Åi Åbo!

Muutto on ohi! Olen saanut tehtyä eräästä jyväskyläläismiehestä turkulaisen. Tänään aloitamme yhteisen elämän avoparina. Minun kodistani on tullut meidän koti. Minun arjestani on tullut meidän arkemme.

Jyväskylä on jäänyt taakse. Ei enää pitkiä ajomatkoja, ei OnniBusseja eikä junareissuja. Ei toisesta erossa olemista.

Tällä hetkellä yhteinen kotimme on pahvilaatikkohelvetti, ja auvoisa avoliittomme alkaa sillä, kun tyhjennämme jokaisen näistä laatikoista ja etsimme tavaroille paikat. Onneksi meillä on koko elämämme aikaa, eivätkä aikataulut paina enää päälle.

Ilman apua emme olisi tästä muuttohelvetistä selvinneet. Siis suuri kiitos Veka, Pete, Iku, Sannis ja Suvi, jotka autoitte omalla panoksellanne. Eikä pidä unohtaa mummia, joka on ollut koko tämän ajan käytettävissä koira- ja lapsenvahtina, jos olemme häntä tarvinneet. Kiitos myös anopille tuesta, mitä tarvitsin niinä hetkinä, kun minusta tuntui, että pää räjähtää kaiken keskellä.

Enää ainoa, mitä minun tarvitsee tehdä laatikkotangon lisäksi, on opettaa tuo mies puhumaan Turun murretta.

Yksin, täysin yksin

Jäin yksinhuoltajaksi, kun vuosi vaihtui vuodesta 2007 vuoteen 2008. Siitä asti olen ollut yksin. Hoitanut erityislapsen asiat yksin, asunut yksin (tai no, ainoana aikuisena lapsen kanssa), ollut kaikesta arjen pyörityksestä vastuussa yksin. Täysin yksin!

Minulla on ollut seurustelukumppaneita, mutta ikinä en ole edes harkinnut heidän kanssaan muuttamista yhteen. Opiskelin aineenopettajaksi sekä erityisopettajaksi, mutta erityisesti aineenopettajan opintojen jälkeen olin niin uuvuksissa kaikesta, että sain burnoutin. Yksin oli vaikea jaksaa erityistä arkea.

Vaikkemme asu sulhaseni kanssa vielä virallisesti yhdessä, hän on kuitenkin käytännössä asunut meillä jo yli puoli vuotta. Tämän puolen vuoden aikana olen unohtanut aivan täysin, millaista se on, kun on yksin, eikä kukaan ole tukemassa eikä auttamassa. Viime sunnuntaina sulhaseni lähti kotikaupunkiinsa hoitamaan asioita. Olen ollut nyt kaksi päivää yksin lapsen, koiran, työn ja opintojen kanssa. Enkä ymmärrä, miten helvetissä selviän perjantaihin asti, jolloin sulhaseni palaa.

Koska sulhaseni on pois, koti on kaaoksessa, koira ripulissa, hukun tekemättömien töiden alle, en saa nukutuksi enkä osaa priorisoida asioita. Olisi niin hirveän paljon tehtävää, kaikki yhtä tärkeitä asioita, ja minun pitäisi tehdä ne kaikki itse. Ihan itse, ihan yksin. Ei ketään, kenelle delegoida. Jos minulla on iso palkkatyötehtävä tekemättä (kuten nyt vaikkapa arviointien teko, mikä on näin joulun alla opettajille ajankohtaista), voin delegoida kotityöt ja koiran hoidon siksi aikaa sulhaselleni. Saan tehtyä arvioinnit rauhassa, ja astiat ovat kuitenkin siirtyneet koneeseen, koira on ruokittu ja käytetty, pyykit on ripustettu ja roskis viety. Nyt, kun olen yksin, palkkatöiden tekemisen jälkeen se koira on edelleen ruokkimatta ja käyttämättä, roskis viemättä, astiat ovat edelleen tiskipöydällä ja pyykit märkinä koneessa.

Tällaisina päivinä osaan arvostaa sulhaseni työpanosta meidän piakkoin myös virallisesti yhteisen kotimme sekä yhteisen koiramme eteen. Ehkä en tavallisena arkena huomaa jokaista koneellista puhtaita astioita, mutta koska tiedän, että sulhaseni on ottanut astianpesukoneesta vastuun, arvostan sitä. Ilman häntä ja hänen tukeaan pystyisin tuskin opiskelemaan tätä tahtia, mitä nyt opiskelen. Se on hänen ansiotaan, että pystyn suorittamaan kaksi eri pätevyyttä samanaikaisesti tulematta totaalisen hulluksi (tai no, ehkä se hulluusraja on tietyssä mielessä ylittynyt jo).

