Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatustiede. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatustiede. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Avatar Aang, genetiikkaa ja juureslettukestit


Miten voi olla näin väsynyt siitä, ettei ole koko viikonlopun aikana tehnyt yhtään mitään? Tai no, olen minä sen verran tehnyt, että olen maannut sohvalla ja katsonut Moodlesta genetiikan luentoja. Yrittänyt opetella kaikki tsygootit, gameetit, haploidit ja diploidit. Ja koska jouduin sairastelun vuoksi olemaan koko marraskuun luennoilta pois, niin niitä puolentoista tunnin luentoja oli ihan vain “muutama”, mitä oli katsottavana.

Sen jälkeen, kun olin maannut tarpeeksi katsoen luentoja, vaihdoin asentoa sohvalla, ja aloin katsoa mieheni kanssa Avatar-piirrettyjä. Ja näin meni koko viikonloppu: sohvaa, genetiikkaa, asennon vaihtoa ja Avataria. En ole tehnyt mitään, ja silti olen ihan väsynyt.


Huomenna on suullinen tentti ja totuuden hetki. Jos pääsen tämän tentin läpi, korkkaan sen kunniaksi pullon kuohuvaa. Minusta ei selkeästikään ole opiskelemaan oikeita ja hyödyllisiä tieteitä, kuten molekyylibiologiaa. Olen vain vaivainen kasvatustieteilijä-humanisti, jonka vahvin osaamisalue on turhien analyysien ja esseiden kirjoittaminen asioista, millä ei ole mitään sen suurempaa merkitystä tälle yhteiskunnalle.

Tämän väsymyksen keskellä olen saanut sentään yhden kunnollisen asian tehtyä: Järjestettyä minulle, miehelleni ja Kaunolle juureslettukestit! Satuin ihan vahingossa saamaan idean porkkanaletuista, ja kappas, kun löysinkin sellaisen ohjeen Internetin syvistä syövereistä. Tänään sitten teimme koko perheen voimin lettuja. Minä paistoin lettuja hiki hatussa, mieheni raastoi sormet verillä juureksia ja koira toimi työnjohtajana. Tuloksena oli makoisia porkkana- ja punajuurilettuja! Suosittelen nauttimaan kera viikunahillon.


Ja koska lapsesi eivät kuitenkaan halua syödä joululaatikoita, koska ne ovat pahanmakuista, muodotonta mössöä, niin ehkä sinäkin voit korvata tämän joulun juureslaatikot juuresletuilla! Samaa tavaraa niihin lettuihin tulee, mutta lopputulos on taatusti makoisampi.

Nyt, vatsa täynnä juureslettuja, mietin, mitä tekisin loppuillan. Väsyttää. Ehkä menen pitkäkseni sohvalle ja alan katsoa Avatar-piirrettyjä. Voisin tietenkin kerrata vielä genetiikkaa huomista tenttiä varten, mutta en jaksa. Tentti on vasta klo 14, joten huomenna ehtii vielä. Olen ansainnut vapaan hetken kaikesta tästä rankasta opiskelusta sohvan pohjalla.

Hehheh.

Ja koska sinua alkoi kuitenkin kiinnostaa juureslettukestit, niin porkkanalettujen ohjeen löydät tästä: https://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/13627/Porkkanaletut/


perjantai 30. kesäkuuta 2017

TUSKAAPASKAA!!!!!!!!

Tänään Helsingin Suvilahdessa moshataan oikein kunnolla, kun Tuskan ensimmäinen päivä on koittanut. Kaikki muut kyllä moshaavat, paitsi minä. Minä istun Turussa, Aurajokirannassa sijaitsevan kerrostalokolmioni sohvalla, ja tuijotan tyhjyyteen.

Ärsyttää ja vituttaa niin paljon, että voisin melkein itkeä. Tyhmä masennus! Ja vielä tyhmempi unettomuus. Ilman teitä minullakin olisi voimia olla muiden mukana moshaamassa, nauttimassa elämästä ja hyvästä musiikista. Mutta koska te päätitte tulla mukaan kuvioihin, ja päätitte jäädä vähän pidemmäksi aikaa, niin teidän takianne nyt sitten missaan tämänkin huvin. Haistakaapa vaikka paska. Elämäni on teidän takianne yhtä tuskaa, ilman Tuskaa. Voiko olla mitään epäreilumpaa?

Tuskassa vuonna 2015. Se oli elämäni paras Tuska!

Kaiken hyvän päälle postiluukusta pamahti kirje, mikä ensin sai silmäni hetkeksi loistamaan, kunnes luin kirjettä pidemmälle. Sen jälkeen intoni sammui, ja tilalle tuli epätoivo, ahdistus ja argh-elämys. Kirje tuli Turun yliopistolta.

