Kermaperseiden kuningatar navettahommissa

Nauta numero 98, alias Pinja

Katson itseäni Tampereen yliopiston vessan peilistä, ja säikähdän niin perkeleesti. Näin komeita ja tummanliloja silmäpusseja en ole nähnyt edes Tim Burtonin leffoissa! Nämä ovat jo niin komeat, että näillä voittaisi jonkun palkinnon.

Voisikohan Nelonen rahoittaa maailmoja järisyttävän kisaohjelman "Suomen suurimmat pussit"? Minä olisin kyllä palkintopalleilla näiden omien pussieni kanssa.

Voi Ristus, miten pervolta tuokin kuulostaa: PalkintoPALLEILLA PUSSIENI kanssa... 

Onneksi täällä ei ole muita läsnä juuri nyt, niin saan itse höröttää omille, helvetin paskoille vitseilleni. Kuka muukaan minun vitseilleni nauraisi, ellen minä itse?

Kaiken lisäksi, minä haisen. Taas. Täällä Mansesterissa ei ole edes lämmin, mutta minä hikoilen kuin suurempikin sika. Lieneekö minulla ennenaikaiset vaihdevuodet vai onko minulla vain raskaansarjan hikigeenit? Ken tietää. Joten kysytään Keniltä!

Hahhahhahhahhahha. Olenpas hulvaton.

Tämä vitsieni poikkeuksellisen paska taso selittyy hyvin pitkälti eilisen päivän ohjelmalla. Toisaalta eilinen oli aivan uskomattoman upea päivä! Pääsin navettahommiin. Kyllä, luit oikein. Kaupungin keskustassa asuva kermaperseiden kuningatar hikisine kainaloineen oli eilen haalarit päällä, saappaat jalassa navetassa. Ja voi jestas, että siellä oli hauskaa!

Toisaalta taas kaiken hauskuuden ja söpöjen vasikoiden vastapainona olen tällä hetkellä niin jumalattoman väsynyt, että voisin myydä sieluni Saatanalle, jos saisin ottaa edes tunnin mittaiset päiväunet. Ja tämän väsymyksen syyhän on tietenkin se, että lähdin torstai-iltana Turusta Tampereelle tajuten vasta Toijalan kohdalla, että koko perkeleen armas lääkesatsini on minun helvetin kalliilla sisustetussa kodissani.

Perjantai-ilta meni rentoutuessa Scandic Stationin aulabaarissa, jumalattoman kallista paikallista lonkeroa lipittäen. Se vähensi vitutusta jonkin verran. Yö meni täysin päin sitä itseään, koska nukkunappulani olivat tietenkin 150 km etelän suuntaan. Ja näillä minun iki-ihanilla uniongelmilla ei todellakaan nukuta edes hotellin king size-vuoteella, x-asennossa ja alasti, ellei niitä nukkunappeja ole huuhdeltu kurkusta alas.

Aamulla lähdin suoraan hotellin aamiaiselta rautatieasemalla. Meidän oli tarkoitus ottaa kimppataksi kohteeseemme, eli Ahlmanin opistolle. Kesken taksimatkan työterveyslääkäri soitti. "Jostain kumman syystä" hän ei edes yllättynyt, kun kerroin, että minä olen Mansessa ja lääkkeeni ovat Åbossa. Pikemminkin kuulin hänen pidättävän nauruaan parhaan kykynsä mukaan. Ajatteli varmaan, että luojan kiitos tuo Mäkisen akka on juuri hänen potilaansa, niin tulee aina välillä jotain hupia hänenkin tylsään työpäiväänsä, kun hän saa selvitellä minun häröilyjäni.

Ahlmanilla me laitoimme ensin haalarit päälle, sitten kumpparit jalkaan ja kumihanskat käteen. Sen jälkeen astelimme läpi kärpästen valloittaman navetan pikkuvasikoiden puolelle. Siellä he odottelivat meitä. Ihan pikkuiset vauvalehmät. Ja voi hellanduudelis, että he olivat ihania!

Meidän ryhmämme vasikka oli nauta numero 98, nimeltään Pinja. Pikkuiselle nöpönenulle piti opettaa, että riimu on ihan kiva asia, ja riimu naaman koristeena voi jopa kulkeakin! Pinja oli todella nopea oppimaan, ja ahne kuin pieni possu. Namipalat kelpasivat, ja eipä siinä kauaa mennyt, kun Pinjalle oli laitettu riimu. Eipä Pinja siitä riimusta perustanut kovinkaan paljoa, mutta kyllä hän sen kanssa suostui lyhyen pätkän kävelemään. Söpö pikkuinen Pinja. Kyllä jäi kova ikävä tuota nöpönenää!

Emme olleet saaneet ihan kokonaan koulutuspäivää vielä kondikseen, kun minulle alkoi tulla sellainen olo, että nyt lähtee! Lähtee taju, järki ja vielä jalatkin alta. Hikeä ainakin pukkasi sen saamarin seksikkään haalarin kanssa. Kävin kysymässä eräältä kouluttajalta, jahka hän voisi viedä minut autolla lähimpään apteekkiin, jotta voisin hakea ne surullisen kuuluisat lääkkeeni. Sain kyydin, sain lääkkeet ja sain jopa otettua ne kera inkiväärijuoman.

