Öklöolo ja Vetelysperse

“Hei, Satu! Löysin teille aivan upean tilan Turun keskustasta. Paikka olisi täydellinen juuri teidän häitänne varten. Nähdäänkö ensi viikolla, niin esittelen teille paikan?”

Sähköposti hääsuunnittelijalta.

Voi helvetti! Onko tämä nyt ihan oikeasti totta? Pelottaa ja joudun väkisin pinnistämään pakaralihaksiani, ettei pelkokakka tulisi housuihin. Minusta, neiti-valan vannoneesta ikisinkusta, on todellakin tulossa rouva.

Ai hemmetti, miten tuo sana saa hammaskiilteeni vihlomaan! Rouva. Sus siunakkoon! Täytyykö minun oikeasti alkaa käyttää tuota titteliä? Kamalaa. Suorastaan järkyttävää. Pitäisikö sittenkin vain perua koko homma? Alkaa tulla öklö olo, kun jännitys nousee sellaisiin sfääreihin, että alkaa tuntua siltä kuin suolistossa luikertelisi mustekala.

Sulhaseni on kotipaikkakunnallaan tekemässä muuttoa, ja joudun angstaamaan yksinäni sohvalla. Tilanne suorastaan huutaa suklaata, mitä ei ole. Ja kaapit huutavat tyhjyyttään, koska eräs tuleva rouva Vetelysperse ei ole saanut hilattua hanuriaan kauppaan. Pitäisikö ottaa koirankeksi? Niitä löytyisi. Jospa sellaisen pureskelu auttaisi hillitsemään tätä öklöoloa. Ja se saattaisi jopa auttaa pitämään turkin… Ei kun hiukset kiiltävinä!

Katson meistä jouluna otettua yhteiskuvaa. Meidän parisuhdejoulukalenterin selfie. Molemmat juuri saunasta tulleita, väsyneitä, mutta onnellinen hymy naamallaan. Väsynyt hymy, mutta aito. Ei väkinäinen. En hymyilisi tuolla tavalla, jos en tarkoittaisi sitä hymyä. Olen kuvassa aidosti ja oikeasti onnellinen. Olen onnellinen juuri tuon miehen vieressä. Haluanko ketään muuta viereeni? En. En kaipaa ketään muuta, enkä kaipaa mitään lisää. Olen tyytyväinen näin.

Mikä sitten mättää? Miksi mustekala alkaa luikerrella suolistossani heti, kun ajattelenkin tulevaa “rouvuuttani”?

Mietin entisiä kumppaneitani. Jotkut hyvinkin lyhytaikaisia sellaisia. Jokaisessa oli jokin perustavanlaatuinen vika, miksi heidän kanssaan ei voinut edes ajatella yhteistä tulevaisuutta pidemmän päälle. Yksi oli oppikirjatapaus epäluuloisesta persoonallisuushäiriöstä, ja hän sai jopa minut sairastumaan omaan negatiivisuuteensa. Toinen oli tyhmä kuin saapas. Kolmas oli väkivaltainen narkomaani. Neljäs teki huonoja valintoja toisensa jälkeen, ja vaikutti myös minun elämääni huonoilla valinnoillaan. Negatiivisesti, tietenkin. Enempää en jaksa edes muistella. Alkavat jo nämäkin tapaukset vituttaa.

Nykyinen kumppanini ei ole täydellinen. Kyllä hänessäkin vikoja on! Mutta ne hänen vikansa ovat hyvin vähäisiä ja olen oppinut elämään niiden kanssa. Jotain hienosäätöä vielä vaaditaan, että pystyisin ymmärtämään kaikki hänen aivoituksensa, mutta plussan puolella ollaan joka tapauksessa. Ja mielestäni se, että ajattelen itseni olevan huomattavasti häntä viallisempi ihminen monessakin mielessä, on jo iso asia! Monesti mietin, miten hän kestää minua, sillä minä osaan olla halutessani aika helvetin pirullinen akan-perkele. Sulhaselleni, toisaalta, en ole vielä edes näyttänyt kaikkein pahinta puoltani, sillä minun ei ole tarvinnut. Enkä ehkä haluakaan pelottaa häntä pois.

