Näytetään tekstit, joissa on tunniste avoliitto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste avoliitto. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Turhan tavaran vankila

Tänä aamuna heräsin hieman erilaiseen aamuun: Heräsin avovaimona, avomieheni vierestä. Ja vielä toistaiseksi olemme jopa pysyneet onnellisessa avoliitossa, vaikka tätä avoliittoa on kestänyt jo kokonaisen vuorokauden! Olen selkeästi tekemässä jonkinlaista parisuhde-ennätystä.

Avomiehelläni oli asunto Jyväskylässä, ja elimme siis pitkään kaukosuhteessa. Käytännössä mies oli suurimman osan ajasta minun luonani Turussa, ja teki vain pikaisia pyrähdyksiä omaan kotiinsa Jyväskylään. Kun päätimme muuttaa yhteen, ja aloimme raivata avomieheni asuntoa, arvasin heti, että siitä tulee pitkä ja tuskainen prosessi. Mitä se todellakin oli! En ole varmaan ikinä kokenut sellaisia epätoivon tunteita, mitä koin raivatessani sitä poikamiesboksia, missä mieheni oli elänyt viimeiset 13 vuotta. Kun luulin saaneeni “kaiken pakettiin”, aina jostain kolosta löytyi joku tavarakasa, mikä vaati lajittelua. Turhan tavaran määrä, mikä joko annettiin pois tai heitettiin suoraan roskikseen, oli tähtitieteellinen.

Tavaroidenpurkuhelvettiä.

Ja siitä huolimatta, että aivan kaikki turha ja tarpeeton joko annettiin pois tai heitettiin roskikseen, tänne meille Turkuun asti tullut määrä tavaraa on järjetön. Meillä menee ikä ja terveys, ennen kuin saamme käytyä kaikki nämä laatikot läpi.

Tämä tavaratango, mitä olemme tässä tanssineet jo pidemmän aikaa, on saanut minut pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on tarpeellista ja mikä ei. Ihminen tarvitsee selviytyäkseen näiden leveysasteiden pitkistä ja kylmistä talvista lämpimiä vaatteita ja lämpimän suojan. Näistä emme voi tinkiä, jos haluamme selvitä hengissä. Samoin ihminen tarvitsee ruokaa ja juomaa. Mitä muuta me tarvitsemme ihan oikeasti? Siis sellaista, että kuolisimme, ellei meillä olisi sitä. Enkä nyt puhu pitkäaikaissairaiden ihmisten lääkkeistä, vaan asioista yleensäkin.

Tarvitseeko ihminen ihan välttämättä 20 erilaista tietokonetta? Tietokoneen omistaminen nyky-yhteiskunnassa edistää asioiden hoitamista, mutta eikö yksi riittäisi? Tarvitseeko niitä olla useampia?

Entä astiat? Syöminen toki helpottuu, jos saa syödä lautaselta käyttäen haarukkaa, veistä ja lusikkaa, ja jos juoman saa juoda mukista tai lasista. Mutta onko se aivan täysin välttämätöntä, että yhdellä ihmisellä on 3 erilaista 10 hengen kahviastiastoa, etenkin, ellei itse juo edes kahvia? Tarvitseeko ihminen aivan välttämättä 50 kappaletta muumimukeja, mistä ei edes saa juoda, kirjahyllynsä koristeeksi?


Keräämme törkeät määrät sellaista tavaraa, mitä emme koskaan edes tarvitse. Miksi keräämme sitä? Mitä se meissä ruokkii, että meillä on se 50 erilaista muumimukia tai 10 paria Minna Parikan kenkiä? Eikö se yksi pari alennuslenkkareita riittäisi? Myös niillä alennuslenkkareilla pystyy kävelemään. Ehkä jopa paremmin kuin Minna Parikan korkokengillä.

Mikä minua vielä enemmän ihmetyttää, on se, että ihmiset keräävät tavaroita nurkkiinsa sillä periaatteella, että joskus saattaa ehkä tarvita. Mihin ihmeeseen tarvitaan vanhoja, revittyjä sanomalehtiä? Miksi ihmeessä sellaista tarvitsee säilyttää nurkissa tilaa viemässä? Emme elä enää pula-aikaa, eikä meidän tarvitse naama irvessä syödä pettuleipää. Ne ajat ovat ohitse. Mitään ei tarvitse säilyttää siksi, että joskus saattaa vielä tarvita. Etenkään, jos se tavara on luokiteltavissa roskaksi, kuten vaikkapa jogurttipurkkien kannet.