Eipä siinä muuta, mutta kun otan piristävät lääkkeet klo 15, niin se tarkoittaa sitä, että minä en illalla nukahda, en sitten millään! Onneksi telkkarissa oli monta kanavaa, ja sieltä tuli ihan mukiinmenevää ohjelmaakin. Eipä tullut tylsää, kun pyöriskeli puolen yötä siinä king size-vuoteella erilaisissa asennoissa.

Olin minä jossain kohti yötä nukahtanut lopulta, sillä heräsin herätyskelloon. Aamutoimet tein kuin olisin uinut toffeeliejussa. Jaksoin hädin tuskin vaatteet laittaa päälle ja raahautua aamupalalle. Sen jälkeen check out, ja respalle pyyntö kaunis, jospa hän viitsisi soittaa taksin. En jaksanut kävellä tuota valtavan pitkää seitsemän minuutin matkaa kaikkine kantamuksineni.

Tänään meillä on aiheena eläinavusteisuus. Yksi minun lempiaiheistani! Mutta myisin siltikin sieluni saatanalle, jos pääsisin ottamaan ne pienen pienet päiväunet.

PS. Tässä linkissä haastattelu meidän koulutukseen liittyen: https://areena.yle.fi/1-4487877.

Tässä toisessa linkissä lyhyt kirjoitus tuohon nautakoulutukseen liittyen: https://yle.fi/uutiset/3-10368417. 

Lupauksia vuodelle 2018

On aika tehdä uuden vuoden lupaukset vuodelle 2018. Vilkaisin viimevuotista listaani. Se näyttää tältä:

• Yhteistä parisuhdeaikaa
• Nykyiset opinnot kunnialla loppuun
• Uusia, mielenkiintoisia opintoja
• Uusi koiraharrastus
• Tarkempaa taloudenhoitoa
• Parempaa huolta itsestä
• Tulevaisuudensuunnitelmien selkiyttäminen
• Vapaaehtoistyön jatkaminen
• Koira-avusteiseen toimintaan paneutuminen

Mitä näistä lupauksista olen onnistunut pitämään? Ainakin sain valmentaja-opinnot suoritettua loppuun kunnialla, olen aloittanut uudet opinnot (pikemminkin monta uutta opintoa) ja aloitin uuden koiraharrastuksen. Jatkoin vapaaehtoistyön tekoa, ja jopa sain uusia vapaaehtoistöitä. Olen paneutunut koira-avusteiseen toimintaan ja tulevaisuudensuunnitelmat ovat osittain selkiytyneet. Taloudenhoito on perseellään, en osaa edelleenkään pitää itsestäni huolta ja vaikka parisuhdeaikaa on tullut vietettyä, sitä ei ole tullut vietettyä niin paljon kuin mikä oli tarkoitus. En ole siis täysin onnistunut pitämään lupauksistani kiinni vuoden 2017 aikana.

Enemmän vapaapäiviä vuonna 2018!

Kun mietin tavoitteitani ensi vuodelle, voisinpa melkein tehdä hieman päinvastaisen listan. Opintoja minulla on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi. Voisin pitäytyä näissä nykyisissä ja olla ottamatta enempää opintoja repertoaariini. En lupaa vähentää, koska tiedän, etten onnistu siinä kuitenkaan. Mutta lupaan olla lisäämättä enää taakkaani jollain täysin uudella.

Lupaan myös, etten lisää vapaaehtoistyön määrää. Aion pysyä tässä nykyisessä määrässä enkä aio vähentää sitä. Mutta lupaan, että vapaaehtoistyöt ovat nyt tässä enkä ryhdy enää mihinkään uuteen luottamustehtävään. Minulla on niitä tässä kohdin ihan tarpeeksi.

Yhden uuden koiraharrastuksen tulen aloittamaan, sillä olen ilmoittanut jo Kaunon siihen. Mutta lupaan, että en ota myöskään koiraharrastuksia enää lisää. Rally-toko ja nosework riittävät.

Väriä elämään vuonna 2018!

Mitä minun pitäisi luvata, on asioiden lisäämisen sijaan vähentää niitä. Lisätä yksinoloaikaa, parisuhdeaikaa ja lepoa, sekä vähentää kaikesta muusta. Myös tämä kiukutteleva selkäni herättää kysymyksen mielessäni: Olisiko vihdoin ja viimein aika yrittää tehdä jotain selkäni hyvinvoinnin eteen? Ne jumppamuodot, mitkä auttavat juuri minun selkävammaani, eivät ole sellaisia, mitkä ihan hirveästi houkuttelisivat minua. Ja taas minua houkuttelevat urheilulajit eivät sovi selkävammani kanssa yhteen. Paska tilanne kaikin puolin. Mutta lupaan, että kun minulla on tarpeeksi aikaa, voimia ja jaksamista, ja olen saanut selätettyä tämänhetkisen masennuksen ja uupumuksen, yritän tehdä jotain tämän selkäni hyvinvoinnin eteen. Tällä hetkellä henkinen hyvinvointini ja jaksamiseni on tärkeämpää saada kuntoon kuin selkäni, vaikka on sekin tärkeä asia.