Ja ellen halua pelottaa häntä pois, vaan haluan hänen pysyvän vierelläni, miksi helvetissä sitten panikoin paskat housussa häitä? Mikä on ongelma? Totuushan on se, että ongelmaa ei ole! Minä vain luon sen ongelman omassa pääkopassani. Miksi luon itselleni ongelmia? Se onkin aika perhanan monen pisteen kysymys! Sille, joka osaa vastata tähän kysymykseen, tarjoan kaljat.

Tarvitsen ehkä ratkaisukeskeistä naimisiinmenoterapiaa tässä hääpäivää odotellessa. Tai sitten vain tarvitsen sitä hemmetin suklaata! Ja niitä koirankeksejä, niin on hääpäivänä sitten paksu ja kiiltävä turkki. Ei, kun HIUKSET!

Iltakaakao asiaankuuluvasti Valivali-kupista, sekä muutama
koiran namipala. Voitte uskoa, miten vaikea kuvaushetki oli,
kun toisella kädellä pitelin kameraa ja toisella koiraa, ettei se
olisi syönyt kaikea kuvausmateriaalia yhdellä haukkaisulla.

Miten keskeyttää addin opiskelu?

Äääääh! Se himputin tentti on tulossa, ja minulla on vielä puolitoista kirjaa luettavana. Lomamatka häiritsee opiskelua, mutta johonkin väliin on nyt aivan pakko mahduttaa edes vähän lukemista. Muuten en pärjää tentissä. Päätän, että tänään on se päivä! Tänään opiskelen pää höyryten, ja saan ainakin toisen kirjoista luettua kokonaan.

Aamu alkaa sillä, että herään kirkuvien kakaroiden meteliin. Hotellin äänieristykset ovat yhtä hyvät kuin Pisan tornin perustukset. Poikaystäväni haluaa nukkua, minä en saa unta enää. Otan kirjan, ja päätän lähteä hotellin baariin lukemaan. Siellä ei ehkä ole hiljaista, mutta siellä on valoa.

Tilaan baarista kaakaon ja istuudun pöytään. Radiosta soi musiikki. Musiikki ei häiritse keskittymistä, paitsi musiikin väliin tulevat mainokset häiritsevät. Joudun keskeyttämään lukemisen aina mainosten ajaksi. Saan luettua yhden kokonaisen kappaleen, ja päätän pitää tupakkatauon. Luen vielä toisenkin, ennen kuin palaan huoneeseen katsomaan, onko poikaystäväni vielä herännyt. On hän.

Otan tietokoneen ja päätän tsekata pari asiaa netistä ennen kuin jatkan lukemista. Poikaystäväni tulee eteeni lattialle sängyn viereen ja tuijottaa minua. Katson häntä hölmistyneenä ja kysyn, mitä hän oikein töllöttää. Hän kaivaa taskustaan sormuksen ja kysyy: “Tuletko vaimokseni?”

Leukani loksahtaa auki. En ihan tätä odottanut. Hetken yritän tajuta, mitä juuri äsken tapahtui. Sen jälkeen vastaan: “Tulen.”

Arvatkaapas huviksenne, montako sivua tenttikirjaa olen lukenut tuon kysymyksen jälkeen!

Lomafiiliksellä, osa 2 - Sänkyjen ininää ja kumiankan kaipuuta

Huomenta vain, maailma! Uusi päivä, syksyinen sellainen. Ja erittäin väsynyt.

Miten teillä nukuttiin? Meillä nukuttiin huonosti. Tytär nukahti suhteellisen nätisti ja kuorsaus alkoi melkein heti, kun pää osui tyynyyn: Hän kuitenkin heräsi aamuyöstä, eikä saanut enää sen jälkeen unta. Jokin häiritsi koiraa, ja hän haukahteli yöllä aina vähän väliä herättäen koko porukan.

Minun ja poikaystäväni “parivuode”, mikä on rakennettu kahdesta hetekasta, inisi koko yön. Kyllä, meidän sänkymme inisivät. Eivät natisseet, vaan inisivät. Vähänkin, kun käänsi kylkeä, kuului inahdus. Nuku siinä sitten, kun koko ajan tuntuu siltä kuin nukkuisit hyttysiä täynnä olevassa tuvassa.

