Ojanpohjalta opintielle - Syy, miksi olen tässä

Jos jotain soisin ihan jokaiselle opettajalle, ihan jokaiselle nepsy-valmentajalle, ihan jokaiselle lastenhoitajalle, ihan jokaiselle sossutantalle ja ihan jokaiselle vanhemmalle, on Itä-Suomen yliopiston opintokokonaisuus Lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi. Itse opiskelen tätä kokonaisuutta parhaillaan Turun kesäyliopiston suosiollisella avustuksella, kun tuonne Joensuuhun on Turusta vähän turhan pitkä matka lähteä iltaluennoille kerran viikossa.

Opintokokonaisuus koostuu viidestä kurssista, mistä kolme suoritetaan itsenäisenä opiskeluna ja kaksi luentokursseina. Aiheina ovat mm. lapsen biopsykososiaalinen kehitys ja sen häiriintyminen, stressi- ja kriisitilanteet lapsuudessa ja nuoruusiässä sekä lapsen ja nuoren hyvinvoinnin sosiaaliset ulottuvuudet. Koska kurssit ovat psykologiaa, ne antavat aivan eri lähtökohdan ymmärtää nuoren ihmisen mieltä kuin mitä yksikään erityispedagogiikan kurssi ikinä antaa. Kasvatustieteistä en edes puhu, sillä se on pilipalitiede (anteeksi nyt vain kaikille kasvatustieteilijöille, mutta aineenopettajaopintojen pohjalta voin sanoa, ettei kasvatustiede antanut minulle tasan mitään eväitä työntekoon, vaan se oli täysin turhaa jorinaa itsestään selvistä asioista).

Erityispedagogiikka tuo kyllä hyvin ja kattavasti esille oppimisvaikeudet ja kaikki mahdolliset erityisyydet, mitä saatat kohdata urallasi erityisopettajana. Tietopaketti on kattava, eikä sitä ole moittiminen siitä. Mistä moitin erityispedagogiikkaa, on se, etteivät opinnot kuitenkaan päästä opiskelijaa sisälle nuoren ihmisen mieleen. Emme puhuneet kertaakaan opintojen aikana lapsen ja nuoren kehityksellisistä riskeistä minäkin ikäkautena, suojaavista tekijöistä emmekä niistä taidoista, mitkä kehittyvät minäkin ikäkautena. Tässä tarkoittamani taidot ovat esim. Itsesäätelytaitoja, eivätkä mitään polkupyörällä ajamista. Erityispedagogiikka ei myöskään avannut stressin käsitettä eikä sitä, mitä kaikkea stressi voi tehdä kehittyvälle mielelle. Tämän aiheen käsitteleminen olisi aivan erityisen tärkeää juurikin opettajille, sillä valitettava totuus on, että he sitä stressiä aika usein aiheuttavat.

Tämän opintokokonaisuuden aikana olen tehnyt myös paljon havaintoja itsestäni, mikä on tietenkin hyvä asia. Varhaislapsuuteni oli suhteellisen tasaista tallaamista, ja todennäköisesti olen tämän kehitysvaiheen kehitystehtävät saanut onnistuneesti suoritettua. Mutta kun siirrytään kouluikään ja nuoruuteen, alkaakin homma olla hieman toisin. Vietin nuoruuteni turvattomassa kodissa, missä haisi vanha viina, missä huudettiin ja tapeltiin, mistä jouduin säännöllisin väliajoin lähtemään karkuun keskellä yötä, kun kotona ei ollut turvallista olla. Missä ojanpohjalla ikinä yöni vietinkään, sieltä jouduin lähtemään kouluun, missä minulla oli ihan yhtä turvatonta. Vasta ihan vähän aikaa sitten eräs entisistä opettajistani pyysi anteeksi sitä, ettei voinut olla enemmän tukenani, sillä hän luuli käytöshäiriöideni olevan hieman normaalia voimakkaampaa teiniuhmaa, eikä hänellä ollut mitään hajua siitä, miten meillä asiat olivat kotona. Kodin ja koulun välillä ei tehty yhteistyötä eikä kodin asioista saanut kertoa kenellekään: Jos joskus vahingossa jotain möläytin, minua haukuttiin heti valehtelijaksi. Meillähän oli kotona kaikki vallan hienosti. Mitä nyt vietin muutamat yöt ojan pohjalla pakkasessa, kun ei kotonakaan voinut olla, mutta ihan normaalia elämäähän se on!

Tänään luennolla mietin tosissani, mitkä kaikki nuoruusiän kehitystehtävät ovat jääneet minulta kaiken tämän vuoksi väliin. Todennäköisesti ne kaikki. Samalla mietin myös sitä stressin määrää, mikä minulla oli kaikki ne pitkät vuodet, mitä vietin siinä helvetissä. Miten hirveän paljon tuo stressi on vaikuttanut aivojeni kehittymiseen? Lisäksi mietin myös sitä, miten ihmeessä se on mitenkään mahdollista, että minä, jolla on tällainen sosioekonominen tausta ja joka ei saanut tasan mitään tukea mihinkään kotoa, olen päässyt näinkin pitkälle. Kuuluin nuorena riskiryhmään, ja kaiken järjen mukaan minusta olisi pitänyt tulla torilla itseään kaupitteleva, itsenäinen ammatinharjoittaja. Tässä minä nyt kuitenkin olen: Taskussa kolme korkeakoulupaperia, lisää pätevyyksiä tulossa koko ajan, minulla on työ, omistusasunto, ihana koira, olen asunut ulkomailla, minulla on paljon elämänkokemusta ja edelleenkin jaksan. En ole luovuttanut, vaikkei minusta koskaan pitänyt tulla mitään.

Ehkä saan kiittää tästä kaikesta Elliä. Ja kukas hitto on Elli? Hän on isoisoäitini. Maailman vahvin, päättäväisin ja itsepäisin nainen, suoraan Karjalan kunnailta. Kasvatti kurissa ja nuhteessa 11 lasta, ja eli 100-vuotiaaksi asuen omassa kodissaan viimeiseen päivään asti. Käveli omilla jaloillaan, oli täysin järjissään. Ikinä ei pyytänyt apua missään. Ikinä ei valittanut työn raskautta.

Minä valitan! Olen superhyvä valittaja. En ehkä valita työn raskaudesta, mutta muista asioista osaan kyllä valittaa. Muuten näen itsessäni paljon Ellin piirteitä. En osaa luovuttaa, vaan menen vaikka läpi harmaan kiven, viimeiseen hengenvetoon asti. Kun jotain päätän, laitan asian toteutumaan, vaikka mikä olisi.

Ihailen suuresti Elliä, hänen elinvoimaansa ja hänen energiaansa. Ehkä minun pitäisi myös alkaa ihailla itseäni enemmän, sillä olen selvinnyt paljosta, voittajana.

Elli oli kova täti, joka ei osannut luovuttaa pahankaan paikan tullen. Toivon perinneeni geenini Elliltä.