Unien ihmeellinen maailma, osa 45

Viimeöisessä unessa olin juuri palannut sairauslomalta takaisin töihin. Koulutalo ei ollut se, missä olen töissä, vaan se oli yksi niistä kouluista, missä itse kävin peruskouluaikana. Eräs kollegoistani, jolla ei ole osaa eikä arpaa lukujärjestysten teon suhteen, tuli huikkaamaan minulle, että heti sairauslomani päätteeksi hän on tehnyt minulle sellaisen lukujärjestyksen, että joudun kaksi päivää peräkkäin olemaan ylitöissä ja sijaistamaan erästä toista opettajaa. Mietin, mahdanko mitenkään jaksaa, mutta lupasin yrittää.

Yhtäkkiä huomasin olevani vetämässä yökoulua. Emme olleet enää siinä samassa koulutalossa, missä äsken vielä olin, vaan tällä kertaa olimme valtavassa hallissa, missä oli seinillä roikkumassa suuria naamareita ja järjettömät bileet. Täällä minun sitten pitäisi vetää se yökoulu. Lähdin kävelemään hallin takaosaan, vähän niin kuin “esiintymislavan taakse”, ja huomasin olevani, jälleen kerran, siellä unen ensimmäisessä koulussa, tosin eri käytävällä kuin unen alussa. Käytävä oli täynnä pahvilaatikoita, mitkä rönsyilivät tavaroita, ja oppilaita oli penkomassa näitä laatikoita etsien jotain roolivaatetta ison hallin juhlaa varten. Kävelin oppilaiden ohitse kuin ollen valvontatehtävissä.

Välillä palasin aina isoon ja valtavaan halliin, missä ne naamarit roikkuivat seinillä. Seikkailin edestakaisin pitkin käytäviä, kävelin päämäärättömästi, ja maisemat vaihtelivat isojen hallien ja koulun käytävien välillä. Erittäin sekava uni.

Naamareita myynnissä Venetsiassa.

Unien ihmeellinen maailma, osa 44

Heräsin aivan liian aikaisin, jo kuudelta, enkä saanut enää unta. Pyörin hetken hereillä, minkä jälkeen päätin kokeilla, jos saisin vielä vähäksi aikaa unen päästä kiinni. Sain kuin sainkin, ja näin ihan outoa unta (taas kerran).

Uni alkoi siitä, miten olin koirani kanssa lenkillä. Unen koira ei ollut Kauno eikä edes suomenlapinkoira. Olimme korkealla kukkulalla, aurinkoisena päivä. Yhtäkkiä seuraamme eksyi eräs nuori mies, kenen kanssa olin tavannut ollessani koiran kanssa ulkona, ja hän oli selkeästi kiintynyt seuraani. Teimme pitkän lenkin, juttelimme niitä näitä, kunnes yhtäkkiä muistin jotain tärkeää ja sanoin, että minun on mentävä. En ehtinyt sopia uutta tapaamista, vaan minun oli juostava.

Juoksin suureen linnaan, sillä satuin olemaan prinsessa. Itse inhosin “prinsessuuttani” yli kaiken, ja minua ärsytti olla kuninkaallinen. Vihasin niitä rajoja, mitä kuninkaallinen elämä toi, ja yritin parhaani mukaan pysyä pois julkisuudesta.

Minun hoitajani alkoi sättiä minua siitä, miten olin taas karannut ulos, ilman lupaa, ilman vartijaa. Joku saattaisi tunnistaa minut! Sanoin, ettei miesseuralaiseni tiennyt, kuka olen, eikä hänellä ollut aavistustakaan. Halusin vain pois linnasta, omistaa aaseja, lampaita ja paljon muitakin eläimiä, hoitaa niitä ja taistella eläinten oikeuksien puolesta. Kuninkaallinen hömpötys ei kiinnostanut minua pätkääkään.

Yhtäkkiä hoitajani oli tiessään. Ihmettelin, missä hän oli, kunnes kuulin ääntä puisten kattopaneelien yläpuolelta. Eräs renkimme tuli avaamaan kattoluukun puolestani, ja huomasin, miten hoitajani oli mennyt moneen osaan kuin legoukko, ja hän oli laittanut itsensä pahvilaatikkoon. Hän alkoi itkeä, että hän kokee itseänsä täysin turhaksi, koska en ikinä tottele häntä. Hän siis päätti laittaa itsensä pois ja odottaa, että todellakin tarvitsisin häntä joskus.

Pyysin anteeksi, pyysin häntä tulemaan laatikosta pois, ja autoin hänet yhteen kasaan. Sen jälkeen aloin pyöriä pitkin linnaa. Huoneet olivat pieniä, sisustettu ruskeilla väreillä. Sisustus ei ollut erityisen hieno, mutta kodikas se oli. Yksi kerros linnasta oli kokonaan varattu minun käyttööni.

Kiertelin huoneita ja mietin, miksen voisi elää vapaampaa elämää. Olisin niin paljon onnellisempi kuin mitä olen nyt prinsessana.

Heräsin äkisti siihen, kun koira hyppäsi päälleni. Hänen mielestään olin nukkunut ihan tarpeeksi.

Qwertyn laulu

Harmaa ja kolea aamu. Olen, taas kerran, valvonut koko yön. Uni ei vain tullut. Pysyn hädin tuskin hereillä, kun lähden koiran kanssa aamulenkille. Laahustan koiran perässä surkean näköisenä. Mieli ei voi olla positiivinen huonosti nukutun yön jälkeen.

Lenkin jälkeen jään sohvalle. Tuijotan tietokoneen ruutua kuola valuen suunpielistä. En jaksa keskittyä mihinkään. Avomieheni käskee minun mennä nukkumaan. Menen sänkyyn pitkäkseni. Vaivun kyllä eräänlaiseen kevyeen tilaan, ja tuntuu siltä, kun aivoni leijuisivat ilmassa. En kuitenkaan nukahda.