Pitäisi ehkä muistaa useammin sanoa se kiitos.

Minulle jää enemmän aikaa hauvavauvamme kanssa, kun sulhaseni auttaa kotitöissä.

Arvostan!

Ihmiset kiittävät aivan liian harvoin. Aivan liian harvoin toisen ihmisen suusta kuuluu, että hän arvostaa sinua tai jotain tekoasi. Positiivista palautetta annetaan aivan liian vähän. Halauksia, pusuja ja helliä kosketuksia annetaan aivan liian harvoin. Onnistumisesta ei palkita, mutta pienikin virhe huomataan heti. Tämä on todellisuutta ja elämme tässä jatkuvassa negatiivisen palautteen ja arvostamattomuuden kyllästämässä ympäristössä, missä kuitenkin pitäisi jaksaa hymyillä ja tehdä parhaansa.

Kerroin töissä työkaverilleni, että poikaystäväni jätti omat, suhteellisen tärkeät, menonsa väliin siksi, että olin keuhkokuumeessa, en saanut tehdä mitään enkä olisi pystynytkään tekemään mitään. Hän jäi tänne hoitamaan minua, koiraani, kotiani ja tytärtäni, vaikka hänellä olisi ollut omalla kotipaikkakunnallaan menoja. Työkaverini sanoi, että poikaystäväni on kultaakin kalliimpi tapaus, ja hän kysyi minulta tiukasti, olenko sanonut hänelle, että arvostan hänen tekoaan. Suoraan sanottuna, en muista! Taisin sanoa, ettei hänen tarvitse takia siirtää omia menojaan, ja taisin ehkä sanoa rakastavani häntä, mutten oikeasti muista. Koska en muista näin tärkeää asiaa, aion korjata tilanteen ja kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaa tukeneet minua.

Kiitos, kumarrus, hatunnosto ja kunnia

POIKAYSTÄVÄNI, kiitos siitä, että olet jaksanut minua tämän pitkän sairauden aikana, ja noin muutenkin. Olet keuhkokuumeeni aikana väsymättä hoitanut minua ja lastani, vaikkei lapsi ole edes sinun. Arvostan tekoasi koko sydämestäni ja olen sinulle todella paljon velkaa tämän jälkeen. Olet tukenut minua näissä opinnoissa, ja uskot minuun enemmän kuin mitä minä uskon itse. Jaksat kannustaa ja viedä minua eteenpäin silloinkin, kun itse epäilen itseäni ja omia kykyjäni. Osaat myös antaa rakentavaa palautetta ilman, että alkaisit haukkua ja mollata. Teet minusta paremman ihmisen ihan vain olemalla vierelläni. Rakastan sinua ja toivon, että olet vierelläni vielä pitkään!

JARI, mitä suurin kiitos siitä, että annoit minulle mahdollisuuden opiskeluun. Kiitos siitä, että olet avannut silmäni eläinavusteiseen valmennukseen, ja olet innostanut tälle polulle. Kiitos hyvistä neuvoista, mitä olen sinulta saanut, ja kiitos myös niistä hyvistä neuvoista, mitä tulen saamaan jatkossa, ellen muista kiittää niistä erikseen.

MIRKA, kiitos innostavasta koulutuspäivästä, jakamastasi tiedosta sekä lämmin kiitos antamastasi positiivisesta palautteesta! Antamasi palaute lämmitti sydäntäni todella paljon.

TYÖTOVERIT, kiitos mahdollisuudesta saada vapaata opintojeni lähipäiviin. Kiitos, että tuuraatte minua ja teette työni puolesta sillä aikaa, kun itsekkäästi havittelen lisäpätevyyksiä, ja joudun sen vuoksi jättämään työni hoitamatta aina silloin tällöin.

OPISKELUTOVERIT, kiitos innostavista keskusteluista, vertaistuesta, oman alanne asiantuntijuuden jakamisesta sekä innostuneisuudestanne.

ÄITI, kiitos taloudellisesta tuesta. Vaikket sinäkään ui rahassa, olet kuitenkin antanut vähästäsi ja sitä kautta mahdollistanut etenemistäni urallani.

AISTI RY, kiitos mahdollisuudesta saada olla mukana tekemässä huipputärkeää vapaaehtoistyötä. Olette vahvoja ihmisiä, jotka väsymättä jaksatte auttaa myös muita. Teette arvokasta työtä tämän yhteiskunnan hyväksi, ja arvostan teitä kaikkia suuresti. En voi sanoin kuvata, miten onnellinen olen siitä, että saan olla osana näin hienoa ja aktiivista yhdistystä.

SINÄ, kiitos sinulle, kun jaksat lukea näitä loputtomia sepustuksiani. Arvostan jokaista lukijaa!