Kun kirsu saa päättää - Kauno ja pullo laakerinlehteä

Mikä tekee pienen, karvaisen koiranpojan onnelliseksi? Pullo hydrolaattia, vanupuikon pää, kolme lasipurkkia ja pussi nameja. Sekä emäntä, joka parhaansa mukaan yrittää huijata pientä, karvaista koiranpoikaa, ja piilotella hajupurkkia ympäri kämppää laittaen kaksi muuta purkkia hämäykseksi.

Eilen meillä alkoi Kaunon kanssa nose workin toinen taso, eli lähdimme suorittamaan laakerinlehteä. Kun kurvasimme Turun Murren hallin pihaan, Kauno alkoi ulista innosta ja häntä viskasi kuin sähkövatkain. Hän tiesi, mihin olemme tulleet ja mitä varten olemme tulleet.

Kun oli Kaunon vuoro mennä ensimmäinen hajukierros, ei karvaista koiranpoikaa olisi voinut vähempää kiinnostaa mikään hallin haistelu ja tutustuminen. Hän juoksi suoraan hajuradalle ja ihmetteli, missä himputissa se purkki ja haju ovat. Ratahan on tyhjä! Meillä mennään suoraan asiaan, eikä mitään kursailla.

Yritimme parhaamme mukaan huijata Kaunoa purkkien kanssa, mutta meidän kirsukansalaista ei niin vain huijatakaan. Oikea purkki löytyi joka kerta. Kauno oli niin onnellinen päästessään haistelemaan, että otti treenit tosissaan ja veti ne aivan täysillä. Viimeisen kierroksen aikana pojasta alkoi nähdä, että nyt väsy painaa, ja pieni miehemme on kaikkensa antanut. Hän veti silti kierroksen kunniakkaasti loppuun.

Vähän hän yritti fuskata. Meni seisomaan oikean purkin viereen ja katseli minua. Odotti saavansa namin. Kyllä, hän oli tasan oikean purkin luona, mutta minä olin julma ja tiukka; namia ei irtoa, ennen kuin kirsu näyttää hajun lähteen. Kun tarpeeksi monta kertaa vaadin, niin johan se kirsu kävi siellä purkissa. Mutta selkeästi Kauno oli tympääntynyt, ettei sitä namia tullut pelkästään siitä, että hän meni oikean purkin luokse seisomaan.

Tänään aloin räiskiä kuvia, tarkoituksenani ihan vain raportoida eilisestä, huippuhauskasta hajuillasta. Kauno huomasi heti, että minulla on kädessäni hydrolaatit, vanupuikot ja purkit. Hän tuli eteeni, häntä viskoi taas ja hän tuijotti minua niin anelevasti, etten minä voinut muuta kuin tehdä hänen kanssaan vähän hajutreenejä. Tippa laakerinlehteä vanupuikon päähän, puikko purkkiin, purkki piiloon, hämypurkit paikoilleen ja sen jälkeen käsky: "Etsi haju!" Kauno ampaisi matkaan niin, että matot menivät rullalle, ja sen jälkeen kämpässä kuului sen päiväinen nuuskutus. Teimme muutaman samanlaisen kierroksen eri huoneissa. Ja Kauno oli onnesta soikeana.

Vaikka rally-toko on hauska harrastus ja alamme olla siinä aika pitkällä jo, niin kyllä tämä nose work on enemmän Kaunon juttu. Hänestä suorastaan huokuu innostus ja onni, kun hän pääsee haistelemaan. Eli tästä jatkamme eteenpäin! Rally-tokoa on kiva harrastaa tässä nuuskuttelun rinnalla, mutta nuuskuttelusta on tullut meidän ykköslaji. Ja Kaunosta tulee varmasti ihan hirvittävän hyvä nuuskumies, kunhan saa tarpeeksi harjoitusta.

Velmu-Kauno hajuradalla

Me olemme edenneet Kaunon kanssa nose workissa niin pitkälle, että tänään pääsimme lasipurkkiradasta eroon ja harjoittelimme hajujen etsintää "oikealla radalla". Haju oli pienessä metallisessa purkissa ja rata koostui tuoleista ja sohvasta.

Ensin tutustuttiin metallipurkkiin. Iisipiisi meidän villahoususankarille! Sitten purkki vietiin radalle. No, sehän löytyi ihan heti! Purkin paikkaa vaihdettiin, mutta sepä ei meidän sankaria hämännyt, vaan purkki löytyi taas. Aivan liian helppoa! Kunnes...

Kouluttaja laittoi radalle kolme metallipurkkia, missä oli jokaisessa hajua. Kauno kyllä haistoi, että sitä hajua täällä on, mutta paikantaminen oli hankalaa. Hän pyöri ja hyöri tuolien välissä, hyppi sohvalla ja etsi. Pitkän etsimisen jälkeen löytyi yksi purkki, Kaunokainen sai namin, ja sitten yritettiin etsiä toista purkkia.

Siinä Kaunon nuuskuttaessa sohvan vierestä löytyi lelulaatikko. Siellä oli erilaisia koirien pelejä sekä puisia palikoita. Kaunokainen unohti saman tien, mitä oli tekemässä, nappasi palikan suuhunsa ja juoksi karkuun. Siitähän kiva leikki syntyi, kun emäntä juoksi perään ja yritti saada palikkaa pois. Villahoususankari innostui entistä enemmän. Kyllä se palikka saatiin lopulta pois, mutta se rata oli sitten siinä. Kauno meni autoon odottamaan siksi aikaa, kun toinen koirakko tuli radalle.