Siinä toivotettiin minut tervetulleeksi opiskelemaan kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, kerrottiin tulevan opiskelijatuutorini nimi ja esiteltiin tulevan tutkintoni rakenne. Sen lisäksi minulle kerrottiin, mitä pitää tehdä ennen opintojen alkua. Minun pitää käydä paikan päällä näyttämässä alkuperäiset todistukset, joiden pohjalta olen hakenut opiskelemaan. Koska minun on mahdollisuus valita pääaineeksi joko kasvatustiede tai erityispedagogiikka, minun pitää ilmoittaa, kumman haluan pääaineeksi. Minun pitää myös ilmoittaa, mitä kaikkia jo suoritettuja opintoja haluan hyödyntää tulevassa tutkinnossani. Tietenkin minun pitää vielä ilmoittautua läsnäolevaksi ensi lukuvuodelle ja maksaa ylioppilaskuntamaksu. Tämä tarkoittaa myös opiskelijakortin tilaamista.

Voi joulupukin pallihiki sentään! Olen niin uuvuksissa, että hädin tuskin jaksan vessaan raahautua. Ja nyt minun pitäisi vielä tehdä tällainen lista kaikenlaisia juttuja ihan vain siksi, että sain opiskelupaikan! Tekisi mieli vain hautautua peiton alle, alkaa itkeä ja peruuttaa koko opiskelupaikka. Miksi pitää nähdä näin hemmetisti vaivaa? Eikö se nyt vain riitä, että olen ilmoittanut ottavani opiskelupaikan vastaan ja olen siitä erittäin onnellinen? Haistakoot pitkän pökäleen.

Sen minä sentään tiedän, kumman haluan pääaineeksi: Erityispedagogiikan. En vain millään jaksaisi ilmoittaa asiasta mihinkään. No, onhan tässä ihan ruhtinaalliset kaksi viikkoa aikaa tehdä moinen ilmoitus.

Tänään parvekkeella Tuskan sijaan. Tuskan näkee
jo naamasta.

Jos jotain opin viime vuoden aikana, kun opiskelin valmentajaksi, niin sen, että kaikkein paskimpaankin päivään mahtuu edes yksi hyvä asia. Se vain pitää löytää. Minun ei hirveästi tarvinnut kaivaa, että löysin oman hyvän asiani näiden tuskaisten tuntien ajalta. Itä-Suomen yliopiston Moodle lähetti minulle sähköpostia, että terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssin arvosana on tullut. Vihdoin ja viimein! Sen piti tulla jo ennen juhannusta. Ja minä kun luulin, että vain hämäläiset ovat hitaita…

Ja siellähän se arvosana komeili: Kiitettävä.

Yritin tilata opintosuoritusotetta, mutten löytänyt mitään ohjetta sen tilaamiseen. Haistakoon vaikka paskan. Hekin! Tänään on aika moni saanut haistaa paskan. Soitan kansliaan ensi viikolla ja kysyn, miten sen virallisen todistuksen voi tilata, ja miksei siitä ole voitu laittaa selkeitä ohjeita mihinkään. En, onneksi, tarvitse sitä todistusta mihinkään, ainakaan tämän viikonlopun aikana.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Ojanpohjalta opintielle - Syy, miksi olen tässä

Jos jotain soisin ihan jokaiselle opettajalle, ihan jokaiselle nepsy-valmentajalle, ihan jokaiselle lastenhoitajalle, ihan jokaiselle sossutantalle ja ihan jokaiselle vanhemmalle, on Itä-Suomen yliopiston opintokokonaisuus Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi. Itse opiskelen tätä kokonaisuutta parhaillaan Turun kesäyliopiston suosiollisella avustuksella, kun tuonne Joensuuhun on Turusta vähän turhan pitkä matka lähteä iltaluennoille kerran viikossa.


Opintokokonaisuus koostuu viidestä kurssista, mistä kolme suoritetaan itsenäisenä opiskeluna ja kaksi luentokursseina. Aiheina ovat mm. lapsen biopsykososiaalinen kehitys ja sen häiriintyminen, stressi- ja kriisitilanteet lapsuudessa ja nuoruusiässä sekä lapsen ja nuoren hyvinvoinnin sosiaaliset ulottuvuudet. Koska kurssit ovat psykologiaa, ne antavat aivan eri lähtökohdan ymmärtää nuoren ihmisen mieltä kuin mitä yksikään erityispedagogiikan kurssi ikinä antaa. Kasvatustieteistä en edes puhu, sillä se on pilipalitiede (anteeksi nyt vain kaikille kasvatustieteilijöille, mutta aineenopettajaopintojen pohjalta voin sanoa, ettei kasvatustiede antanut minulle tasan mitään eväitä työntekoon, vaan se oli täysin turhaa jorinaa itsestään selvistä asioista).