Entäs talous ja raha-asiat? En viitsi edes yrittää, sillä en onnistu siinä kuitenkaan! Luojan kiitos, minulla on todella hyvä mies. "Tarkan markan mies". Hän on huomattavasti parempi ja tarkempi taloudenhoitaja kuin minä olen. Lupaan, että jätän rahojemme hoidon miehelleni, ja siirryn itse taka-alalle. En halua tulla väliin sättäämään. Luotan mieheeni ja tiedän, että hän pitää meidän raha-asioistamme paljon parempaa huolta kuin mitä minä osaisin pitää.

Rauhoittumista ja yksinoloa vuonna 2018!

Vuodesta 2018 tulee hyvinvoinnin vuosi. Vähentämisen vuosi. Lisää voimaa, vähemmän stressiä. Aion parantua tästä masennuksesta ja burnoutista! Olen päättänyt sen. En anna näiden asioiden hallita elämääni enää. Vuosi 2018 toimikoon lähtölaukauksena kohti parempaa hyvinvointia ja valoisampaa, värikkäämpää elämää!

Hyvinvoivaa ja valoisaa uutta vuotta 2018 aivan jokaiselle!

Oravat hevosenpaskassa

Vaaleanpinkki Yarikseni on vuosihuollossa, joten teen sellaista, mitä yleensä en tee: hyppään bussin kyytiin! Minulla on tärkeä tapaaminen liittyen verkostotyön kurssiin. Olemme valinneet parini kanssa aiheeksemme hevosavusteisen kuntoutuksen, ja meillä on tapaaminen erään turkulaisen hevosgurun kanssa. Se, mitä tämä guru ei tiedä liittyen hevosavusteiseen toimintaan tai hevosiin ylipäätänsäkään, sitä ei tarvitsekaan tietää.

Ensin käymme tallilla katsomassa ihania hevosia. Lässytämme niille kuin pikkuvauvoille ja silittelemme niitä. Erityisesti ihastun erääseen pieneen poniin. Hän on aivan valloittava tapaus suurine ruskeine silmineen ja iloisine luonteineen. Harmi, ettei meille mahdu ponia meidän kerrostalokolmioomme. Jospa pysyttelisin vain näissä koirissa.

Kun tallit on koluttu läpi ja kengänpohjamme ovat täynnä pollenpaskaa, pääsemme itse asiaan, eli haastattelemaan tätä hevosgurua siitä, millaista yhteistyötä hän on tehnyt uransa aikana ja mitä hän tekee tällä hetkellä. Asiaa on paljon ja meillä hurahtaa kaksituntinen tuosta noin vain, kun juttelemme.

Aiheeksi tulee myös uusi eläinavusteisuutta eteenpäin ajava yhdistys, Anima ry. Tässä ihan muutaman päivän kuluttua on yhdistyksen vuosikokous. Yhdistys tarvitsee tekijöitä ja ideoita on kaikennäköiseen toimintaan, mikä liittyy eläinavusteisuuteen. Taisin ihan vahingossa luvata, että osallistun tuohon vuosikokoukseen. Ja taisin ehkä ihan vahingossa luvata tekeväni jotain muutakin. Mutta ei siitä sen enempää!

Nousen taas bussiin, ja lähden kohti kotia. Minulla on jotenkin levännyt ja rauhallinen olo. Olo, mitä en ole tuntenut hyvin pitkään aikaan!

Pääsen kotiin, rapsutan rakasta koiraani, istuudun sohvalle. Ja tajuan, että me unohdimme ottaa allekirjoitukset tältä hevosgurulta todisteeksi siitä, että olemme todellakin käyneet siellä! Voi nyt hevonpaska sentään.

Nämä oravan aivot ovat välillä kyllä NIIN rasittavat.

Kaunon päiväkirjamerkintöjä: “Päiväni yliopisto-opettajana”

Mä ihmettelin aamulla, kun äiti kauheessa kiireessä pakkasi tavaroita ja hoputti. Nyt on lauantai! Miks pitäis hoputella? Äiti laittoi mut hihnaan ja vei autoon. Sitten mä ymmärsin, että nyt on joku ihan erikoinen lauantai, ja me tehdään jotain jännää.

Äiti ajoi ihan outoon paikkaan. Mä en ollut käynyt siellä ennen. Se on kuulemma yliopisto, missä äitikin opiskelee. Siellä oli joku iso tapahtuma, missä oli paljon ihmisiä. Ne olivat tulleet ympäri Suomea sinne. Olivat jotain “erkkapedan” opiskelijoita. Mikä lienee.

Äiti vei mut isoon huoneeseen, mikä on kuulemma luentosali. Se alkoi itse höpöttää ihan hirveästi kaikkea ja kertoi siitä, miten koirien kanssa voi tehdä töitä koulussa erilaisten oppilaiden kanssa. Mä kiertelin ympäri salia ja sain ihan hirmuisesti rapsutuksia. Sain poseerata ainakin sadalle kännykkäkameralle.

