Ihhahhaa, ihhahhaa

Aamu on ihanan aurinkoinen. Autossa on suorastaan kuuma, kun ajan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti Metsäkylän ratsastuskeskusta. Tämä keväinen lauantaipäivä on tarkoitus pyhittää hevosille ja hevosavusteiselle toiminnalle.

En ole koskaan ollut hevostyttö eikä minulla ole ikinä ollut mitään sen suurempaa paloa hevosia ja ratsastusta kohtaan. Viisivuotiaana olen kyllä ollut ponin selässä jossain sirkuksessa, mutta siinä on kaikki kokemus, mitä minulla hevosista on. Odotan tätä päivää, sillä haluan tutustua tarkemmin hevosiin eläimenä sekä hevosavusteiseen toimintaan. Koska kaikki on minulle täysin uutta, olen aivan varma siitä, että opin tästä päivästä paljon.

Päivä alkaa valokuvasuunnistuksella. Minun ja parini kohdalle osuu oudon näköinen hökötys. Löydämme sen kyllä helposti, mutta minulla ei ole mitään käryä siitä, mikä se voisi olla. Parini, joka on ollut pienestä pitäen innokas hevostyttö, onneksi tietää, mikä se on. Tämän erikoisen näköisen rampin tarkoituksena on auttaa esim. liikuntavammaisia ihmisiä nousemaan hevosen selkään.

Valokuvasuunnistuksen jälkeen jakaudumme neljään ryhmään. Jokainen ryhmä saa itselleen hoitoponin. Minä, joka olen sen tasan yhden kerran elämässäni koskenut hevoseen, pääsen putsaamaan ponin kaviot, harjaamaan ja taluttamaan. Omalla tavallaan erittäin jännittävä kokemus. Viemme ponin agility-radalle, ja teemme muutaman agility-harjoituksen ponien kanssa. Tämä on oikeastaan aika hauskaa, ja alan itsekin rentoutua, kun kävelen poni vierelläni pitkin valtavan suurta hiekkakenttää.

Yksi asia minua kuitenkin haittaa suuresti, ja se on koko ajan lämpenevä päivä. Taivaalla ei ole pilven hattaraakaan, ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Minun valkea viikinki-ihoni ei tule yhtään toimeen auringon kanssa, enkä ole vielä tämän ikuisuuden kestäneen talven jäljiltä tajunnut laittaa sitä kaikkein tärkeintä kesävarustetta käsilaukkuuni, eli aurinkorasvaa. Minä en rusketu, vaan palan, ja palan vielä suhteellisen nopeasti. Ei mene kauaakaan, kun minulle huomautetaan siitä, että muistutan punarintaa. Myös otsassani on kaunis ja heleä keitetyn ravun väri. Mitä tästä opin? En todennäköisesti yhtään mitään. Paitsi sen, että muistan kotona laittaa sen aurinkorasvan käsilaukkuuni, jotta se on siellä valmiina ennen seuraavaa ulosmenokertaa.

Poniagilitya.

Toiminnallisen aamupäivän ja ravitsevan salaattilounaan jälkeen puhumme hevosen eleistä ja kehonkielestä. Saamme myös aidon esimerkin, kun “luennon” jälkeen meille esitellään käytännössä, miltä hevosen kehonkieli näyttää. Saamme myös pienen katsauksen siitä, millaista on hevosen kouluttaminen. Mielestäni se vastaa aika lailla koiran kouluttamista. Kun ymmärrän, ettei se hevosen kouluttaminen olekaan mitään rakettitiedettä (kuten ei ole koiran kouluttaminenkaan), hevosen alkavat näyttää silmissäni enemmän ja enemmän inhimmillisiltä ja tutuilta olennoilta. Ei minulle tule tarvetta saada omaa hevosta, mutta minulle syntyy halu tutustua lähemmin tähän jaloon eläimeen.

Päivän päätteeksi kuulemme lisää hevosavusteisesta toiminnasta ja fiilistelemme hevosaiheisten voimakorttien avulla. Minä saan sankarihevoskortin. Kortin mukaan elämässä pitää tehdä niitä asioita, mitä kohtaan tuntee intohimoa. Kortti saa minut ajattelemaan elämäni suuntaa ja niitä erilaisia polkuvaihtoehtoja, mitkä ovat parhaillaan edessäni. Minkä polun valitsen? En pysty päättämään sitä siinä hetkessä, mutta saan kuitenkin loppupäiväksi pohtimisen aihetta.

Kortit herättävät kaikissa osallistujissa syviä tuntemuksia ja pohdintoja. Ja tätähän eläinavusteisuus on kaikkein parhaimmillaan! Ja juuri siksi tätä olen lähtenyt opiskelemaankin.

Mukava päivä ratsastuskeskuksessa päättyy. Olen tulipunainen ah-niin-ihanan aurinkoisen takia. Kotona laitan ensimmäiseksi after sun-rasvaa. Se helpottaa jonkin verran poltetta iholla. Ja heitän sen 50-”volttisen” aurinkorasvan käsilaukkuuni. En halua enää toista kertaa tämän kesän aikana leikkiä keitettyä rapua.