Erityispedagogiikka tuo kyllä hyvin ja kattavasti esille oppimisvaikeudet ja kaikki mahdolliset erityisyydet, mitä saatat kohdata urallasi erityisopettajana. Tietopaketti on kattava, eikä sitä ole moittiminen siitä. Mistä moitin erityispedagogiikkaa, on se, etteivät opinnot kuitenkaan päästä opiskelijaa sisälle nuoren ihmisen mieleen. Emme puhuneet kertaakaan opintojen aikana lapsen ja nuoren kehityksellisistä riskeistä minäkin ikäkautena, suojaavista tekijöistä emmekä niistä taidoista, mitkä kehittyvät minäkin ikäkautena. Tässä tarkoittamani taidot ovat esim. Itsesäätelytaitoja, eivätkä mitään polkupyörällä ajamista. Erityispedagogiikka ei myöskään avannut stressin käsitettä eikä sitä, mitä kaikkea stressi voi tehdä kehittyvälle mielelle. Tämän aiheen käsitteleminen olisi aivan erityisen tärkeää juurikin opettajille, sillä valitettava totuus on, että he sitä stressiä aika usein aiheuttavat.


Tämän opintokokonaisuuden aikana olen tehnyt myös paljon havaintoja itsestäni, mikä on tietenkin hyvä asia. Varhaislapsuuteni oli suhteellisen tasaista tallaamista, ja todennäköisesti olen tämän kehitysvaiheen kehitystehtävät saanut onnistuneesti suoritettua. Mutta kun siirrytään kouluikään ja nuoruuteen, alkaakin homma olla hieman toisin. Vietin nuoruuteni turvattomassa kodissa, missä haisi vanha viina, missä huudettiin ja tapeltiin, mistä jouduin säännöllisin väliajoin lähtemään karkuun keskellä yötä, kun kotona ei ollut turvallista olla. Missä ojanpohjalla ikinä yöni vietinkään, sieltä jouduin lähtemään kouluun, missä minulla oli ihan yhtä turvatonta. Vasta ihan vähän aikaa sitten eräs entisistä opettajistani pyysi anteeksi sitä, ettei voinut olla enemmän tukenani, sillä hän luuli käytöshäiriöideni olevan hieman normaalia voimakkaampaa teiniuhmaa, eikä hänellä ollut mitään hajua siitä, miten meillä asiat olivat kotona. Kodin ja koulun välillä ei tehty yhteistyötä eikä kodin asioista saanut kertoa kenellekään: Jos joskus vahingossa jotain möläytin, minua haukuttiin heti valehtelijaksi. Meillähän oli kotona kaikki vallan hienosti. Mitä nyt vietin muutamat yöt ojan pohjalla pakkasessa, kun ei kotonakaan voinut olla, mutta ihan normaalia elämäähän se on!


Tänään luennolla mietin tosissani, mitkä kaikki nuoruusiän kehitystehtävät ovat jääneet minulta kaiken tämän vuoksi väliin. Todennäköisesti ne kaikki. Samalla mietin myös sitä stressin määrää, mikä minulla oli kaikki ne pitkät vuodet, mitä vietin siinä helvetissä. Miten hirveän paljon tuo stressi on vaikuttanut aivojeni kehittymiseen? Lisäksi mietin myös sitä, miten ihmeessä se on mitenkään mahdollista, että minä, jolla on tällainen sosioekonominen tausta ja joka ei saanut tasan mitään tukea mihinkään kotoa, olen päässyt näinkin pitkälle. Kuuluin nuorena riskiryhmään, ja kaiken järjen mukaan minusta olisi pitänyt tulla torilla itseään kaupitteleva, itsenäinen ammatinharjoittaja. Tässä minä nyt kuitenkin olen: Taskussa kolme korkeakoulupaperia, lisää pätevyyksiä tulossa koko ajan, minulla on työ, omistusasunto, ihana koira, olen asunut ulkomailla, minulla on paljon elämänkokemusta ja edelleenkin jaksan. En ole luovuttanut, vaikkei minusta koskaan pitänyt tulla mitään.


Ehkä saan kiittää tästä kaikesta Elliä. Ja kukas hitto on Elli? Hän on isoisoäitini. Maailman vahvin, päättäväisin ja itsepäisin nainen, suoraan Karjalan kunnailta. Kasvatti kurissa ja nuhteessa 11 lasta, ja eli 100-vuotiaaksi asuen omassa kodissaan viimeiseen päivään asti. Käveli omilla jaloillaan, oli täysin järjissään. Ikinä ei pyytänyt apua missään. Ikinä ei valittanut työn raskautta.


Minä valitan! Olen superhyvä valittaja. En ehkä valita työn raskaudesta, mutta muista asioista osaan kyllä valittaa. Muuten näen itsessäni paljon Ellin piirteitä. En osaa luovuttaa, vaan menen vaikka läpi harmaan kiven, viimeiseen hengenvetoon asti. Kun jotain päätän, laitan asian toteutumaan, vaikka mikä olisi.

Ihailen suuresti Elliä, hänen elinvoimaansa ja hänen energiaansa. Ehkä minun pitäisi myös alkaa ihailla itseäni enemmän, sillä olen selvinnyt paljosta, voittajana.


Elli oli kova täti, joka ei osannut luovuttaa pahankaan paikan tullen. Toivon perinneeni geenini Elliltä.