Åi Åbo!

Muutto on ohi! Olen saanut tehtyä eräästä jyväskyläläismiehestä turkulaisen. Tänään aloitamme yhteisen elämän avoparina. Minun kodistani on tullut meidän koti. Minun arjestani on tullut meidän arkemme.

Jyväskylä on jäänyt taakse. Ei enää pitkiä ajomatkoja, ei OnniBusseja eikä junareissuja. Ei toisesta erossa olemista.

Tällä hetkellä yhteinen kotimme on pahvilaatikkohelvetti, ja auvoisa avoliittomme alkaa sillä, kun tyhjennämme jokaisen näistä laatikoista ja etsimme tavaroille paikat. Onneksi meillä on koko elämämme aikaa, eivätkä aikataulut paina enää päälle.

Ilman apua emme olisi tästä muuttohelvetistä selvinneet. Siis suuri kiitos Veka, Pete, Iku, Sannis ja Suvi, jotka autoitte omalla panoksellanne. Eikä pidä unohtaa mummia, joka on ollut koko tämän ajan käytettävissä koira- ja lapsenvahtina, jos olemme häntä tarvinneet. Kiitos myös anopille tuesta, mitä tarvitsin niinä hetkinä, kun minusta tuntui, että pää räjähtää kaiken keskellä.

Enää ainoa, mitä minun tarvitsee tehdä laatikkotangon lisäksi, on opettaa tuo mies puhumaan Turun murretta.

Vaurioitunut vaimoihminen

Tämän viikonlopun jälkeen se tapahtuu: Minusta tulee avovaimo! Ei vielä aviovaimoa, se tapahtuu vasta loppuvuodesta, mutta jonkin sortin vaimoihminen kuitenkin.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei jännitä ja pelota ollenkaan. Itse asiassa, pelottaa ihan perhanasti! Olen ollut kaksi kertaa aikaisemmin avoliitossa, kumpikin kerta oli täydellinen katastrofi. Ja nämä aikaisemmat kokemukset ovat, tietenkin, jättäneet omat arpensa.

Tiedän, että elämää pitää elää eteenpäin. En voi elää menneisyyttä uudelleen, enkä kyllä haluaisikaan. Tiedän myös sen, etten voi saavuttaa ikinä mitään, ellen ota riskejä. Tuntuu oudolta sanoa, että sulhaseni olisi “riski”: Ei hän ole mikään riski! Mutta yhteenmuutossa on aina olemassa omat riskinsä siinä mielessä, ettei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Onnistuuko kaikki? Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Tämä jää kaikki nähtäväksi.

Ja ainahan on olemassa se mahdollisuus, että kaikki onnistuu todella hienosti, ja tulen olemaan tämän saman ihmisen kanssa koko lopun elämäni.

Eräs ystäväni sanoi, että sulhaseni saa minusta minun pehmeän puolen esiin. Tämä kommentti sai minut hieman hämilleni, sillä en edes tiennyt, että minulla on olemassa pehmeä puoli.

Jos tämä kyseinen mies kerran tuo minussa esiin sellaisia positiivisia puolia, mitkä muutkin huomaavat, niin ehkä on sittenkin olemassa mahdollisuus, että tämä juttu voisi onnistua. Ellei minusta ole vielä tullut aivan hirveää Justiinaa, niin ehkä minusta ei sitten tulekaan. Olen nimittäin harvinaisen huono vetämään roolia, enkä jaksa sitä kahta tuntia kauempaa.

Mutta kaikesta tästä mahdollisesta positiivisesta tulevaisuudesta huolimatta, olen siltikin ihan paniikissa! Eiköhän tämä paniikki tästä laannu, kunhan koko muuttoprosessi on kokonaisuudessaan ohi, ja sulhaseni luovuttanut nykyisen asuntonsa avaimet pois. Tällä hetkellä vielä istun sohvalla syömässä viimeisiä kynsiäni ja panikoin sitä, mitä teemme, jos tuleekin riita, eikä toinen voikaan lähteä omaan kotiinsa siksi, ettei sellaista kotia ole enää.