Heräsin itse tähän turhien tavaroiden filosofiaan kaksi vuotta sitten. Olin juuri ostanut osakkeen ja yritin raivata sitä vuokra-asuntoa, missä olimme tyttäreni kanssa asuneet jo vuosikaudet. Annoin jätesäkki toisensa jälkeen tavaraa hyväntekeväisyyteen, kierrätykseen ja muutama jätesäkkirullallinen tavaraa meni aivan suoraan roskikseen. Ihmettelin, miksi ihmeessä säilytin nurkissani tavaroita, millä minulla ei ollut mitään käyttöä. Itselleni täysin turhia astioita tuli monta isoa pahvilaatikollista. Annoin ne pois.


Uudessa kodissani nautin siitä, että minulla jäi kaappeihin jopa tilaa! En enää elänyt ahtaudessa, vaan minulla oli juuri se, mitä tarvitsin, eikä yhtään enempää. Päätin, etten ikinä enää ahda kaappejani täyteen. Mikäli huomaan, että jokin asia on turha, luovun siitä.

Ja ei, en ole ikinä “konmarittanut”.

Löysin tieni vapauteen turhan tavaran vankilasta ihan itse. Toivon, että avomieheni löytää tämän tavaratangon jälkeen saman tien, mitä itse kuljin, ja hän osaa luopua turhista tavaroistaan tuntematta pahaa mieltä.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Åi Åbo!

Muutto on ohi! Olen saanut tehtyä eräästä jyväskyläläismiehestä turkulaisen. Tänään aloitamme yhteisen elämän avoparina. Minun kodistani on tullut meidän koti. Minun arjestani on tullut meidän arkemme.

Jyväskylä on jäänyt taakse. Ei enää pitkiä ajomatkoja, ei OnniBusseja eikä junareissuja. Ei toisesta erossa olemista.

Tällä hetkellä yhteinen kotimme on pahvilaatikkohelvetti, ja auvoisa avoliittomme alkaa sillä, kun tyhjennämme jokaisen näistä laatikoista ja etsimme tavaroille paikat. Onneksi meillä on koko elämämme aikaa, eivätkä aikataulut paina enää päälle.

Ilman apua emme olisi tästä muuttohelvetistä selvinneet. Siis suuri kiitos Veka, Pete, Iku, Sannis ja Suvi, jotka autoitte omalla panoksellanne. Eikä pidä unohtaa mummia, joka on ollut koko tämän ajan käytettävissä koira- ja lapsenvahtina, jos olemme häntä tarvinneet. Kiitos myös anopille tuesta, mitä tarvitsin niinä hetkinä, kun minusta tuntui, että pää räjähtää kaiken keskellä.

Enää ainoa, mitä minun tarvitsee tehdä laatikkotangon lisäksi, on opettaa tuo mies puhumaan Turun murretta.




lauantai 25. maaliskuuta 2017

Vaurioitunut vaimoihminen


Tämän viikonlopun jälkeen se tapahtuu: Minusta tulee avovaimo! Ei vielä aviovaimoa, se tapahtuu vasta loppuvuodesta, mutta jonkin sortin vaimoihminen kuitenkin.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä ja pelota ollenkaan. Itse asiassa, pelottaa ihan perhanasti! Olen ollut kaksi kertaa aikaisemmin avoliitossa, kumpikin kerta oli täydellinen katastrofi. Ja nämä aikaisemmat kokemukset ovat, tietenkin, jättäneet omat arpensa.

Tiedän, että elämää pitää elää eteenpäin. En voi elää menneisyyttä uudelleen, enkä kyllä haluaisikaan. Tiedän myös sen, etten voi saavuttaa ikinä mitään, ellen ota riskejä. Tuntuu oudolta sanoa, että sulhaseni olisi “riski”: Ei hän ole mikään riski! Mutta yhteenmuutossa on aina olemassa omat riskinsä siinä mielessä, ettei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Onnistuuko kaikki? Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Tämä jää kaikki nähtäväksi.

Ja ainahan on olemassa se mahdollisuus, että kaikki onnistuu todella hienosti, ja tulen olemaan tämän saman ihmisen kanssa koko lopun elämäni.

Eräs ystäväni sanoi, että sulhaseni saa minusta minun pehmeän puolen esiin. Tämä kommentti sai minut hieman hämilleni, sillä en edes tiennyt, että minulla on olemassa pehmeä puoli.

Jos tämä kyseinen mies kerran tuo minussa esiin sellaisia positiivisia puolia, mitkä muutkin huomaavat, niin ehkä on sittenkin olemassa mahdollisuus, että tämä juttu voisi onnistua. Ellei minusta ole vielä tullut aivan hirveää Justiinaa, niin ehkä minusta ei sitten tulekaan. Olen nimittäin harvinaisen huono vetämään roolia, enkä jaksa sitä kahta tuntia kauempaa.

