei viikkoa ilman uutta kirjaa! Tässä vähään aikaan ei ole tainnut olla edes yhtä kokonaista päivää ilman uutta kirjaa. Tänään meidän ahkera ja aina yhtä iloinen postitätimme toi minulle Helena Telkänrannan teoksen Millaista on olla eläin. Ensimmäinen teokseni, mikä liittyy millään tapaa eläinavusteiseen valmennukseen.

Kirja näyttää hyvältä, se tuoksuu hyvältä (kyllä, kirjoissa on ihana tuoksu) ja tuntuu käteen hyvältä. Sisällysluettelo on lyhyt, mutta mielenkiintoinen: Eläinten aistimaailma, tietoisuus, oppiminen, kulttuuri, tunteet, sosiaalinen elämä… Pelkän sisällysluettelon perusteella alkaa tuntua, että näissä yksissä kansissa on kaikki se perustieto, mitä tarvitsen eläinten ”pääkopan maailmasta”. Onneksi (?) minulla on lääkäriaika taas tänään, joten pääsen (?) istumaan odotushuoneeseen ja saan tutustua kirjaan lääkärille pääsyä odottaessa.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja pidän kirjoitustyylistä. Se on täyttä asiaa, muttei kuitenkaan kuivakkaa kökköä, mitä olisi raskas lukea. Olen mielissäni siitä, että maailmassa on vielä olemassa tutkijoita, jotka osaavat myös luovan kirjoittamisen jalon taidon. Läheskään kaikki sitä eivät hallitse. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta…

Voisi jopa sanoa, että minulle on jäänyt traumat tieteellisen tekstin kirjoittamisesta: Opiskellessani erityispedagogiikan aineopintoja, sain erään seminaarin pitäjältä haukut siitä, että kirjoitan liian mielenkiintoista ja värikästä tekstiä, koska tieteellisen tekstin ei kuulu olla sellaista. Tieteellisen tekstin pitää olla puisevaa, tylsää ja kuivaa. Itse olen eri mieltä tästä, sillä mielestäni minkään tekstin ei tarvitse olla puisevaa, tylsää ja kuivaa. Ja koska olen jästipäinen pässi, pidin pääni enkä suostunut väkisinkään korjaamaan tekstiäni kuivemmaksi, sain seminaarista arvosanaksi kakkosen. Olen tästä vieläkin erittäin katkera.

VIRVE, MINÄ MUISTAN TÄMÄN!!!!!!! Vaikken todennäköisesti ikinä enää tulekaan käymään yhdelläkään seminaarilla, minkä juuri sinä vedät.

Lääkärin ovi käy. Minun vuoroni. Kirja on pakko pistää sivuun hetkeksi.

Kun pääsen kurvaamaan apteekin kautta kotiin, vilkaisen vahingossa kirjan takakantta. Siinä on maininta siitä, että Telkänranta on evoluutiobiologi. Hyvä ystäväni jäi juuri opintovapaalle, ja yksi niistä asioista, mitä hän aikoo opintovuotensa aikana opiskella, on evoluutiopsykologia, mitä Turun yliopisto tarjoaa ainoana pohjoismaisena yliopistona. Ei tule varmaan mitenkään yllätyksenä, että innostun, kiinnostun, otan läppärin käteen ja alan HETI googlettaa. Jos jostain löytyy mahdollisuus suorittaa evoluutiopsykologian kursseja avoimessa yliopistossa, ilmoittaudun sinne heti, siitä huolimatta, että minulla on tällä hetkellä meneillään viidet eri opinnot. No, eipä löydy. Pah! Minun on siis aivan pakko päästä jollain ilveellä Turun yliopiston pääaineopiskelijaksi ensi vuonna, jotta pääsen suorittamaan evoluutiopsykologian opinnot sivuaineena. Tässä on vielä aikaa miettiä, mitä voisi lähteä opiskelemaan. Hullu mikä hullu, mutta mitäs sitä ihminen omalle hulluudelleen voi.

