Pelko persiissä

Itsenäisyyspäivän aatto. Me emme polttele sinivalkoisia kynttilöitä ja valmistaudu hartaaseen juhlaan, missä juhlimme itsenäistä isänmaatamme. Meillä on muuta tekemistä: Me pakkaamme.

Sulhaseni kämpässä alkavat hyllyt näyttää suhteellisen tyhjiltä. Tavarat ovat siirtyneet kaapeista pahvilaatikoihin. Huomenna pakataan autoon niin paljon kuin saadaan, ja suuntaamme nokan kohti kotia - pian yhteistä kotiamme.

Olen varma siitä, että haluan tätä. Haluan aloittaa yhteisen elämän. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei minua pelota ollenkaan. Minua pelottaa ihan helvetisti!

Takanani on kaksi täysin epäonnistunutta avoliittoa. Nykyinen mies on täysin erilainen kuin ex-mieheni, jotka ovat exiä täysin hyvästä syystä! En näe mitään mahdollisuutta sille, että tästä suhteesta tulisi samanlainen kuin entisistä. Lähtökohdat ovat täysin erilaiset, mies on erilainen ja olen itsekin kasvanut ihmisenä. En ole se sama Satu, mikä olin 15 vuotta sitten. Silti pelkään!

Mitä pelkään? Ehkä sitä, että epäonnistun taas. En sanoisi, että entisissä parisuhteissa kaikki pieleen mennyt olisi ollut omaa syytäni, vaikka monessa asiassa onkin peiliin katsomista. Tai sitten pelkään ehkä sitä, että minuun sattuu taas. Erot entisistä avoliitoistani olivat pikemminkin elämänlaatua parantavia asioita, mutta eritoten jälkimmäinen avoero jätti minut tilanteeseen, mikä oli erittäin vaikea, ja minkä vuoksi sainkin burnoutin vain vähän myöhemmin. Olisiko ex-mieheni voinut tukea minua ja estää burnoutin? Ehkä. Toisaalta, hänen tapoihinsa ei kuulunut olla tukena, joten on mahdollista, että burnout olisi tullut joka tapauksessa, ehkä jopa aikaisemminkin.

Nykyinen mieheni ei ole samanlainen kusipää. Hän ON tukenani. Hän auttaa. Mutta vanhat haavat ovat näemmä silti vielä hieman auki, koska istun pelko persiissäni sulhaseni sängyllä ja mietin, mitä helvettiä me olemme oikein tekemässä. En kadu päätöstämme muuttaa yhteen ja päätös on yhteinen: Haluan olla hänen lähellään. Mutta muutos pelottaa joka tapauksessa. Tiedän, että mitään ei saavuteta, ellei yritetä. Eikä ikinä voi tietää, mikä asia toimii, ellei sitä ikinä kokeile. Järkeni sanoo tämän ja myös tiedostaa tämän. Tunteeni vain ovat siitä paskamaisia, että ne eivät ikinä kuuntele sitä järkeä!

Ehkä vuoden päästä nauran tälle blogikirjoitukselle ja ihmettelen, miksi kummassa pelkäsin niin paljon. Toivottavasti näin käy! Ja mahdollisuus sille, että näin käy, on erittäin suuri. Sulhaseni on kuitenkin hyvä mies.

Mahtaisinkohan rauhoittua, jos avaisin tuon yhden konvehtirasian? Rauhoittaisikohan suklaa? Kun ei ole koiraakaan, mitä rapsuttaa, niin jos suklaa toimisi samalla tavalla. Kokeillaan!