Voimat veks: voiko ihminen opiskella itsensä loppuun?

Tämän blogin alkuperäinen idea oli toimia oppimispäiväkirjanani sinä aikana, kun opiskelin sekä eläinavusteiseksi että neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Noh, kuten ADHD-oireiselle ihmiselle hyvin usein käy, blogi laajeni ja myös opinnot laajenivat. Ennen kuin aloitin nämä valmentajaopintoni, olin filosofian maisteri vieraista kielistä, aineenopettaja ja erityisopettaja. Opiskelin omaksi ilokseni jotain avoimen yliopiston kursseja aina silloin tällöin. 

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Sen jälkeen, kun aloitin tämän blogini, minusta on tullut:

- neuropsykiatrinen valmentaja

- eläinavusteinen valmentaja

- kirjallisuusterapiaohjaaja

- sanataideohjaaja

- koirahieroja

- käyttäytymisanalyyttisen eläinkoulutuksen asiantuntija

- auktorisoitu seksuaalineuvoja

- hajukoiraohjaaja

- kasvatustieteiden maisteri pääaineena erityispedagogiikka

- melkein valmis koiranomi

- mielenterveyden ensiapu 1:n ja 2:n kouluttaja

- nuoren mielen ensiavun kouluttaja

- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Dariusz Sankowski, Pixabay

Näiden lisäksi olen opiskellut

- voimauttavan valokuvan ammatilliset perusteet

- valokuvaterapian menetelmäohjauksen perusteet (syventävät opinnot ovat vielä kesken, kiitos koronan)

- psykololgian aineopinnot avoimessa yliopistossa

- lapsen ja nuoren psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuden avoimessa yliopistossa

- perheopinnot avoimessa yliopistossa

- väkivaltatutkimuksen opinnot avoimessa yliopistossa

- muutaman Green Care-kurssin avoimessa AMK:ssa

- noin satakunta kurssia Courserassa ja edX:ssä

- ja ehkä jotain muutakin, mitä en juuri nyt muista.

Kuva: Free-Photos, Pixabay

Tällä hetkellä opintoja on tosiaan sen verran kesken, että minun pitäisi saada tehtyä pari ongelmakoiratapausta (korona tuli tähän esteeksi), niin sen jälkeen olisin valmis koiranomi. Tämä todennäköisesti siirtyy syksyyn. Sen lisäksi valokuvaterapian lopputyö pitäisi saada valmiiksi. Sen jälkeen olen suorittanut valokuvaterapian syventävät opinnot ja voin kutsua itseäni valokuvaterapian menetelmäohjaajaksi. Minulla on vain yksi ylitsepääsemätön ongelma, millaista en ole ikinä ennen elämässäni kokenut: en jaksa!

Pienikin kirjallinen työ tuntuu tällä hetkellä niin vaikealta, etten saa edes aloitettua. Ei jaksa, ei pysty eikä kykene. Kyse ei ole siitä, etteikö kiinnostaisi. Kyllä kiinnostaa! Ja aion saada kaiken koronan vuoksi kesken jääneen suoritettua loppuun. Aivan varmasti suoritan! En ole ikinä jättänyt mitään kesken enkä jätä nytkään. Mutta mistä voimavarat näihin todella pieniin keskeneräisiin projekteihin?

Kuva: Larisa Mozgovaja, Pixabay

Tehtävää on todella vähän. Jopa niin vähän, että sitä on naurettavan vähän. Normaalisti saisin tehtyä yhden 12 sivun lopputyön puolessa vuorokaudessa eikä tuottaisi edes ongelmia. Nyt en tahdo saada edes Wordia auki. Se, että saisin siihen Wordiin jotain tekstiä, on jo ajatuksenkin tasolla mahdoton.

Onko minulle voinut käydä niin, että olen "opiskellut itseni loppuun"?

Vai onko tässä vain äärimmäisen raskaan koronakevään jälkeen pientä stressinpoikasta ilmassa ja sen vuoksi pieni loma ihan kaikesta paikallaan?

Kuva: Free-Photos, Pixabay

En suoraan sanottuna tiedä. Sen tiedän, että mitään en ole saanut tehtyä, kaikki hommat ovat levällään ja tärkeätkin asiat odottavat tekijäänsä. Tällä hetkellä minä en itse pysty yhtikäs mihinkään.