Päätän kuitenkin heti herätessäni, että tästä päivästä EI tule pettymystä. Teen tästä päivästä mukavan vaikka väkisin. Eihän se ole elämän perimmäinen tarkoitus, että hampaat irvessä, otsasuoni pullottaen, väkisin väännetään päivästä hauskaa, ellei se sellainen oikeasti ole. En kuitenkaan halua pilata lomaani sillä, että angstailen joka päivä enkä löydä yhdestäkään lomapäivästä mitään hyvää. Sellainen loma on äärimmäisen raskas. Päätän heti aamiaisen jälkeen käydä varaamassa itselleni - ja yllätyksenä poikaystävälleni - suolakylvyn. 20 minuuttia rentoa lillumista kylvyssä, ihan kaikessa rauhassa. Ah, pelkkä ajatuskin rentouttaa!

Lähden tähän päivään siis positiivisin ajatuksin.

Suolakylvyn taikaa

Pimeän huoneen nurkassa on pehmeä valaistus. Ilmassa tuoksuu suola ja poreamme pitää mukavaa pulinaa. Sukellan lämpimään veteen ja annan mieleni rentoutua. Tuijotan edessäni olevaa palmua ja mietin, mahtaako lämpimissä etelän maissa olla kylpylöissä palmujen sijasta havupuita. Unohdan tyystin tulevan tentin. Kuuntelen poreiden pulputusta ja annan niiden hieroa väsyneitä hartioitani.

Melkein nukahdan ammeeseen. Mieleni on rento, mutta tarvitsisin tekemistä pysyäkseni edes jotenkuten hereillä. Alan kaivata kumiankkaa kaverikseni kylpyammeeseen. Poikaystäväni on viereisessä ammeessa, mutta hänkin on puoliunessa.

Valo sytytetään. Aikamme on ohi. Nousen kylvystä ja oloni tuntuu virkeältä. Iho tuntuu hyvältä ja pehmeältä. En tiedä, mikä ihme siinä suolassa on, mutta se saa minut mukavan rentoutuneeksi. Samoin kävi Saimaan kylpylän suolasaunassa: Makasin siellä tunnin, vaikkei sauna mitenkään ihan hirmuisen ihmeellinen ollutkaan. Jokin siinä ilmassa vain oli rentouttavaa. Samoin tämä suolakylpy oli nautinnollinen ja rentouttava. Ehkä varaan vielä toisenkin tämän viikon aikana. Jospa respasta vielä löytyisi myynnistä se kumiankkakin.

Luontopolun taikaa

Löydän hotellin takaa luontopolun. “Varokaa hevosia”. Varotaan, mikäli sellaisiin satutaan törmäämään. Pieni polku vie järven rannalle. Syksyiset lehdet ovat aika lailla tippuneet ja puut ovat paljaita. Maisema on silti hieno.

Lähdemme luontopolkua eteenpäin. Näemme puussa oravan, ja kaikki jäävät tuijottamaan, kun se syö käpyä. Ovat nuo oravat vain niin jänniä tapauksia. Harmittaa, etten ottanut mukaani kuin yhden objektiivin, eikä sen “voima” riitä saamaan oravasta hyvää kuvaa. Ei voi mitään. Ehkä näen loman aikana lisää oravia.

Kävelemme pitkospuita pitkin luonnon rauhassa. Kauno peuhaa pudonneiden lehtien seassa ja nauttii syksystä. Luonto on hiljainen ja rauhallinen, mieli lepää. Kylpylän äänet eivät kuulu luontopolulle asti.

Niitä hevosia vain ei näy missään.

Kuohuviinin ja teinidiskon taikaa

Runsaan ruokamäärän jälkeen kelkon teinin nuorisodiskoon, ihan vain varmistamaan, josko siellä soisi Justin Bieber. Pyysin tekemään aiheesta raportin. Kiltisti se teini siellä istuu ja kuuntelee, soiko se Bieber vai ei, vaikkei häntä kuulemma mikään disko kiinnosta pätkääkään.

Samaan aikaan nautin laatuajasta poikaystäväni kanssa. Meillä on edessämme hyvää kuohuviiniä suoraan Ranskanmaalta, ympärillämme rauha ja kynttiläkin luomassa tunnelmaa. Seuraamme liittyy myös vanhoja tuttuja (kyllä, täällä on sellaisiakin), joten pääsemme nauramaan, heittämään läppää ja puhumaan myös vakavistakin asioista.

Vaikka huoneemme pienuus ottaa edelleenkin pattiin, on päivä ollut kokonaisuudessaan hyvä päivä. Suuntaan kohti huomista, uusin odotuksin. Ehkä saan, vihdoin ja viimein, avattua vielä tenttikirjankin.