Jotenkin, tässä ja nyt, alan ymmärtää, miten vaurioitunut ihminen olen, kun mietin tällaisia asioita ja saan hirveitä paniikkikohtauksia jostain yhteenmuutosta. Toisaalta, nyt, kun tämänkin asian on vihdoin ja viimein tajunnut oman pääkoppansa sisällä, asiaa on ehkä helpompi lähteä työstämään.

Minun + Meidän = Venäläinen tullimies

Olemme ahkeroineet tänään oikein urakalla! Ilmoitukseni Facebookin roskalava-ryhmissä ovat kantaneet hedelmää, ja kaikki, mitä olen sinne laittanut, on lähtenyt heti saman tien. Aiemmin päivällä joku jannu kävi hakemassa puolet sulhaseni tietokoneromusta. Tekemistä riittää vielä, paljonkin, mutta olemme edenneet todella pitkälle! Vielä lauantaina sulhaseni olohuone oli katosta lattiaan täynnä tietokoneen raatoja, mutta nyt täällä mahtuu jo kävelemään. Samoin keittiön kaapit on tyhjennetty, ja tavarat on laitettu joko laatikoihin tai Facebookiin.

Vaikka olen iloinen siitä, että saamme muuttoa edistettyä näinkin nopealla tahdilla, olen samalla hieman haikein mielin. Suurin osa näistä tavaroista, mitä täällä sulhaseni asunnossa on, jää tänne Jyväskylään. Emme ota esim. mitään huonekaluja mukanamme Turkuun. Kaikki ne vuodet, mitä sulhaseni on asunut tässä asunnossa, jäävät historiaan. Kaikki se tavara, mitä hän on vuosien varrella kerännyt, lähetetään vieraiden ihmisten matkaan. Toki se on kaikki vain tavaraa, ja tavaraa saa aina uutta, mutta kaikessa siinä tavarassa on myös hitunen historiaa.

Seisoin tänään parvekkeella tupakalla, ja katselin, miten aurinko laski horisontissa. Mietin, teemmekö me ihan oikeasti viisaan ratkaisun. Olemmeko liikkeellä liian aikaisessa vaiheessa? Olemme olleet yhdessä 11 kuukautta siinä vaiheessa, kun sulhaseni siirtää kirjansa Turkuun. Se on vajaa vuosi. Onhan meillä toki jo yhteinen hauvavauva, ja menimme lokakuussa kihloihin. Marraskuussa on häät. Silti mietin, onko tämä nyt järkevä ratkaisu.

Sulhaseni muuttaa minun luokseni. Paikkaan, missä ovat minun tavarani, minun historiani. Asunto on minun omistuksessani ja kaikki huonekalut ovat minun valitsemiani minun makuni mukaan. Nyt hän muuttaa sinne pienen tavaramääränsä kanssa. Olisiko enemmän oikein, jos myisin asuntoni, ja lähtisimme aloittamaan yhteistä elämää asunnossa, mikä olisi MEIDÄN eikä MINUN?

Mikä sitä estää aloittamasta yhteistä elämää asunnossa, mikä on minun nimissäni. Siitä voi tehdä meidän yhteisen kodin, missä me kasvatamme meidän koiraamme. Tässä vaiheessa iso pelkoni on, että sulhaseni kyllästyy kiukutteluuni alta aikayksikön, ja ne lusikat, mitkä ovat oikeastaan minun, menevät jakoon. Ei, en luota pätkääkään itseeni ja siihen, että joku jaksaisi oikeasti katsella minua koko lopun elämäänsä. Takanani on sen verran paljon huonoja kokemuksia, että ne ovat syöneet luottamustani sen asian suhteen, että kuolisin naimisissa olevana naisena.

Ja ei, ei minulla mitään yhteenmuuttopaniikkia ole. Hyi sinua, joka niin luulet! Olen yhtä itsevarma kuin venäläinen tullimies.