Enkä olisi ikinä uskonut, että MINÄ sanoisin tämän, mutta olisiko pieni opiskelutauko mahdollisesti paikallaan? Pieni hetki elämässä, jolloin en opiskelisi yhtään mitään enkä tekisi yhtään mitään ylimääräistä. Olen aktiivinen ihminen, joka kaipaa tekemistä ja joka haluaa tehdä asioita, mutta ehkä niitä asioita on nyt ollut vähän liikaa. Jos pieni hengenveto olisi paikoillaan?

Kuva: Moritz320, Pixabay

Elämää tässä pitäisi kuitenkin olla edessä vielä monta kymmentä vuotta (ellen sitten sairastu vakavasti, jää auton alle tai tukehdu pullaan). Ehkä minä ehdin tehdä asioita myöhemminkin. ADHD-aikuinen tietenkin haluaa kaiken tapahtuvan nyt, mielellään heti ja miksei jo eilen. Mutta koska vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, voisin yrittää opetella siihen, että olisin edes lyhyitä pätkiä tekemättä mitään. Ei kai siitä mitään haittaakaan voi olla?

Vai onko siitä jotain haittaa? Kertokaa te minulle. En minä vain tiedä! En ole elämässäni ollut sekuntiakaan paikoillani, en edes nukkuessani, joten siksi en voi tietää, onko paikallaan olosta jotain haittaa vai ei.

Kuva: Congerdesign, Pixabay

En minä mitään ole luvannut...

Koska kouluttautumaan tässä ollaan lähdetty, niin kouluttaudutaan sitten! Kouluttaudutaan oikein kunnolla ja vedetään sellainen määrä pätevyyksiä ja osaamista, ettei kenelläkään toisella ihmisellä ole.

Lupasin itselleni, etten haali liikaa koulutuksia. Olen ihminen, jota kiinnostaa “kaikki”, ja saan kulutettua itseni loppuun alta aikayksikön ihan vain sillä, että kerään kalenterini täyteen erilaisia koulutuksia. Päätin, etten vedä överiksi, vaan opiskelen ihan ne tärkeimmät pakolliset ja muiden ylimääräisten juttujen annan olla.

Näemmä olen pettänyt itselleni antaman lupauksen. Hain jo viime keväänä opiskelupaikkaa voimauttavan valokuvauksen menetelmäkoulutuksesta. Aihe kiinnostaa minua, ja se on myös sellainen aihe, mitä on helppo soveltaa nykyisessä työssäni, ja ehkä myös seuraavassa, mikäli seuraavaa työtä joskus tulee. Tänään sain sähköpostia, että minut on hyväksytty tähän koulutukseen, mihin otetaan vain muutama osallistuja. Enkä minä voi jättää näin mahtavaa tilaisuutta käyttämättä!

En voi hyödyntää tätä koulutusta osana kasvatustieteiden maisterin tutkintoani, mutta saan siitä kuitenkin lisäpätevyyden ja hienon maininnan ansioluettelooni. Olen opiskellut jotain sellaista, mitä ihan joka plikka ei ole opiskellut!

Koulutus tulee vaatimaan pitkiä, kymmenen tuntia kestäviä lähipäiviä. Valokuvauspäivinä tunnit venyvät niin pitkiksi kuin tarve vaatii. Lähipäiviä on yhdeksän lukuvuoden kestävän koulutuksen aikana, joten uskon kyllä jaksavani nämä kymmentuntiset lähipäivät, koska niitä ei kuitenkaan ole joka viikko.

Kuukausi vielä tämän koulutuksen alkamiseen! Odotan hyvin suurella innolla. Saan opiskella jotain todella erilaista. Sellaista, mitä en ole ikinä aikaisemmin opiskellut. Toivon myös valokuvaustaitojeni kehittyvän tämän vuoden aikana edes pikkuisen paremmiksi.

Ja nyt minulle tuli ihan hirveä hinku ostaa uusi järjestelmäkamera!

TUSKAAPASKAA!!!!!!!!

Tänään Helsingin Suvilahdessa moshataan oikein kunnolla, kun Tuskan ensimmäinen päivä on koittanut. Kaikki muut kyllä moshaavat, paitsi minä. Minä istun Turussa, Aurajokirannassa sijaitsevan kerrostalokolmioni sohvalla, ja tuijotan tyhjyyteen.

Ärsyttää ja vituttaa niin paljon, että voisin melkein itkeä. Tyhmä masennus! Ja vielä tyhmempi unettomuus. Ilman teitä minullakin olisi voimia olla muiden mukana moshaamassa, nauttimassa elämästä ja hyvästä musiikista. Mutta koska te päätitte tulla mukaan kuvioihin, ja päätitte jäädä vähän pidemmäksi aikaa, niin teidän takianne nyt sitten missaan tämänkin huvin. Haistakaapa vaikka paska. Elämäni on teidän takianne yhtä tuskaa, ilman Tuskaa. Voiko olla mitään epäreilumpaa?