Ellen pääse heti opiskelemaan evoluutiopsykologiaa, niin eläinavusteista valmennusta ainakin pääsen. Ihan jo tässä parin päivän päästä. Voin rehellisesti sanoa, etten ole varmaankaan ikinä odottanut minkään koulutuksen alkamista yhtä innokkaana kuin tämän. Lääkäri jatkoi sairauslomaani, sillä erittäin paha yskä estää työnteon sellaisessa ammatissa, missä ääni ja puhe on ensisijainen työkalu. Päätän viettää seuraavat kaksi päivää ihan hiljaa ja hissukseen, että pääsen lauantaipäiväksi opiskelemaan eläinavusteisen valmennuksen perusteita.

Onko sinusta outoa, että odotan koulunpenkille pääsyä näin innoissani? Kuten sanottua, hullu mikä hullu. Siis minä. Enkä edes aio yrittää parantua tästä hulluuden lajista.

Pakkolomalle – ko?

Postitäti soittaa ovikelloa. Pakko soittaa, koska meille tulevat paketit ovat sen verran isoja, etteivät ne mahdukaan luukusta sisään. Kauno painelee, kiellostani huolimatta, ovesta ulos, ja kerjää postitädiltä rapsutuksia. Hän myös saa ne.

Paketeista tulee ulos kasapäin kirjoja. Jälleen kerran! Onpahan jotain luettavaa taas vähäksi aikaa. Päivän mittaan sähköposti laulaa: Bling, bling, bling. Eivät ole mitään postituslistojen mainoksia, vaan käsittely- ja toimitusvahvistuksia. Minulle on tulossa lisää kirjoja! Postitäti pääsee soittamaan ovikelloani toisenkin kerran. Ellei jopa kolmannenkin.

Postitädin tuoman lukupaketin hedelmiä.

Tajuan myös kalenteria vilkaistessani, että tällä viikolla alkaa eläinavusteisen valmentajan koulutus! Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa, ja olen koulutuksesta todella innoissani. Ei, en ole vieläkään täysin parantunut tästä keuhkokuumeesta, mutta koulutukseen menen, ja piste! En jätä sitä välistä, vaikka joutuisin kantamaan sinne pääni keilapallokassissa. Mikään tauti ei ole niin tappava, että jättäisin välistä koulutuksen, minkä aloitusta olen odottanut innokkaammin kuin pikkupenska jouluaattoa.

BLING! Taas kerran. Sähköpostiin tulee kutsu Kaunon pentukoulun vetäjältä. Heidän tiloissaan olisi Helena Telkänrannan erinomainen luento eläinpsykologiasta ensi viikon lauantaina, 24.9. Paitsi, että olen silloin osallistumassa toisenlaiseen koulutuspäivään, ja olen tähän toiseen päivään ilmoittautunut jo! Tämä luento eläinpsykologiasta olisi mitä mielenkiintoisin ja olisin todellakin halukas menemään luennolle, mutta en ole vielä keksinyt, miten kloonaisin itseni, jotta pääsisin moneen paikkaan yhtä aikaa. Harmittaa, kun kaikki kivat asiat sattuvat samalle päivälle, ja joudun valitsemaan niiden väliltä.

Googletan Helena Telkänrannan nimen ja löydän hänen teoksiaan. Yksi kiinnostava kirja löytyy Bookysta käytettynä ja halvalla. Ostan sen heti. Toinen itseäni kiinnostava teos on vasta tuloillaan, mutta sen saa tilata jo valmiiksi. Kun se ilmestyy, postitäti pääsee taas hommiin. Ja minä pääsen opiskelemaan eläinpsykologiaa.

Vilkaisen uudestaan kalenteria, ja tajuan, että olen ilmoittautunut HAASTE-toimintamallikoulutukseen samalle viikolle kuin mitä meillä on syysloma. Olemme silloin reissussa Kuopiossa, Rauhalahdessa. Saamme tulla sieltä siis kaasu pohjassa, jotta ehdin tuohon HAASTE-koulutukseen. Koulutus on erinomainen ja suosittelen sitä kaikille, jotka joutuvat työssään tai arkielämässään tekemisiin käytöshäiriöisten lasten ja nuorten kanssa. Ja koska saan tämän koulutuksen yhdistykseni kautta erittäin halvalla, en voi jättää sitä väliin. En vain voi! Mutta en voi tietenkään jättää lomareissuakaan väliin, koska täytyyhän sitä ihmisen joskus lomailla ja levätä.