Äiti vain puhui ja puhui. Oli tylsää kuunnella. Mutta lopulta se otti esiin toimintamaton, ja näytti, miten se toimii. Vihdoinkin mä sain nameja! Ja taas musta otettiin kuvia ihan hirveän paljon.

Kun se höpötys loppui, äiti vei mut ulos pissalle, ja sitten takaisin sisään, kun alkoi seuraava höpötystuokio, ja tuli uusia ihmisiä sisään. Taas mä sain kuunnella sitä samaa höpötystä, mutta nyt oli uusia ihmisiä, uusia hajuja ja uusia rapsuttajia! Onneks äiti näytti taas, miten se toimintamatto toimii, niin mä sain lisää nameja.

Kauheesti ne kyseli äidiltä kaikkea ja äiti vastaili. Mä ymmärsin, että näistä ihmisistä varmaan tulee itsekin joskus jotain opettajia. Ehkä se “erkkapeda” tarkoittaa sitä, että susta tulee opettaja, joka työskentelee koiran kanssa.

Mulla oli hirmuisen kiva päivä, kun sain paljon nameja ja rapsutuksia. Vaikka äiti siinä eniten äänessä oli, niin mä olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että mä olin sen luennon tähti. Ei ne äidistä kuvia ottaneet, vaan musta!

Ja olen myös sitä mieltä, että jokaisella opettajalla pitäisi olla oma koira, ja jokaisen lapsen pitäisi saada koira-avusteista opetusta. Me koirat ollaan paljon parempia opettajia kuin ihmiset.

Vege-nynnerö kirjataivaassa

Taas sadepäivä. Kylmä syystuuli raiskaa märkiä kasvojani. Juoksen parkkipaikalta messukeskuksen ovelle, sateensuojaan. Pakko vetää rööki ennen kuin avaan oven. En halua, että järjetön tupakanhimo tulee keskeyttämään tätä tärkeää päivää.

Turun kirja- ja ruokamessut. Ilman niitä ei ole lokakuuta. Jokavuotinen perinteeni alkaen aina vuodesta aasinnahka ja alasin. Tämä ei ole se vuosi, kun rikon tämän tärkeän perinteen. Vaikka tililläni ei ole juurikaan rahaa johtuen tästä uljaasta päätöksestäni siirtyä kokopäiväisestä palkkatyöstä kokopäiväiseksi opiskelijaksi, messuille on päästävä. En ehkä pysty ostamaan sitä määrää kirjoja ja herkkuja, mitä olen tottunut ostamaan, ja joudun katsomaan tarkasti jokaisen ostoksen. Mutta messuille menen. Sitä ei voi kukaan estää. Etenkin, kun kädessäni on kaksi ilmaislippua.

Aloitan A:sta, eli A-hallista. Kustantajat ja kirjakaupat ovat siisteissä riveissä valtavien kirjapinojen keskellä. Paikka tuntuu paratiisilta. Jos kuolemanjälkeinen taivas on olemassa, siellä on taatusti näin paljon kirjoja!

Ensimmäiset löytöni teen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hyllyiltä. Vain yksi kappale Valokuvan taide-kirjaa. Eikä hintakaan ole kova! Kirjassa on suomalaisen valokuvan historia yksissä, noin 10 kiloa painavissa kansissa. Tuo kirja kutsuu minua. En voi vastustaa tuo seireenimäisen kirjan kutsuhuutoa. Ähkäisen, kun nostan tuon järkyttävän kokoisen teosjärkäleen alahyllyltä. Selässäni tuntuu vihlaisu. Ensimmäinen ostokseni, ja todennäköisesti kaikkein painavin. Joudun kantamaan tätä koko päivän. Hoen itselleni, että olen reipas ja vahva tyttö. En usko itseäni, mutta koska haluan tämän kirjan, kestän kirjan kantamisesta tulevan vaivan.

En ehdi kassalle asti, kun teen toisen löytöni: Juha Valsteen Ihmislajin synty, ja todella halpa sellainen. Evoluutiopsykologian sivuaineopiskelija ei voi ohittaa tällaista kirjaa! Raahaan ostokseni kassalle. Myyjä katsoo valtavaa valokuvakirjaani, eikä edes kysy, tarvitsenko muovikassin. Toinen myyjä ojentaa sen minulle sivukautta, koska ei jaksa nostaa kassia pöydän ylitse. Ja minä joudun vielä raahaamaan satsia läpi ihmisvilinän ja täysien messuhallien!

Kierrän A-hallissa ja jätän monta mielenkiintoista kirjaa ostamatta. Harmittaa, ettei ole tämän enempää rahaa. Vajaan kuukauden päästä tulossa olevat häät, aikuisopintotuki ja kirjamessut eivät ole lompakolle kovinkaan suotuisa yhdistelmä. Vastapainon kojulla jätän ostamatta erään mielenkiintoisen korkeakouluopetusta käsittelevän teoksen, sillä se on liian kallis. Mutta erästä toista teosta en voi jättää ostamatta: Darwinin Lajien synty. Evoluutiopsykologia on saanut minusta selvästi otteen.

Rosebudin pöydillä olisi taas vaikka mitä. Haluaisin ostaa ainakin viisikymmentäsataa kirjaa! Visa vinkuu kassissani, että nyt on käytettävä järkeä näiden ostosten kanssa. Tekisi mieli sanoa Visalle, että pitää turpansa kiinni ja antaa minun tehdä ostokseni rauhassa. Yritän kuitenkin pitää järjen kädessä.

Törmään Kainulaisen ja Sepänmaan toimittamaan kirjaan Ihmisten eläinkirja - Muuttuva eäinkulttuuri. Kannessa on surullinen hevonen, joka itkee. Tuijotan hevosen kuvaa. Hintakin on vain viisi euroa. Koska olen, kaiken muun hyvän lisäksi, eläinavusteinen valmentaja ja eläinavusteisuuden tutkimus tulee aivan taatusti olemaan yksi asia, mitä tulen tekemään isona tyttönä, haluan sijoittaa viisi euroa tähän surulliseen kirjaan. Kirjassa puhutaan paljon etiikasta, ja etiikka on olennainen ja erottamaton osa eläinavusteista työskentelyä.

En pääse taaskaan kassalle asti, kun törmään toisen viiden euron kirjaan: Raevaaran Koiraksi ihmiselle. Historia siitä, miten koirasta tuli ihmisen paras ystävä. Minulla on kotona paras ystävä, joka on myös työparini aina silloin, kun teen eläinavusteista työtä. Ja rakastan parasta ystävääni enemmän kuin mitään muuta! Tämä kirja ei ehkä ole olennainen ajatellen eläinavusteista työtä, mutta se on taatusti mielenkiintoinen. Ja vain viisi euroa! Visa päästää pienen vingahduksen, muttei valita sen enempää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nämä olivat hyviä ostoksia. Minua olisi jäänyt harmittamaan, ellen olisi ostanut näitä kirjoja.

Siirrymme aakkosissa eteenpäin, ja jätämme A-hallin taaksemme. B-hallista löytyvät antikvariaatit saavat mieheni innostumaan. Hän koluaa hyllyn, pöydän ja laatikon toisensa jälkeen, ja tekee enemmän kirjalöytöjä kuin mitä minä teen! Teen minäkin löytöjä: Ostan kirjan oppimisvaikeuksista, suomalaisten valokuvaajien haastatteluista sekä tositarinoita homoudesta ja lesboudesta 2000-luvun Suomessa. Mieheni tyhjentää kuitenkin useamman laatikon kirjoista.

Ensimmäistä kertaa kirjamessujen historiassa joku toinen ostaa enemmän kirjoja kuin minä! Hämmästyttävää.

Jätämme kirjamessut taaksemme, ja siirrymme aakkosissa eteenpäin C-halliin ja ruokamessujen puolelle. Tuoksut, värit ja äänet saavat aistimaailmani myllertämään. Ihania, käsintehtyjä suklaakoristeita. Tuoksuvia leivonnaisia. Hurmaavia kakkuja. En ole kaukana pyörtymispisteestä kaiken tämän ihanuuden keskellä. Hyönteisiä pääsisi maistamaan, mutta olen vege-nynnerö, enkä uskalla. Ehkä joskus toiste.

Visa muistuttaa minua jälleen kerran siitä, että tilini saldo on tällä hetkellä rajallinen. Häistä on tulossa vielä isoja laskuja, ja koska kaikki täällä C-hallissa on enemmän tai vähemmän lihottavaa, niin täältä on parempi lähteä karkuun nyt, tai en hetken kuluttua enää mahdu suurella vaivalla ommeltuun hääpukuuni.

Katson haikeana ihanien kakkujen ja suklaalevyjen perään. Tekisi mieli tyhjentää nämäkin kojut kaikesta herkullisesta. Tänä vuonna en kuitenkaan pysty siihen, koska häät, aikuisopintotuki ja raha.

Käteni huutavat hoosiannaa. Kirjat ovat minulla tärkeitä ja rakkaita, mutta miksi niiden pitää painaa näin perkulan paljon? Toisaalta, ennemmin minä kantaisin sata oikeaa kirjaa kuin tuhatta digitaalista kirjaa. Kirjan pitää olla kirja, eikä mikään teksti tietokoneruudulla.

Lähden lämpimästä messukeskuksesta hyytävään syyssateeseen painavien ostoksieni kanssa. Olen onnellinen. Kirjallisuus voi tehdä ihmisen onnelliseksi! Samoin hyvä ruoka. Tosin juuri tänä päivänä sain nauttia enemmän hyvästä kirjallisuudesta kuin hyvästä ruuasta. Ensi vuonna, toivotaan, saan nauttia kummastakin.

Hevosenpaskan taikaa

Koko aamun jatkunut tihkusade on tehnyt maasta tummanruskeaa mutavelliä. Lieju purskahtelee lenkkareiden alta pakoon. Kiroilen, ettei minulla ole kumisaappaita. Ne olisivat tässä kelissä aika kova juttu.

Olen Hepojoen Vuonohevosten tallilla, Piikkiössä. En ole edelleenkään ryhtynyt hevostytöksi sen kummemmin, mutta tänään näillä talleilla on tärkeä päivä. Yhdistyksemme, Aisti ry, on järjestänyt täällä eläinavusteisen tieto- ja toimintapäivän.

