Tämän viikonlopun jälkeen se tapahtuu: Minusta tulee avovaimo! Ei vielä aviovaimoa, se tapahtuu vasta loppuvuodesta, mutta jonkin sortin vaimoihminen kuitenkin.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä ja pelota ollenkaan. Itse asiassa, pelottaa ihan perhanasti! Olen ollut kaksi kertaa aikaisemmin avoliitossa, kumpikin kerta oli täydellinen katastrofi. Ja nämä aikaisemmat kokemukset ovat, tietenkin, jättäneet omat arpensa.
Tiedän, että elämää pitää elää eteenpäin. En voi elää menneisyyttä uudelleen, enkä kyllä haluaisikaan. Tiedän myös sen, etten voi saavuttaa ikinä mitään, ellen ota riskejä. Tuntuu oudolta sanoa, että sulhaseni olisi “riski”: Ei hän ole mikään riski! Mutta yhteenmuutossa on aina olemassa omat riskinsä siinä mielessä, ettei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Onnistuuko kaikki? Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Tämä jää kaikki nähtäväksi.
Ja ainahan on olemassa se mahdollisuus, että kaikki onnistuu todella hienosti, ja tulen olemaan tämän saman ihmisen kanssa koko lopun elämäni.
Eräs ystäväni sanoi, että sulhaseni saa minusta minun pehmeän puolen esiin. Tämä kommentti sai minut hieman hämilleni, sillä en edes tiennyt, että minulla on olemassa pehmeä puoli.
Jos tämä kyseinen mies kerran tuo minussa esiin sellaisia positiivisia puolia, mitkä muutkin huomaavat, niin ehkä on sittenkin olemassa mahdollisuus, että tämä juttu voisi onnistua. Ellei minusta ole vielä tullut aivan hirveää Justiinaa, niin ehkä minusta ei sitten tulekaan. Olen nimittäin harvinaisen huono vetämään roolia, enkä jaksa sitä kahta tuntia kauempaa.
Mutta kaikesta tästä mahdollisesta positiivisesta tulevaisuudesta huolimatta, olen siltikin ihan paniikissa! Eiköhän tämä paniikki tästä laannu, kunhan koko muuttoprosessi on kokonaisuudessaan ohi, ja sulhaseni luovuttanut nykyisen asuntonsa avaimet pois. Tällä hetkellä vielä istun sohvalla syömässä viimeisiä kynsiäni ja panikoin sitä, mitä teemme, jos tuleekin riita, eikä toinen voikaan lähteä omaan kotiinsa siksi, ettei sellaista kotia ole enää.
Jotenkin, tässä ja nyt, alan ymmärtää, miten vaurioitunut ihminen olen, kun mietin tällaisia asioita ja saan hirveitä paniikkikohtauksia jostain yhteenmuutosta. Toisaalta, nyt, kun tämänkin asian on vihdoin ja viimein tajunnut oman pääkoppansa sisällä, asiaa on ehkä helpompi lähteä työstämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti