Kun hevaritar koiraansa koulutti ja krapulassa Balettigaalaan pukeutui

Vanton tilan hieno seinäkello.

Perjantai

Työviikko alkaa painaa päälle. Vuoden opintovapaan jälkeen töihin paluu hieman takkuilee. Kestää hetken orientoitua aikataulutettuun arkeen ja siihen, että pitää kuuntelemisen sijaan itse olla äänessä oppitunneilla.

Klo 14 jälkeen palaan kotiini, joka on muuttunut Ikea-helvetiksi. Ostimme miehelleni uuden ja toimivamman työpöydän, ja meillä on ollut Ikea-talkoot minun työpäiväni ajan. Haluaisin mennä päiväunille, mutta sänkymme on täynnä tavaraa. Sen sijaan menen sohvalle, otan läppärin ja jatkan työpäivääni Aisti ry:n tiedotustöiden muodossa. Eivät ne työt tekemällä lopu.

Vanton tilalla on myös antiikkikauppa.

Alkuillasta lähden erään ystäväni luokse. Olemme käyneet läpi teinityttäreni vaatekaapin, ja laittaneet kaikki pieneksi käyneet vaatteet muovikasseihin. Isoja muovikasseja on 4 kpl, plus sen lisäksi yksi iso pahvilaatikko. Teen yhden varhaisteinitytön hyvin onnelliseksi viemällä hänelle uusia vaatteita. Teen samalla vaivalla onnelliseksi myös äidin, jonka ei tarvitse ostaa tyttärelleen uusia vaatteita pariin vuoteen.

Kotiin tultuani ryhdyn tekemään taas Aistin tiedotustöitä. Olen umpiväsynyt, kun pääsen vihdoin ja viimein sänkyyn. Huomenna on lauantai, mutta joudun laittamaan kellon soittamaan. Olen menossa Karita Häkkisen hajutyöskentelykurssille Kaunon kanssa, ja se alkaa jo klo 10 Raisiossa, Vanton tilalla.

Vanton tila.

Lauantaiaamu ja -päivä

Olen kuin nukkuneen rukous, kun vääntäydyn autoon. Yö meni levottomasti ja katkeillen, joten väsyttää ihan helvetillisesti. Kauno istuu takapenkillä innosta vinkuen. Hän aavistaa, että kohta mennään tekemään jotain tosi kivaa.

Herääminen kesti kauan ja aamutoimet tein kuin hidastetussa elokuvassa, joten kurvaan Vanton tilan pihaan hieman myöhässä. Onneksi se ei haittaa, sillä myös kouluttaja on hieman myöhässä. Ehdin vetää henkoset Raision raikasta ilmaa ja nauttia kauniista maisemista.

Lopulta pääsemme aloittamaan. Hajutyöskentelykurssi on kaksipäiväinen, ja kummallekin päivälle on varattu kuusi koirakkopaikkaa. Meidän koirakkopaikkamme on tänään, ja huomenna sunnuntaina minulle on varattu kuunteluoppilaan paikka. Kurssi alkaa yleisellä höpötyksellä ja demolla, minkä kouluttaja tekee oman koiransa kanssa. Koira toimii kuin unelma, ja minä katson kateellisena tuoliltani tätä esitystä. Mietin mielessäni, että odotapas vain, kun minä pääsen Kaunon kanssa vauhtiin.

Jaamme vuorot. Minä olen Kaunon kanssa toiseksi viimeinen. Teemme hajujäljet ja aloitamme treenit yksi kerrallaan. Koirat ovat innokkaita ja hallissa kuuluu kova nuuskutus. Sitten tulee minun vuoroni.

Hajuhydrolaatteja.

Haen Kaunon autosta. Hänen häntänsä heiluu. Kerron Kaunolle innoissani, että nyt me menemme haistelemaan. Kauno innostuu heti! Menemme halliin, ja siihen nurkkaan, missä haju on. Annan Kaunolle lähtöhajun, ja annan etsimiskäskyn. Kauno istuu vieressäni villahousut maahan painettuina ja katsoo minua. Annan uuden lähtökäskyn. Ei tasan mitään.

Kopautan seinää. "Etsi haju!" Kauno tulee tutkimaan sitä kohtaa seinästä, mihin kopautin. Sen jälkeen villahousut koskettavat uudelleen lattiaa. Katson Kaunoa kysyvästi. Kauno on tiukkana. Hän rakastaa nose workia ja haistelua, mutta vihaa yleisöä. Hänen Korkea-Arvoinen Villahousuutensa ei tee mitään, jos tilanne on tämä. Aivan liikaa häiriöitä, ja uusi hallikin vielä. Eihän tällainen käy päinsä!

Selvä homma, koira autoon.

Herra Villahousu Vanton tilan pihalla.

Toisella kierroksella Kauno toimii vähän paremmin, kun innostan häntä tarpeeksi paljon. Saan aplodit sen vuoksi, että itse toimin niin kannustavasti. Minulta valuu hiki kaiken innostamisen takia. Kyselen itseltäni, miksi ihmeessä minun piti ottaa jästipäinen lapinkoira eikä sitä miellyttämishaluista noutajaa. Toisaalta, noutajan kouluttamisessa ei ole mitään haastetta. Pässinpäisen lapinkoiran kouluttaminen on niin vaativa tehtävä, että jos siinä onnistut, niin sen jälkeen osaat kouluttaa aasin, kultakalaan, sinivalaan ja punatulkun.

Kurssilla on kaksi muutakin lapinkoiran omistajaa. He antavat minulle vertaistukea ja sanovat, että heidän lappalaisensa ovat precis samanlaisia jästipäitä. Alan miettiä, voisiko tätä tietoa hyödyntää jotenkin.

Koulutukseen osallistujien tuoleja.

Lappalaiset tuntuvat olevan huippuitsepäisiä koiria, joilla ei ole miellyttämishalua tipan tippaa. Itseään haluavat toki miellyttää, mutta muita eivät. Koiran motivoiminen riippuu ihan siitä, missä asennossa kuu ja Venus ovat Jupiteriin nähden. Jos ne ovat väärässä asennossa, koira ei motivoidu, vaikka tekisit millaisia sirkustemppuja. Jos taas kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa, koira toimii kuin rasvattu, oppii kaiken heti ja on maailman paras treenikumppani!

Onko mahdollista saada koira motivoitua silloin, kun taivaankappaleet eivät ole oikeissa asennoissaan? Ja jos on, niin mitä kaikkea se vaatii? Tämähän voisi olla erinomainen aihe Tampereen yliopiston eläinkouluttajakoulutuksen opinnäytetyölle! Minulla ei nimittäin ole vielä aihetta.

Koulutuksen pitäisi loppua klo 17, mutta se venyy ja venyy vilkkaan keskustelun vuoksi. Minä nuokun jo tuolissani. Olen niin tuhottoman väsynyt. Ja iltahan on vasta alkamassa!

Karita Häkkinen koiransa kanssa.

Lauantai-ilta

Suihku, meikit, seksikkäät vaatteet, taksi. Suunnaksi SOPP (Suuret oluet, pienet panimot-festivaali Turussa). Minä ja eräs ystäväni seisomme sisäänkäynnillä ja katsomme valtavaa jonoa. Ei, emme todellakaan aio jonottaa sisään. Vaihdamme lennosta suunnitelmaa.

Vieressä on Pinella. En ole käynyt siellä aikoihin. Emme jaksa kävellä tois pual jokkee, joten jäämme täl pual, ja istumme Pinellan mukaville sohville. Tilaan kannullisen mojitoa. Eipähän tarvitse ihan heti mennä takaisin baaritiskille.

Juttelemme mukavia. Kannu tyhjenee nopeaan. Alan olla ihan hyvässä kuosissa siinä vaiheessa, kun kannun pohja häämöttää. Ja minulla on ihan hirveä nälkä! Ystäväni on samaa mieltä ruuan suhteen. Pinellan keittiö on mennyt jo kiinni, joten päätämme siirtyä tält pualt jokkee tois pual jokkee, ja mennä Adaan syömään. Sieltä saa todella hyvää pizzaa!

Pizzan jälkeen kello on yksi yöllä. Minun pitäisi olla aamulla taas klo 10 Raisiossa, Vanton tilassa, kuunteluoppilaana. Sanon, että minun taitaa olla pakko ottaa taksi kotiin. Ystäväni on samaa mieltä. Ei hänkään enää tässä vaiheessa iltaa selvinpäin ole.