Pihalla on jo vilskettä ja vilinää. Yhdistyksemme jäseniä perheineen on tullut viettämään tänne aktiivista ja mukavaa päivää sekä saamaan tietoa eläinavusteisesta kuntoutustoiminnasta. Lapset juoksevat edestakaisin. Kaikkia eläimiä pitää saada silittää ja rapsuttaa. Villapossujen aitauksen vieressä on iso saavi omenoita. Niitä saa antaa possuille. Päivän päätteeksi koko saavi on taatusti täysin tyhjä. Sen verran innokkaasti lapset syöttävät possuja.

Myös kanat kiinnostavat, ja lapset syöttävät myös niitä. Koirat saavat paljon huomiota, ja tietenkin myös tallin vuonohevoset. Tarjolla on ratsastusta, hevosten hoitoa sekä kärryajelua. Mikä hassuinta, lapset suorastaan tappelevat siitä, kenen vuoro on seuraavaksi hakea kottikärryt ja siivota hevosenkakka tallin lattialta. Paskanlappaamisessa on jotain maagista.

Vaikka sade yltyy, lapset eivät huomaa mitään. He ovat niin innoissaan ympärillä olevista eläimistä. Juuri tätä oikeastaan odotinkin: Lasten iloa ja intoa. Juuri siksi ehdotinkin yhdistyksellemme, että tällaisen eläinavusteisuudesta kertovan toimintapäivän voisi järjestää. Tietoa vanhemmille ja toimintaa lapsille. Ehdotukseni otettiin innokkaasti vastaan, sillä mitään tällaista yhdistyksemme ei ole aikaisemmin edes järjestänyt.

Uskallan itsekin käydä hevosen selässä. Olen ratsastanut viimeksi 20 vuotta sitten. Minulla ei ole ohjaimia, vaan hevosta talutetaan samalla, kun istun kyydissä. Käynti on hidasta. Tunnen hevosen hengityksen omassa ruumiissani. Tunnen hevosen liikkeet ja rytmin. Alan rentoutua istuttuani hetken hevosen selässä, enkä jännitä enää niin paljon. Ratsastaminen tuntuu hyvältä!

Luennoitsijamme saapuvat paikalle. On aika kutsua vanhemmat sisälle ja jättää lapset ajelemaan hevoskärryillä viileään syyssateeseen. Lapsia ei haittaa. He eivät haluaisi edes osallistua mihinkään kuivaan keskusteluun. He ovat tulleet tänne paijaamaan eläimiä ja paistamaan makkaraa nuotiolla. Ei heitä mitään tietoisku kiinnosta.

Vanhempia kyllä kiinnostaa. Kuuma tee ja kahvi tekevät myös kauppansa, kun he ovat ensin värjötelleet viileässä syyssäässä ja yrittäneet olla kastumatta. Esittelen luennoitsijat, ja sen jälkeen alkaa keskustelu. Vanhemmilla on paljon kysyttävää. Heitä kiinnostaa eläinavusteinen terapia. He haluavat saada sitä lapsilleen, kuka mistäkin syystä.

Keskustelu käy kuumana. Aika loppuu. Lapset odottavat vanhempiaan ulkona. Heille oli järjestetty lastenvahdit keskustelun ajaksi. Vaikka kysyttävää olisi vielä paljon ja asiaa vaikka kuinka, meidän on pakko lopettaa. Aika on rajallista.

Oma teinini tulee innosta vinkuen vastaan: “Otetaan Kukkanen mukaan!” En ymmärrä, mikä on Kukkanen, ja sanon, että otetaan vain. Vasta myöhemmin tajuan, että olen lupautunut ostamaan tyttärelleni varsan nimeltä Kukkanen.

On lähdön hetki. Lapset rimpuilevat ja tappelevat vastaan. He eivät halua mennä autoon. He haluavat jäädä vielä ratsastamaan ja syöttämään possuja. Vanhemmat kantavat jälkikasvunsa niska-perse-otteella autoon ja köyttävät kiinni. Sen jälkeen äkkiä itse rattiin ja hanaa, jottei jälkikasvu ehdi irrottaa itseään vöistä ja karata autosta. Käyn itse saman taistelun 13-vuotiaan kanssa, joka ei halua lähteä Kukkasen luota. Hän on varma siitä, että Kukkanen mahtuisi meidän parvekkeelle.

Vaikka saankin perustella teinilleni pitkään ja hartaasti, miksei heppavauva lähde mukaamme, olen samalla sisimmässäni iloinen. Tämä päivä oli, jälleen kerran, osoitus eläinten valtavasta voimasta. Siitä, miten paljon hyvää eläinten läsnäolo tuottaa ihmisille. Oli eläin mikä tahansa, sen positiivinen vaikutus on sanoinkuvaamaton.

Autistit, jotka eivät normaalisti juurikaan puhu, juttelivat eläimille vuolaasti. Lapset, jotka eivät juuri välitä olla kontaktissa, ottivat kontaktia näihin tilan eläimiin oma-aloitteisesti. Kosketusta vieroksuvat antoivat hevosen turvan koskettaa kättään.