Tuskassa vuonna 2015. Se oli elämäni paras Tuska!

Kaiken hyvän päälle postiluukusta pamahti kirje, mikä ensin sai silmäni hetkeksi loistamaan, kunnes luin kirjettä pidemmälle. Sen jälkeen intoni sammui, ja tilalle tuli epätoivo, ahdistus ja argh-elämys. Kirje tuli Turun yliopistolta.

Siinä toivotettiin minut tervetulleeksi opiskelemaan kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, kerrottiin tulevan opiskelijatuutorini nimi ja esiteltiin tulevan tutkintoni rakenne. Sen lisäksi minulle kerrottiin, mitä pitää tehdä ennen opintojen alkua. Minun pitää käydä paikan päällä näyttämässä alkuperäiset todistukset, joiden pohjalta olen hakenut opiskelemaan. Koska minun on mahdollisuus valita pääaineeksi joko kasvatustiede tai erityispedagogiikka, minun pitää ilmoittaa, kumman haluan pääaineeksi. Minun pitää myös ilmoittaa, mitä kaikkia jo suoritettuja opintoja haluan hyödyntää tulevassa tutkinnossani. Tietenkin minun pitää vielä ilmoittautua läsnäolevaksi ensi lukuvuodelle ja maksaa ylioppilaskuntamaksu. Tämä tarkoittaa myös opiskelijakortin tilaamista.

Voi joulupukin pallihiki sentään! Olen niin uuvuksissa, että hädin tuskin jaksan vessaan raahautua. Ja nyt minun pitäisi vielä tehdä tällainen lista kaikenlaisia juttuja ihan vain siksi, että sain opiskelupaikan! Tekisi mieli vain hautautua peiton alle, alkaa itkeä ja peruuttaa koko opiskelupaikka. Miksi pitää nähdä näin hemmetisti vaivaa? Eikö se nyt vain riitä, että olen ilmoittanut ottavani opiskelupaikan vastaan ja olen siitä erittäin onnellinen? Haistakoot pitkän pökäleen.

Sen minä sentään tiedän, kumman haluan pääaineeksi: Erityispedagogiikan. En vain millään jaksaisi ilmoittaa asiasta mihinkään. No, onhan tässä ihan ruhtinaalliset kaksi viikkoa aikaa tehdä moinen ilmoitus.

Tänään parvekkeella Tuskan sijaan. Tuskan näkee
jo naamasta.

Jos jotain opin viime vuoden aikana, kun opiskelin valmentajaksi, niin sen, että kaikkein paskimpaankin päivään mahtuu edes yksi hyvä asia. Se vain pitää löytää. Minun ei hirveästi tarvinnut kaivaa, että löysin oman hyvän asiani näiden tuskaisten tuntien ajalta. Itä-Suomen yliopiston Moodle lähetti minulle sähköpostia, että terveyspalvelut ja sosiaalityö-kurssin arvosana on tullut. Vihdoin ja viimein! Sen piti tulla jo ennen juhannusta. Ja minä kun luulin, että vain hämäläiset ovat hitaita…

Ja siellähän se arvosana komeili: Kiitettävä.

Yritin tilata opintosuoritusotetta, mutten löytänyt mitään ohjetta sen tilaamiseen. Haistakoon vaikka paskan. Hekin! Tänään on aika moni saanut haistaa paskan. Soitan kansliaan ensi viikolla ja kysyn, miten sen virallisen todistuksen voi tilata, ja miksei siitä ole voitu laittaa selkeitä ohjeita mihinkään. En, onneksi, tarvitse sitä todistusta mihinkään, ainakaan tämän viikonlopun aikana.

Tuplavalmentajasta tuplamaisteriksi

Kuten monet tarinat alkavat… Oli synkkä ja myrskyinen päivä… Mutta minun sisälläni ei ole tällä hetkellä synkkää eikä myrskyisää! Päinvastoin. Sisälläni on oikein lämmintä, mukavaa ja toiveikasta, vaikka ulkona riehuukin kunnon kesämyrsky.

Blogini on ollut pienellä kesätauolla. Tämä on oppimispäiväkirjablogi, eikä minulla ole ollut mitään opiskeltavaa. Valmentaja-opintoni päättyivät, enkä ole vieläkään saanut arvosanaa siitä viimeisestä kurssista, minkä tein lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi-opintokokonaisuuteen. Kirjoitettavaa ei ole siis ollut. Paitsi nyt on! Jälleen kerran.