Mieheni on vielä hereillä, kun pääsen kotiin. Hän kuitenkin nukahtaa ennen minua, ja alkaa kuorsata. Minä en pysty nukkumaan hänen vieressään, jos hän alkaa kuorsata ennen kuin minä olen itse nukahtanut. Menen sohvalle katsomaan elokuvaa. Nukahdan lopulta ehkä siinä kolmen maissa.

Vanton tila.

Sunnuntai

Herään ensimmäistä kertaa puoli kahdeksalta vessahätään. Raahaudun pytylle. Peilistä kurkistaa panda. Olo on karmea. Raahaudun takaisin sohvalle ja jatkan nukkumista. Nukahdan melkein saman tien uudestaan.

Seuraavaksi herään yhden maissa iltapäivästä. Hupsista saatana! Minun piti olla siellä Vanton tilalla kymmeneltä. Apua! Minulla on niin karmea krapula, etten pysty lähtemään auton rattiin. Ennemmin makaan päivän sohvalla ja säälin itseäni.

Balettigaalan asuste.

Selaan krapulaisena Facea, ja vastaani tulee muistutus siitä, että olen ollut kiinnostunut tapahtumasta. Turun musiikkijuhlat järjestää tänään Balettigaalan! Huudan miehelleni, että tällainen ihana tapahtuma olisi tarjolla, ja lupaan päästä kuuteen mennessä ylös sohvalta, kun se gaala alkaa. Mieheni ei innostu. Outo mies. Laitan Faceen julkisen ilmoituksen siitä, että tarjolla olisi upeaa seuraa. Ja saan kuin saankin seuraa!

Vedän päiväunet, että jaksan lähteä balettiin. Taas meikkaus ja vähemmän seksikkäät vaatteet. Tai no, yritys ainakin hyvä. Autossa nimittäin huomaan, että kaula-aukkoni on hieman liian avonainen. Enää ei ole aikaa vaihtaa vaatteita. Näillä mennään.

Konserttitalossa saan kahdenlaisia katseita: Miehet katselevat minua erittäin kiinnostuneina ja leveästi hymyillen, kun taas mummelit katselevat minua kiukkuisesti ja paheksuen. Noh, ainakin minut huomataan, ellei tästä nyt muuta positiivista keksi.

Balettigaala on upea! Upeat valot, värit ja musiikki. Gaala on sekoitus sekä nykybalettia että klassista. Erittäin mielenkiintoisia teoksia ja huippuluokan tanssijoita! Minun tulee käytyä aivan liian vähän katsomassa tanssia.

Krapulani alkaa helpottaa konserttitalon pimeydessä ja mieleni virkistyy. Enää ei edes harmita, että tämän päivän hajukoulutus jäi välistä. Päivä päättyi sittenkin hyvin krapulasta ja kaula-aukosta huolimatta.

Velmu-Kauno hajuradalla

Me olemme edenneet Kaunon kanssa nose workissa niin pitkälle, että tänään pääsimme lasipurkkiradasta eroon ja harjoittelimme hajujen etsintää "oikealla radalla". Haju oli pienessä metallisessa purkissa ja rata koostui tuoleista ja sohvasta.

Ensin tutustuttiin metallipurkkiin. Iisipiisi meidän villahoususankarille! Sitten purkki vietiin radalle. No, sehän löytyi ihan heti! Purkin paikkaa vaihdettiin, mutta sepä ei meidän sankaria hämännyt, vaan purkki löytyi taas. Aivan liian helppoa! Kunnes...

Kouluttaja laittoi radalle kolme metallipurkkia, missä oli jokaisessa hajua. Kauno kyllä haistoi, että sitä hajua täällä on, mutta paikantaminen oli hankalaa. Hän pyöri ja hyöri tuolien välissä, hyppi sohvalla ja etsi. Pitkän etsimisen jälkeen löytyi yksi purkki, Kaunokainen sai namin, ja sitten yritettiin etsiä toista purkkia.

Siinä Kaunon nuuskuttaessa sohvan vierestä löytyi lelulaatikko. Siellä oli erilaisia koirien pelejä sekä puisia palikoita. Kaunokainen unohti saman tien, mitä oli tekemässä, nappasi palikan suuhunsa ja juoksi karkuun. Siitähän kiva leikki syntyi, kun emäntä juoksi perään ja yritti saada palikkaa pois. Villahoususankari innostui entistä enemmän. Kyllä se palikka saatiin lopulta pois, mutta se rata oli sitten siinä. Kauno meni autoon odottamaan siksi aikaa, kun toinen koirakko tuli radalle.

Seuraavalla kerralla yritettiin samaa: kolme metallipurkkia, missä kaikissa oli hajua. Kauno juoksi heti ensimmäisenä lelulaatikolle ja alkoi kaivaa palikoita. Palikat olivat paljon kiinnostavampia kuin minun treenitaskussani olevat kanakiekot. Laatikko piti siirtää, koska radasta ei muuten tullut mitään. Kun tämä suuri ja paha häiriötekijä, lelulaatikko, oli pois silmistä, Kauno palasi radalle, ja löysi hienosti kaksi purkkia!

Siitä huolimatta, että olen älyttömän ylpeä fiksusta koirastani, mietin usein, mitä olen tehnyt koiran kasvatuksessa ja koulutuksessa väärin. Tuo meidän villahoususankari on kyllä sellainen velmu, ettei mitään tolkkua! Hän tiesi tasan tarkkaan, että täällä ollaan nuuskimassa eikä leikkimässä palikoilla, mutta silti piti mennä sorkkimaan sinne palikkalaatikkoon. Ja juosta karkuun. Ja juosta aina uudestaan karkuun, vaikka emäntä juoksi perässä kanakiekko kädessään.

Ehkä minun pitäisi lopettaa käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttajien koulutus, sillä en selkeästikään osaa kouluttaa edes omaa koiraani. Miten voisin kouluttaa muita eläimiä? Jos olen saanut omasta koirastani koulutettua velmun, mitä saan aikaiseksi muiden eläinten kanssa? 

Mutta vaikka meidän Kaunokainen onkin täysi velmu, hän on myös äidin vauva ja maailman paras koira! 

Unien ihmeellinen maailma, osa 58

Tässä pienessä unessani olimme autolla Naantalissa. Avomieheni oli tosissaan, kun hän sanoi, että pitää enemmän Naantalista ja haluaa muuttaa sinne. Olin löytänyt lehdestä ilmoituksen siitä, että eräällä vähän paremmalla alueella oli myynnissä omakotitalo. En vain kuolemaksenikaan löytänyt ilmoitusta uudestaan, vaikka miten etsin. Muistin vain kadun nimen, joten lähdimme etsimään siltä kadulta myytävää taloa, kuitenkaan löytämättä sitä.

Kävelin pihoilla ja katselin ikkunoista sisään. Kaikissa taloissa asui lapsiperheitä. Talot olivat sekaisin sisältä, täynnä leluja. Samoin pihat olivat täynnä pienten lasten leluja. Vastaani käveli koirakko, ja annoin koiran haistaa kättäni, mutten rapsuttanut koiraa.

Tanssimme avomieheni kanssa kadulla, kun hän kertoi, miten on kyllästynyt asumaan Turussa. Minua huoletti tyttäreni koulu. Pelkäsin, että koulunvaihdosta seuraa hänelle jotain ikävää, kuten minulle seurasi aikoinaan lapsuudessa. Mietin myös sitä, miten paljon pitempi matka joka paikkaan tulisi vaikuttamaan meidän elämäämme ja ystäväpiiriimme. Vaikka ajatus omakotitalosta hyvällä alueella synnyinkaupungissani Naantalissa tavallaan houkutteli, en silti niellyt ajatusta sellaisenaan. Avomieheni taas oli ihan valmis muuttamaan.

Mietimme myös pienen maatilan ostamista Naantalista. Omistaja kysyi, osaammeko hoitaa hevosia. Vastasin, ettemme osaa, mutta meillä on vapaa-ajan avustaja, joka osaa hoitaa.

Heräsin onnellisesti Turun keskustan laitamilla, Martissa. Naantali on kaunis kaupunki ja siellä on kiva käydä, mutten tiedä, haluaisinko enää asua siellä kuitenkaan.