Eläimissä on jokin uskomaton taika, kun paskanlappaamisestakin saadaan tehtyä hauska ja miellyttävä tapahtuma!

Tämä vai tuo: Gradun aiheongelmia

Normaalisti niin kovin totinen ja vakava professori nauraa vedet silmissä. Hän melkein putoaa tuoliltaan, koska häntä naurattaa niin paljon. Itseäni ei pahemmin naurata. Olen elämäni vaikeimman dilemman edessä. Teenkö gradun eläinavusteisesta erityispedagogiikasta vai erityisten korkeakouluopiskelijoiden tukimuodoista ja vaikeuksista, mitä he kohtaavat opintojensa aikana?

“Mutku mua kiinnostais kumpiki aihe niinku iha oikeest ja aidost! Ja ku mua kiinnostais moni muuki tutkimusaihe, ku mummiälest Suame erityiskoulut tarttis nimppal kaikkii uusii juttui. Ja ku mä viäl iha aidost ja oikeest haluaisi tehrä sellase kradu, mist olis jottai iha oikeet hyätyy ja.”

“Minä kyllä huomaan sen”, sanoo professori, ja yrittää jotenkin pysyä tuolillaan.

“Ja sit ku mä miätivviäl sitäki, et jos mä jossaivvaihees sitä väikkärii alkaisi väsätä, ni emmää haluis tehrä sellast iham haistpaska-kraduu, ku olis sit kiva jatkaa sitä väikkärii siit kradust.”

“Jospa nyt kuitenkin tekisit sen gradun ennen sitä väitöskirjaa. Kannattaa tehdä yksi asia kerrallaan”, tuumailee professori, ja kuivaa naurusta kostuneita silmiään.

“No sassääki ny jottai järkevää! Mitä hittoo munnyssi kandee tehrä?”

Professori rykäisee, yrittää parhaansa mukaan ottaa normaalin kasvojen ilmeen ja toteaa: “Jos sinulla siis on aikomuksena jatkaa tästä aiheesta väitöskirjaan asti, niin minun mielipiteeni on se, että silloin sinun kannattaa ehdottomasti valita aiheista jälkimmäinen, eli erityiset korkeakouluopiskelijat. Eipä siinä, on eläinavusteisuudenkin tutkimus tärkeää ja mielenkiintoista, mutta tämä on ehdottomasti parempi aihe ajatellen sitä tulevaa väitöskirjaakin. Kannattaa myös miettiä aiheen tarkkaa rajausta.”

“Pitäiskös tässit tehrä kradu jostai yleisest aiheest vai ihavvaa valita joku tiätty ryhmä ja sitä sit tutkii?”

“No se vähän riippuu. Sanoit, että sinulla on yhteyksiä liittoihin ja säätiöihin. Ehkä olisi parempi valita joku tietty vammaryhmä. Esimerkiksi se ADHD. Sinulla tuntuu olevan siitä paljon tietoa ja hyvät yhteydet ADHD-opiskelijoihin. Ja minulla on sinulle myös kirjallisuutta luettavaksi! Tässä pari väitöskirjaa, mihin kannattaa tutustua. Lue nämä kaksi, ja palaa asiaa sen jälkeen. Näiden jälkeen olet paljon viisaampi, ja pystyt myös tekemään työsi rajauksen paremmin. Nämä kummatkin löytyvät yliopiston kirjastosta.”

“Okei, mä teen sit nii. Kait mä ehri myähemminki tutkii noit eläinjuttui.”

Näin siinä sitten kävi! Gradun aihe taisi vaihtua. Ei se huonoon aiheeseen vaihtunut, missään nimessä. ADHD-korkeakouluopiskelijoiden tukimuodot ja ongelmat, mitä he kohtaavat opinnoissaan, on erittäin tärkeä tutkimuksen aihe. Minusta tulee varmaankin tutkija isona tyttönä, sillä olen sitä mieltä, että erityispedagogiikan kentällä on noin tuhatmiljoonaa tärkeää asiaa, mitä ei ole vielä tutkittu, tai mitä ei ole tutkittu tarpeeksi.

Outo tunne… Alanko minä ihan oikeasti tietää, mitä minä haluan tehdä isona tyttönä?

Gradun alku, vapaa-ajan loppu

Miltä näyttää innosta piukea hevari? Jos olit tänään vähän ennen kuutta illalla Educariumin ja Publicumin kulmilla Turun yliopiston kampuksella, niin tiedät. Se lilalettinen, mustiin pukeutunut henkilö, joka innosta vinkuen pomppi kohti opiskelijoiden parkkialuetta, olin minä.

Olin juuri tullut ensimmäisestä graduseminaarista. Tapaaminen ei ollut sinänsä mitenkään ihmeellinen: Gradu-ohjaajamme kävi läpi tutkimusideamme, antoi vinkkejä ja joko hyväksyi tai hylkäsi meidän gradu-aiheemme.