Sain eilen mukavaa sähköpostia: Minut on hyväksytty tutkinto-opiskelijaksi Turun yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan! Olen jo filosofian maisteri, aineenopettaja ja ammatillinen erityisopettaja. Nyt minusta tulee sitten kasvatustieteiden maisteri. Tuplamaisteri.

Mielessä on paljon kysymyksiä tällä hetkellä. Miten järjestän työni Bovallius-ammattiopistossa? En voi keskittyä täysipäiväisesti opintoihin, jos käyn päivätöissä samaan aikaan. Todennäköisesti vastaus tähän kysymykseen löytyy aikuiskoulutustuesta. Se on pienempi raha kuin palkka, mutta saisin keskittyä täysillä opintoihin ja valmistuisin nopeammin.

Lisäksi olen miettinyt sivuaineita. Psykologiahan minulla on jo. Aineopinnot puuttuvat, enkä ole vielä aloittanut niitä. Myös evoluutiopsykologia kiinnostaa, ja koska Turun yliopisto on ainoa suomalainen yliopisto, mikä näitä opintoja järjestää, olisi mielenkiintoista saada jotain harvinaista tutkintotodistukseen.

Myös gradun aihe on mietityttänyt. Ja ensimmäisenä tulee mieleen eläinavusteinen pedagogiikka. Kuinkas muutenkaan! Olen pohtinut, miten voisin toteuttaa tutkimuksen rakkaan Kaunoni kanssa. Ja toki olen pohtinut myös sitä, mistä näkökulmasta gradun teen. En halua toistaa jotain sellaista tutkimusta, mikä on tehty jo.

Mikä minusta tulee isona tyttönä, näiden opintojen jälkeen? Ei mitään hajua. Mutta enhän ole vielä edes neljääkymmentä, joten minulla on hyvää aikaa miettiä asiaa, ja vaikka suorittaa lisää opintoja tämän tutkinnon perään! Enhän minä eläkkeelle kuitenkaan pääse vielä muutamaan vuosikymmeneen, jos silloinkaan.

Ja niin vetäistiin matto alta pois

Luulin jo, että saisin ehkä elämäni kohti sellaista suuntaa, mihin olen aina sen halunnut menevän. Tänään sain tietää, että kaikki yritykseni ohjata laivaa pois karikosta ovat olleet täysin turhia. Kävin suurinpiirtein seuraavanlaisen puhelun.

Minä: “Hei, soittelin ihan kysyäkseni lisäinfoa teidän järjestämään koulutukseen liittyen, kun noissa pääsyvaatimuksissa mainittiin tällainen taustakoulutukseen liittyvä juttu, ja multa löytyisi tällainen opintokokonaisuus mun papereista. Käykö se?”

Henkilö luurin toisessa päässä: “Joo, tämä on ihan sovittavissa oleva asia, kun kyse on kuitenkin yliopistollisesta opintokokonaisuudesta. Mutta kerropa vielä, mikä tutkinto sulla on.”

M.: “Kaikkien näiden muiden pätevyyksien lisäksi mä olen filosofian maisteri.”

H.: “Sitten mulla on sulle valitettavasti huonoja uutisia. Meille ei käy filosofian maisteri taustakoulutukseksi.”

M.: “Siis anteeks mi-TÄH? Tuossa lukee ihan selkeästi, että sopiva taustakoulutus on esim. erityisopettaja. Mähän olen erityisopettaja, ja vielä aineenopettajakin! Montako kertaa mun tarttee olla opettaja?”

H.: “Ei kyse ole siitä, vaan siitä, että pitäis olla nimenomaan kasvatustieteiden maisteri.”

M.: “Se ei kyllä käy mitenkään tästä ilmi. Tuossa lukee selkeällä suomella, että erityisopettaja, ja mä olen erityisopettaja.”

H.: “Nä on ylemmiltä tahoilta tulleita määräyksiä. Se ei, valitettavasti, käy, että on suorittanut lisäkoulutuksena sen opettajan pätevyyden. Minkä tahansa kasvatustieteellisen pääaineen maisterintutkinto on meille soveltuva taustakoulutus, mutta filosofian maisterin koulutus ei käy.”

M.: “Aha.”

Eli se siitä sitten. Jospa vaikka lakkaan ihan kokonaan yrittämästä mitään enkä enää ikinä tavoittele mitään. Olisi elämässä vähän vähemmän stressiäkin sen jälkeen.