Unien ihmeellinen maailma, osa 13

Olemme koko perheen voimalla parhaillaan syyslomalla, ja lähdemme tänään kohti Kuopiota ja Rauhalahtea. Meitä odottaa siellä kylpyläloma kauniin luonnon keskellä. Tämä on siis todellista elämää, ei unta!

Viime yönä näin unta siitä, miten pakkasin poikaystäväni kanssa reissua varten. Kysyin häneltä monta kertaa, onko hänellä varmasti tarpeeksi lämmintä vaatetta mukana, sillä nyt alkaa olla jo todella kylmä. Hän vastasi, että on. Kysyin kerrospukeutumisesta, minkä jälkeen poikaystäväni näytti minulle, että hänellä on viidet pitkät kalsarit jalassa. Laskin ne, ja kyllä, hänellä todellakin oli viidet pitkät kalsarit, väriltään tummansiniset. Niiden kalsareiden päälle hän vetäisi vielä farkut jalkaan, joten kyse on todellisesta kerrospukeutumisesta.

Nyt, kun emme ole enää unimaailmassa ja olemme parhaillamme pakkaamassa laukkuja, pitää varmaan mennä tarkistamaan, monetko pitkät kalsarit poikaystäväni on oikein pakannut, ja minkä värisiä kalsarit ovat.

Kulttuuriviikonloppu, osa 1 - Arjen pieniä onnenhetkiä

Kuppi kuumaa kenialaista teetä. Tuoksukynttilä palaa mustassa noitapadassa, ja luo aavemaista tunnelmaa olohuoneeseen. Pitkällä lenkillä väsytetty koira kuorsaa maaten selällään. Poikaystävä istuu ikionnellisena sohvalla, eikä kuule eikä näe mitään: Hän on hyperfokusoitunut uusimpaan leluunsa, pelikonsoliin vuodelta aasinkakka ennen papusotaa. Kävimme loppumattomalta tuntuvan keskustelun siitä, kannattaako tuollaista neanderthalien suunnittelemaa pelikonsolia edes hankkia, mutta poikaystäväni koiranpentumainen katse sai minut myöntymään. Ja nyt hän leijuu onnen seitsemännessä taivaassa, vaaleanpunaisen pilvenhattaran päällä, pelaten jotain huipputyperää South Park-peliä. Niin, MINUN mielestäni peli on typerä ja koko pelikonsoli on typerä. Poikaystäväni ei tiedä mitään parempaa.

Olen itsekin onnellinen. En kylläkään siksi, että talossani on typerä pelikonsoli, mitä aikuinen mies hakkaa viisivuotiaan pikkupojan lailla, silmät onnesta kiiluen. Olen onnellinen siksi, että minulla on kuuma kupillinen uutta herkullista teetä kera herkullisen, paikalliselta tuottajalta ostetun hunajan sekä vino pino uusia kirjoja (miten “yllättävää”, minulla on uusia kirjoja). Takana on kulttuurintäyteinen päivä Turun kirjamessuilla.

Kirjamessut, sekä myöskin Turun ruokamessut, ovat jokavuotinen tapahtuma, mitä vain ei voi jättää välistä. Vaikka tili olisi miinuksella, pää kainalossa, synnytys käynnissä tai tiedossa turistimatka Marsiin, kirjamessuille on silti päästävä. Eivätkä messut pettäneet tänäkään vuonna: Kannoin messuhallien läpi selkä vääränä, tuskahiki otsassa, kassikaupalla tavaraa, ollen tyytyväinen jokaiseen ostokseeni. Ostamisesta voi siis tulla hyvä mieli, etenkin ruokamessujen puolella, kun tiskin takana seisoo itse tuottaja myymässä itse valmistamaansa tuotetta, ja tiedät, että Visan vinkuessa tuotto menee juuri tämän, samalla paikkakunnalla asuvan ihmisen sähkölaskun maksamiseen. Tai vaihtoehtoisesti lasten harrastusmaksujen maksamiseen. Rahasumman, minkä maksan, saa juuri tuo tiskin takana seisova ihminen, eikä mikään kasvoton ylikansallinen firma, minkä johtaja ostaa autotalliinsa kolmannen Ferrarinsa.