Minä esittelin aiheeni viimeisenä: Eläinavusteinen työskentely ADHD-opiskelijoiden kanssa. Aiheen tarkempi rajaus vielä puuttuu. Ohjaajamme aloitti kommentoinnin: “Jos olisit kaksi vuotta sitten tullut ehdottamaan tällaista aihetta, olisin sanonut suoralta kädeltä, että etsi toinen aihe. Ei tällaisesta voi tutkimusta tehdä. Mutta nyt, kun olen lukenut erään arvostetun kollegani tutkimusta lukukoiratoiminnasta, alan itsekin uskoa siihen, että eläinavusteisuudesta voi olla jotain hyötyä”.

Ohjaajaa selkeästi huvitti oma innostukseni aiheesta. Hän naureskeli sille, miten pälätin kuin papupata ja puhuin käsilläni melkein yhtä paljon kuin suullani. Sain tämän muuten niin totisen miehen hymyilemään, jopa nauramaan! Muut ryhmäläiset eivät saaneet. Olin suhteellisen otettu.

Rakas Kaunoni pääsee koulukoiraksi!

Lopuksi ohjaajamme sanoi minulle sanat, mitä hän ei sanonut kenellekään muulle: “Tämä on todella mielenkiintoinen tutkimusaihe. Odotan todella innokkaana, mitä kaikkea löydätkään. Ja muuten, aiheesta ei ole vielä tehty yhtään väitöskirjaa!”

Ehkä minun pitäisi olla se ensimmäinen, joka tekee aiheesta väitöskirjan. Mutta jos nyt ensin vaikka tekisin tämän gradun alta pois, ja sen jälkeen keskittyisin siihen väitöskirjaan. Ja jotta voisin tehdä gradun, minun on löydettävä lähteitä aiheesta, mitä ei juurikaan ole Suomessa tutkittu. Siinä meneekin mukavasti kaikki vapaa-aikani, kun kaivan erilaisia lähteitä Internetin ihmeellisen maailman uumenista ja kirjastojen salatuista kätköistä.

Onnea minulle hyvästä aihevalinnasta! Olen niin innoissani tästä aiheesta, että voisin aloittaa tutkimuksen teon vaikka heti, ja unohtaa kaiken muun. Ehkä minussa piilee sittenkin pikkarainen tutkija.

Blaa blaa blaa… Puheenvuoroa toisen perään

Syksyn kalenterini täyttyy hurjaa vauhtia. Eikä tällä kertaa siksi, että täyttäisin sitä uusilla kursseilla, vaan siksi, että täytän sitä esiintymisillä! Minua on pyydetty useampaan paikkaan puhumaan, ja olen vastannut jokaiseen pyyntöön myöntävästi. Tämä on minulle kunnia-asia!

Suurin osa näistä puheenvuoroista (eli kolme neljästä) tulee liittymään jollain tapaa ADHD:seen. Vaikka en pidä itseäni mitenkään erityisen älykkäänä, väitän kuitenkin olevani asiantuntija ainakin yhdessä aiheessa, ja se on ADHD. Se, mitä minä en ADHD:sta tiedä, niin sitä ei tarvitsekaan tietää. Tai sitten tutkimustulos on niin uunituore, ettei sitä ole vielä julkaistu, enkä ole ehtinyt vielä saada sitä tietooni.

En minä auton rengasta osaa vaihtaa, enkä edes lisätä pissapoikaan nestettä, mutta kyllä minä vedän ADHD:sta kuuden tunnin mittaisen luennon ihan milloin vain! Ja eksyn luennon aikana aiheesta noin kaksisataa kertaa, kuten kunnon ADHD-aikuiset tekevät.

Yksi neljästä puheenvuorosta tulee käsittelemään eläinavusteista pedagogiikkaa. Tämä jännittää minua ehkä eniten. Toki olen eläinavusteinen valmentaja ja minulla on kokemusta koira-avusteisesta erityisopetuksesta! Mutta en ole asiassa täysin saman tason asiantuntija kuin mitä olen ADHD-asioissa. Ainakaan vielä.

Mietin myös, onko minun mahdollista ottaa Kauno mukaan tähän eläinavusteiseen puheenvuoroon. Tästä pitää vielä kysyä erikseen. Kaunon mukanaolo toisi eloa puheeseen, ja voisin antaa ihan käytännönkin esimerkkejä siitä, miten jokin homma toimii.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua jännitä ollenkaan nämä ADHD-puheenvuorot. Toki tunnen asian, mistä puhun, ja pystyn puhumaan asiasta mitä vain, missä vain, milloin vain, ja jopa ilman PowerPointteja. Mutta yleisöstä isolla osalla on myös ADHD, tai heidän läheisellään on ADHD. Myös he ovat asiantuntijoita. Osaanko kertoa heille mitään sellaista, mitä he eivät jo tiedä? Osaanko puhua tarpeeksi innostavasti ja mielenkiintoisesti? Tämä jännittää.

Aion silti tehdä parhaani. Yritän suunnitella mahdollisimman hyvät ja mielenkiintoiset puheenvuorot. Haluan olla puhuja, jota jaksaa kuunnella. Toivottavasti onnistun.

Netin uumenista löydetty kuva, joka sopii mielestäni erittäin hyvin
tämän tekstin teemaan!