Mutta kaikesta tästä mahdollisesta positiivisesta tulevaisuudesta huolimatta, olen siltikin ihan paniikissa! Eiköhän tämä paniikki tästä laannu, kunhan koko muuttoprosessi on kokonaisuudessaan ohi, ja sulhaseni luovuttanut nykyisen asuntonsa avaimet pois. Tällä hetkellä vielä istun sohvalla syömässä viimeisiä kynsiäni ja panikoin sitä, mitä teemme, jos tuleekin riita, eikä toinen voikaan lähteä omaan kotiinsa siksi, ettei sellaista kotia ole enää.

Jotenkin, tässä ja nyt, alan ymmärtää, miten vaurioitunut ihminen olen, kun mietin tällaisia asioita ja saan hirveitä paniikkikohtauksia jostain yhteenmuutosta. Toisaalta, nyt, kun tämänkin asian on vihdoin ja viimein tajunnut oman pääkoppansa sisällä, asiaa on ehkä helpompi lähteä työstämään.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Pelko persiissä


Itsenäisyyspäivän aatto. Me emme polttele sinivalkoisia kynttilöitä ja valmistaudu hartaaseen juhlaan, missä juhlimme itsenäistä isänmaatamme. Meillä on muuta tekemistä: Me pakkaamme.

Sulhaseni kämpässä alkavat hyllyt näyttää suhteellisen tyhjiltä. Tavarat ovat siirtyneet kaapeista pahvilaatikoihin. Huomenna pakataan autoon niin paljon kuin saadaan, ja suuntaamme nokan kohti kotia - pian yhteistä kotiamme.

Olen varma siitä, että haluan tätä. Haluan aloittaa yhteisen elämän. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua pelota ollenkaan. Minua pelottaa ihan helvetisti!

Takanani on kaksi täysin epäonnistunutta avoliittoa. Nykyinen mies on täysin erilainen kuin ex-mieheni, jotka ovat exiä täysin hyvästä syystä! En näe mitään mahdollisuutta sille, että tästä suhteesta tulisi samanlainen kuin entisistä. Lähtökohdat ovat täysin erilaiset, mies on erilainen ja olen itsekin kasvanut ihmisenä. En ole se sama Satu, mikä olin 15 vuotta sitten. Silti pelkään!

Mitä pelkään? Ehkä sitä, että epäonnistun taas. En sanoisi, että entisissä parisuhteissa kaikki pieleen mennyt olisi ollut omaa syytäni, vaikka monessa asiassa onkin peiliin katsomista. Tai sitten pelkään ehkä sitä, että minuun sattuu taas. Erot entisistä avoliitoistani olivat pikemminkin elämänlaatua parantavia asioita, mutta eritoten jälkimmäinen avoero jätti minut tilanteeseen, mikä oli erittäin vaikea, ja minkä vuoksi sainkin burnoutin vain vähän myöhemmin. Olisiko ex-mieheni voinut tukea minua ja estää burnoutin? Ehkä. Toisaalta, hänen tapoihinsa ei kuulunut olla tukena, joten on mahdollista, että burnout olisi tullut joka tapauksessa, ehkä jopa aikaisemminkin.

Nykyinen mieheni ei ole samanlainen kusipää. Hän ON tukenani. Hän auttaa. Mutta vanhat haavat ovat näemmä silti vielä hieman auki, koska istun pelko persiissäni sulhaseni sängyllä ja mietin, mitä helvettiä me olemme oikein tekemässä. En kadu päätöstämme muuttaa yhteen ja päätös on yhteinen: Haluan olla hänen lähellään. Mutta muutos pelottaa joka tapauksessa. Tiedän, että mitään ei saavuteta, ellei yritetä. Eikä ikinä voi tietää, mikä asia toimii, ellei sitä ikinä kokeile. Järkeni sanoo tämän ja myös tiedostaa tämän. Tunteeni vain ovat siitä paskamaisia, että ne eivät ikinä kuuntele sitä järkeä!

Ehkä vuoden päästä nauran tälle blogikirjoitukselle ja ihmettelen, miksi kummassa pelkäsin niin paljon. Toivottavasti näin käy! Ja mahdollisuus sille, että näin käy, on erittäin suuri. Sulhaseni on kuitenkin hyvä mies.

Mahtaisinkohan rauhoittua, jos avaisin tuon yhden konvehtirasian? Rauhoittaisikohan suklaa? Kun ei ole koiraakaan, mitä rapsuttaa, niin jos suklaa toimisi samalla tavalla. Kokeillaan!