Vaikka kirjamessuilta lähti mukaan monta mielenkiintoista romaania, en voinut unohtaa opintojani kierrellessäni kirjapinojen keskellä. Silmät osuivat väkisinkin erityisesti eläimistä kertoviin teoksiin. Kirjoja oli niin paljon, etten yksinkertaisesti pystynyt hankkimaan niitä kaikkia, mutta kaikkein kiinnostavimmat oli aivan pakko ostaa. En tiedä, paljonko niiden lukeminen tukee tulevaa työtäni eläinavusteisena valmentajana, sillä kirjat eivät kerro valmennuksesta eivätkä terapiatyöstä tasan mitään, mutta ehkä ne avaavat silmiäni eläinten maailmalle paremmin. Ja uudet näkökulmat sekä yleistietous ovat aina tervetullutta tavaraa! Niistä en kieltäydy ikinä.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran myyntipöydältä löytyi kaksi mielenkiintoista teosta: Petri Pietiläisen Koirien maailmanhistoria sekä Koirien Suomi. Molemmat teokset kertovat siitä, miten koiriin on suhtauduttu historian aikana, miten eri tavoin koiraa ollaan käytetty ihmisen apuna, ja lisäksi Koirien Suomi esittelee kuusi suomalaista koirarotua sekä koirien nimipäiväkalenterin. Oma koirani, Kauno, löytyy kyllä suomalaisesta rotuesittelystä, sillä Kauno on suomenlapinkoira. Kaunon nimeä ei kuitenkaan löydy koirien nimipäiväkalenterista. Täytyy siis juhlia Kaunoa ihmisnimipäiväkalenterin mukaan, jos Kauno nyt mitään mistään nimipäivistä edes jaksaa välittää. Lahjoista tämä meidän pieni karvapallero tuntuu kyllä välittävän sitäkin enemmän.

Rosebudin myyntipöytien keskeltä löytyy kerrassaan mielenkiintoinen opus: Plutarkhoksen Eläinten älykkyydestä. Antiikin ajan kreikkalaisen filosofin mietteitä siitä, ovatko eläimet älykkäitä olentoja. En todellakaan malta odottaa, että saan avata tuon kirjan ja perehtyä Plutarkhoksen ajatuksiin aiheesta! Näen jo mielessäni sen, miten alan ajatuksissani väitellä tämän antiikin suuren filosofian opettajan kanssa, ja olen hänen kanssaan eri mieltä. Toisaalta, teos voi myös yllättää! Odotan suurella jännityksellä sitä, mitä kaikkea nuo mielenkiintoiset kannet kätkevät sisälleen.

Messujen parasta antia oli kuitenkin ehdottomasti Danten Jumalainen näytelmä vuodelta 1924. Olen tästä kirjasta aivan uskomattoman onnellinen! Minulla on kyseinen teos jonain kämäisenä halpisversiona, mutta tämä vanha kirja, mikä tuoksuu ja tuntuu historialliselta, on jotain huomattavan paljon parempaa. Rakastan vanhoja kirjoja, niiden tuoksua, vanhan paperin tuntua sormissa, sivujen omalaatuista rapinaa… Mikään e-kirja ei korvaa aitoa, paperista kirjaa, mitä voit pitää käsissäsi, minkä voit tuntea käsissäsi, haistaa ja minkä voit kuulla. Kirja, aito paperinen sellainen, hellii kaikkia aisteja. Siksi en tule ikinä vaihtamaan kirjastoani e-kirjastoksi tietokoneella. En tiedä mitään tylsempää!

Poikaystäväni on lakannut pelaamasta, ja kysyy, haluanko poppareita. Tietenkin haluan! Laitan kirjat hyllyyn odottamaan avaamista. Joskus parasta kulttuuria on se, että saa istua oman kullan kainalossa, tuijottaa palavaa kynttilää noitapadassa ja syödä poppareita samasta kulhosta. Nämä ovat niitä pieniä arjen onnenhetkiä: Oma kulta, kirjamessut, uudet kirjat, uusi purkki herkullista hunajaa sekä yhteinen halihetki sohvalla, ihan kahdestaan.

Arvostan!