Rakastan kirjoja! Ne tuovat tunnelmaa sisustukseen.

Vai – ko?

Milloinkohan minä olen viimeksi lomaillut ja levännyt? Olen ollut sairauslomalla, kyllä, mutta olenko todellakin levännyt? Fyysisesti olen levännyt, en ole tehnyt mitään ruumistani rasittavaa. Mutta olen suorittanut lomani aikana kaksi verkkopedagogiikan kurssia verkossa opiskellen, ylläpitänyt blogia, tehnyt oppimistehtäviä, askarrellut voimavaratammen, kirjoittanut esseitä, lukenut kirjoja, tilannut lisää kirjoja, etsinyt lisää koulutuksia, mihin voisin ilmoittautua. Sitten ihmettelen, kun kalenterini onkin yhtäkkiä täynnä menoa, minulla ei olekaan yhtään vapaa-aikaa eikä pienintäkään hengähdystaukoa, ja sitten palan loppuun.

Toisaalta, tarvitsen järkevää tekemistä, sillä tylsistyn helposti. Kaipaan haasteita ja haluan oppia uutta. Mutta onko tämä nykyinen tahtini yhtä tappava kuin keuhkokuumeeni? Sitä olisi ihan hyvä miettiä ennen kuin se herra Burnout kävelee ovesta sisään. Kaikkea ei tarvitsisi tehdä aina sen vaikeamman kautta. Kaikkea ei myöskään tarvitsisi käydä samalla kertaa: Kyllä niitä kursseja tulee myöhemminkin uudestaan, ja ehdin kyllä sitten myöhemminkin käydä ne. Ja jos menen jollekin kurssille, minun ei tarvitsisi lukea joka ikistä aiheesta kirjoitettua kirjaa, vaan voisin tyytyä lukemaan pelkästään kurssikirjat. Pääsisinkö helpommalla? Kenties. Tosin, postitädilläni olisi silloin vähemmän töitä, samoin sisustussuunnittelijallani, joka sai vuosi sitten toden teolla raapia päätään, kun mietti, miten ihmeessä hän saa mahdutettua olohuoneeseeni lisää kirjahyllyjä.

Olohuoneen pöydän päällä on uusin Koiramme-lehti. Postitäti ojensi sen minulle tänään kaikkien pakettien kanssa. Se on Kennelliiton lehti, täynnä rentouttavaa luettavaa. Ei mitään tiukkaa, tieteellistä tutkimustekstiä, vaan kuulumisia koiranäyttelyistä, asiaa pentujen koulutuksesta sekä kevyt artikkeli koirien jalostuksesta. Pitäisikö minun, edes täksi illaksi, unohtaa kaikki opiskelu, kaikki työ, olla ajattelematta opinnäytetyötä ja tulevia kursseja ja koulutuksia? Pitäisikö tehdä kuppi kuumaa ruusunmarjateetä, istua nojatuoliin ja lukea vaihteeksi Koiramme-lehteä kaikkien näiden kouluteosten vastapainoksi? Pitäisikö nyt, edes tämä ilta, antaa aivojen ja niiden kahden harmaan ja karvaisen aivosolun levätä?

Jos jossain olisi kurssi siitä, miten rauhoitun ja lepään, sinne minun varmasti kannattaisi mennä, eikä minnekään muualle.

Päätä särkee kaikesta yskimisestä, ja vähän väsyttääkin, sillä nukuin viime yönä todella huonosti. Lähetän poikaystäväni kauppaan ostamaan meille jäätelöä. Tyttären lähetän Kaunon kanssa iltalenkille. Hetki omaa aikaa, ihan vain lepoa. Ja Koiramme-lehteä. Taidan antaa jouluna meidän postitädille konvehtirasian pienenä bonuksena hyvästä työstä. Hän sentään toi sen lehden minulle ja edesauttaa työllään sitä, että minä rentoudun edes hetkeksi.

PS. Suosittelen erittäin lämpimästi Sisustustoimisto Rooman ja Susanna Kivilahden sisustuspalveluita. Kiitos Susannan, itselläni on täydellinen, itseni näköinen ja upea koti, missä jokainen huonekalu on tarkkaan valittu ja oikeassa paikassa.