Nousen ylös ärsyyntyneenä ja tuskastuneena. Turha yrittää nukkua, kun ei se uni kuitenkaan tule. Jospa tekisin jotain hyödyllistä sen sijaan. Pahvilaatikoita olisi vieläkin purkamatta, mutta ne ovat täynnä tuoreen avomieheni tavaroita, ja saattaisin heittää jotain hänelle hyvin tärkeää roskiin. Parempi, että hän itse koskee niihin, ja minä pidän näppini erossa noista laatikoista.

Muistan opinnäytetyön palautuspäivän. Siihen on vain kuukausi aikaa! Opinnäytetyön kirjallinen osuus on kyllä muuten valmis, mutta siitä puuttuu johdanto ja yhteenveto. Vaikka olen puolinukuksissa, päätän kirjoittaa puuttuvat jutut alta pois. On sitten sekin tehty. Mutta ensin keitän itselleni ison kupin teetä, Karibian aurinkoa, tuomaan hieman paistetta tähän harmaaseen päivään.

Avaan tiedoston ja alan lukea sitä. Löydän kirjoitusvirheitä ja alan korjata niitä. En ole tyytyväinen tekstiini, ja se on mielestäni tönkköä. Juuri nyt ei ajatus kuitenkaan luista niin paljoa, että pystyisin lähteä muokkaamaan sitä paremmaksi. Olkoon tuollainen. Eihän tämä mikään kaunokirjallinen teos ole, vaan valmentaja-opintojen opinnäytetyö. Kunhan asiasisältö on edes suhteellisen oikein, niin hyvä on.

Alan pohtia opinnäytetyötäni kokonaisuutena. Tajuan, etten ole esitellyt ollenkaan asiakkaani diagnoosia; olen esitellyt vain ne metodit, mitä olen asiakastyössäni käyttänyt. Perkele! Onneksi huomasin asian nyt enkä kaksi päivää sen jälkeen, kun olen jo palauttanut työn. Alan kaivaa kirjahyllyäni, ja otan sieltä kirjan toisensa jälkeen. Muistan teekuppini, ja käyn hörppäisemässä siitä. Tee on jo ehtinyt vähän jäähtyä.

Palaan sohvalle kirjapinon kanssa. Eipä näissä kirjoissa paljoa uutta luettavaa ole, sillä olen lukenut jokaisen näistä teoksista jo moneen kertaan, tehdessäni muita opiskeluihin liittyviä kirjallisia töitä. Etsin sellaisia kohtia, mihin haluan viitata, ja sen jälkeen alan kirjoittaa.

Näpynäpynäpy. Näppäimistö laulaa. QWERTY laulaa. Sormeni laulavat, kun juoksevat kirjaimelta toiselle. Olen huomaamattani kirjoittanut kolme A4:sta. Tulen siihen tulokseen, että tämä riittää. On aika siirtyä johdannon kirjoittamiseen. Sehän minun tehdä noin alun alkaenkin. Hieman vain hairahduin raiteilta. Hupsista saatana.

Ja ai niin, se tee! Se on vieläkin kupissa. Maistan sitä ja huomaan sen jäähtyneen aivan jääkylmäksi. En jaksa lähteä keittämään uutta kupillista. Olen siis ilman teetä.

Johdantoa mietin vähän aikaa, mutta saan kuin saankin lopulta kirjoitettua muutaman nasevan lauseen johdannon alkuun. Sen jälkeen kaikki se perus, mitä johdannossa kuuluukin olla, ja sitten on sekin valmis. Yhteenveto puuttuu vielä, mutta olen aivan liian väsynyt jaksaakseni juuri nyt jatkaa siitä. Se on kaikkein helpoin asia kirjoittaa, joten säästän sen vaikkapa iltaan. Tai huomiseen. Tai ylihuomiseen. Ihan sama, mutta säästän kuitenkin. Nyt en jaksa enää ajatella.

Pohdin taas sitä, millaisen supervoiman olen saanutkaan synnyinlahjaksi. Ellen olisi ADHD, mitä olisin? En ainakaan tällainen ihminen, joka saa umpiunisena QWERTYn laulamaan.

Åi Åbo!

Muutto on ohi! Olen saanut tehtyä eräästä jyväskyläläismiehestä turkulaisen. Tänään aloitamme yhteisen elämän avoparina. Minun kodistani on tullut meidän koti. Minun arjestani on tullut meidän arkemme.

Jyväskylä on jäänyt taakse. Ei enää pitkiä ajomatkoja, ei OnniBusseja eikä junareissuja. Ei toisesta erossa olemista.

Tällä hetkellä yhteinen kotimme on pahvilaatikkohelvetti, ja auvoisa avoliittomme alkaa sillä, kun tyhjennämme jokaisen näistä laatikoista ja etsimme tavaroille paikat. Onneksi meillä on koko elämämme aikaa, eivätkä aikataulut paina enää päälle.

Ilman apua emme olisi tästä muuttohelvetistä selvinneet. Siis suuri kiitos Veka, Pete, Iku, Sannis ja Suvi, jotka autoitte omalla panoksellanne. Eikä pidä unohtaa mummia, joka on ollut koko tämän ajan käytettävissä koira- ja lapsenvahtina, jos olemme häntä tarvinneet. Kiitos myös anopille tuesta, mitä tarvitsin niinä hetkinä, kun minusta tuntui, että pää räjähtää kaiken keskellä.

Enää ainoa, mitä minun tarvitsee tehdä laatikkotangon lisäksi, on opettaa tuo mies puhumaan Turun murretta.