Yksin, täysin yksin

Jäin yksinhuoltajaksi, kun vuosi vaihtui vuodesta 2007 vuoteen 2008. Siitä asti olen ollut yksin. Hoitanut erityislapsen asiat yksin, asunut yksin (tai no, ainoana aikuisena lapsen kanssa), ollut kaikesta arjen pyörityksestä vastuussa yksin. Täysin yksin!

Minulla on ollut seurustelukumppaneita, mutta ikinä en ole edes harkinnut heidän kanssaan muuttamista yhteen. Opiskelin aineenopettajaksi sekä erityisopettajaksi, mutta erityisesti aineenopettajan opintojen jälkeen olin niin uuvuksissa kaikesta, että sain burnoutin. Yksin oli vaikea jaksaa erityistä arkea.

Vaikkemme asu sulhaseni kanssa vielä virallisesti yhdessä, hän on kuitenkin käytännössä asunut meillä jo yli puoli vuotta. Tämän puolen vuoden aikana olen unohtanut aivan täysin, millaista se on, kun on yksin, eikä kukaan ole tukemassa eikä auttamassa. Viime sunnuntaina sulhaseni lähti kotikaupunkiinsa hoitamaan asioita. Olen ollut nyt kaksi päivää yksin lapsen, koiran, työn ja opintojen kanssa. Enkä ymmärrä, miten helvetissä selviän perjantaihin asti, jolloin sulhaseni palaa.

Koska sulhaseni on pois, koti on kaaoksessa, koira ripulissa, hukun tekemättömien töiden alle, en saa nukutuksi enkä osaa priorisoida asioita. Olisi niin hirveän paljon tehtävää, kaikki yhtä tärkeitä asioita, ja minun pitäisi tehdä ne kaikki itse. Ihan itse, ihan yksin. Ei ketään, kenelle delegoida. Jos minulla on iso palkkatyötehtävä tekemättä (kuten nyt vaikkapa arviointien teko, mikä on näin joulun alla opettajille ajankohtaista), voin delegoida kotityöt ja koiran hoidon siksi aikaa sulhaselleni. Saan tehtyä arvioinnit rauhassa, ja astiat ovat kuitenkin siirtyneet koneeseen, koira on ruokittu ja käytetty, pyykit on ripustettu ja roskis viety. Nyt, kun olen yksin, palkkatöiden tekemisen jälkeen se koira on edelleen ruokkimatta ja käyttämättä, roskis viemättä, astiat ovat edelleen tiskipöydällä ja pyykit märkinä koneessa.

Tällaisina päivinä osaan arvostaa sulhaseni työpanosta meidän piakkoin myös virallisesti yhteisen kotimme sekä yhteisen koiramme eteen. Ehkä en tavallisena arkena huomaa jokaista koneellista puhtaita astioita, mutta koska tiedän, että sulhaseni on ottanut astianpesukoneesta vastuun, arvostan sitä. Ilman häntä ja hänen tukeaan pystyisin tuskin opiskelemaan tätä tahtia, mitä nyt opiskelen. Se on hänen ansiotaan, että pystyn suorittamaan kaksi eri pätevyyttä samanaikaisesti tulematta totaalisen hulluksi (tai no, ehkä se hulluusraja on tietyssä mielessä ylittynyt jo).

Pitäisi ehkä muistaa useammin sanoa se kiitos.

Minulle jää enemmän aikaa hauvavauvamme kanssa, kun sulhaseni auttaa kotitöissä.