Ihmiset kiittävät aivan liian harvoin. Aivan liian harvoin toisen ihmisen suusta kuuluu, että hän arvostaa sinua tai jotain tekoasi. Positiivista palautetta annetaan aivan liian vähän. Halauksia, pusuja ja helliä kosketuksia annetaan aivan liian harvoin. Onnistumisesta ei palkita, mutta pienikin virhe huomataan heti. Tämä on todellisuutta ja elämme tässä jatkuvassa negatiivisen palautteen ja arvostamattomuuden kyllästämässä ympäristössä, missä kuitenkin pitäisi jaksaa hymyillä ja tehdä parhaansa.

Kerroin töissä työkaverilleni, että poikaystäväni jätti omat, suhteellisen tärkeät, menonsa väliin siksi, että olin keuhkokuumeessa, en saanut tehdä mitään enkä olisi pystynytkään tekemään mitään. Hän jäi tänne hoitamaan minua, koiraani, kotiani ja tytärtäni, vaikka hänellä olisi ollut omalla kotipaikkakunnallaan menoja. Työkaverini sanoi, että poikaystäväni on kultaakin kalliimpi tapaus, ja hän kysyi minulta tiukasti, olenko sanonut hänelle, että arvostan hänen tekoaan. Suoraan sanottuna, en muista! Taisin sanoa, ettei hänen tarvitse takia siirtää omia menojaan, ja taisin ehkä sanoa rakastavani häntä, mutten oikeasti muista. Koska en muista näin tärkeää asiaa, aion korjata tilanteen ja kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat omalta osaltaa tukeneet minua.

Kiitos, kumarrus, hatunnosto ja kunnia

POIKAYSTÄVÄNI, kiitos siitä, että olet jaksanut minua tämän pitkän sairauden aikana, ja noin muutenkin. Olet keuhkokuumeeni aikana väsymättä hoitanut minua ja lastani, vaikkei lapsi ole edes sinun. Arvostan tekoasi koko sydämestäni ja olen sinulle todella paljon velkaa tämän jälkeen. Olet tukenut minua näissä opinnoissa, ja uskot minuun enemmän kuin mitä minä uskon itse. Jaksat kannustaa ja viedä minua eteenpäin silloinkin, kun itse epäilen itseäni ja omia kykyjäni. Osaat myös antaa rakentavaa palautetta ilman, että alkaisit haukkua ja mollata. Teet minusta paremman ihmisen ihan vain olemalla vierelläni. Rakastan sinua ja toivon, että olet vierelläni vielä pitkään!

JARI, mitä suurin kiitos siitä, että annoit minulle mahdollisuuden opiskeluun. Kiitos siitä, että olet avannut silmäni eläinavusteiseen valmennukseen, ja olet innostanut tälle polulle. Kiitos hyvistä neuvoista, mitä olen sinulta saanut, ja kiitos myös niistä hyvistä neuvoista, mitä tulen saamaan jatkossa, ellen muista kiittää niistä erikseen.

MIRKA, kiitos innostavasta koulutuspäivästä, jakamastasi tiedosta sekä lämmin kiitos antamastasi positiivisesta palautteesta! Antamasi palaute lämmitti sydäntäni todella paljon.

TYÖTOVERIT, kiitos mahdollisuudesta saada vapaata opintojeni lähipäiviin. Kiitos, että tuuraatte minua ja teette työni puolesta sillä aikaa, kun itsekkäästi havittelen lisäpätevyyksiä, ja joudun sen vuoksi jättämään työni hoitamatta aina silloin tällöin.

OPISKELUTOVERIT, kiitos innostavista keskusteluista, vertaistuesta, oman alanne asiantuntijuuden jakamisesta sekä innostuneisuudestanne.

ÄITI, kiitos taloudellisesta tuesta. Vaikket sinäkään ui rahassa, olet kuitenkin antanut vähästäsi ja sitä kautta mahdollistanut etenemistäni urallani.

AISTI RY, kiitos mahdollisuudesta saada olla mukana tekemässä huipputärkeää vapaaehtoistyötä. Olette vahvoja ihmisiä, jotka väsymättä jaksatte auttaa myös muita. Teette arvokasta työtä tämän yhteiskunnan hyväksi, ja arvostan teitä kaikkia suuresti. En voi sanoin kuvata, miten onnellinen olen siitä, että saan olla osana näin hienoa ja aktiivista yhdistystä.

SINÄ, kiitos sinulle, kun jaksat lukea näitä loputtomia sepustuksiani. Arvostan jokaista lukijaa!