Seuraavalla kerralla yritettiin samaa: kolme metallipurkkia, missä kaikissa oli hajua. Kauno juoksi heti ensimmäisenä lelulaatikolle ja alkoi kaivaa palikoita. Palikat olivat paljon kiinnostavampia kuin minun treenitaskussani olevat kanakiekot. Laatikko piti siirtää, koska radasta ei muuten tullut mitään. Kun tämä suuri ja paha häiriötekijä, lelulaatikko, oli pois silmistä, Kauno palasi radalle, ja löysi hienosti kaksi purkkia!

Siitä huolimatta, että olen älyttömän ylpeä fiksusta koirastani, mietin usein, mitä olen tehnyt koiran kasvatuksessa ja koulutuksessa väärin. Tuo meidän villahoususankari on kyllä sellainen velmu, ettei mitään tolkkua! Hän tiesi tasan tarkkaan, että täällä ollaan nuuskimassa eikä leikkimässä palikoilla, mutta silti piti mennä sorkkimaan sinne palikkalaatikkoon. Ja juosta karkuun. Ja juosta aina uudestaan karkuun, vaikka emäntä juoksi perässä kanakiekko kädessään.

Ehkä minun pitäisi lopettaa käyttäytymisanalyysiperusteinen eläinkouluttajien koulutus, sillä en selkeästikään osaa kouluttaa edes omaa koiraani. Miten voisin kouluttaa muita eläimiä? Jos olen saanut omasta koirastani koulutettua velmun, mitä saan aikaiseksi muiden eläinten kanssa? 

Mutta vaikka meidän Kaunokainen onkin täysi velmu, hän on myös äidin vauva ja maailman paras koira! 

Kuulumisia kirsukoulusta

Tänään oli sekä äidillä että Kaunolla jännittävä päivä. Aloitimme "kirsukoulun", eli nose workin. Tavoitteena on oppia tunnistamaan ensimmäinen haju, eukalyptus, ja oppia ilmoittamaan se. Tai merkkaamaan se. Tai mitä termiä siitä ikinä käytetäänkään, kun koira kertoo ohjaajalle, että tässä kohti dunkkaa sellaiselle kuin pitää.

Ensimmäisen kerran tavoitteena oli opettaa koiralle se, että puisella radalla olevassa pienessä lasipurkissa on haju, ja että juuri tuohon lasipurkkiin ja juuri tuohon hajuun nyt sitten pitäisi suunnata se mielenkiinto ja se kirsu. Koirat tulivat yksi kerrallaan radalle haistelemaan samalla, kun muut koirat odottivat autossa.

Turun murren halli oli Kaunolle entuudestaan tuttu. Hän ajatteli, että nyt sitten rally-tokoillaan, kun kerran täällä ollaan. Ensimmäinen kierros meni siihen, kun meidän villahoususankarimme yritti kaikin maailman rally-tokosta opituin kevätjuhlaliikkein saada namia pomppimalla puisen radan päällä. Kyllä se kirsu sinne lasipurkkiinkin meni, mutta Kauno ei selkeästikään ollut ihan varma, mikä tässä nyt on se homman nimi, kun aikaisemmin tässä samassa hallissa on sitä namia saanut nimenomaan siitä rally-tokosta.

Toisella kierroksella viereisen hallin koirakkoporukka vaihtui. Eteisessä oli jumalaton ryysis ja koirat haukkuivat. Meidän valpas vahtikoira seisoi lasipurkin takana tarkkana kuin porkkana, jos vaikka joku niistä naapurihallin koirista sattuisikin eksymään hänen purkilleen. Ei eksynyt, mutta se kierros meni hieman harakoille. Kauno selkeästi kyllä ymmärsi jo toisen kierroksen aikana, että täällä ei olla nyt ralleilemassa, vaan purkkeilemassa, ja nyt haistellaan eikä pyöritä. Ulkopuoliset häiriötekijät vain häiritsivät meidän villahoususankarimme suoritusta.

Kolmas ja tällä erää viimeinen kierros menikin sitten erinomaisesti, Kaunolla alkoi kunnon nuuskumoottori käydä, ja minä sain naksutella sormet verillä naksutinta. Ja namipalkkaa ropisi niin, että rutina kävi! Edes purkin paikan vaihtaminen toiseen reikään puisella radalla ei saanut meidän tarkkaa kirsukansalaista häiriintymään, vaan hän kyllä löysi purkin uudelleen toisesta paikasta. Ja taas ropisi namipalkka!

Kotiinviemisiksi saimme pullollisen eukalyptusta sekä kolme lasipurkkia, joiden kanssa me saamme harjoitella kotona.

Innokas kirsukoululainen lähdössä kirsukouluun.

Nose work on laji, missä ei tule hiki. Ei koiralle eikä ohjaajalle. Se ei vaadi minkäänlaisia kärrynpyöriä, loikkimisia eikä sirkustemppuja muutenkaan, joten se sopii jokaiselle koiralle. Myös sellaisille, joilla alkavat paikat krempata iän myötä. Se on rauhallista eikä siinä myöskään törmää toisiin koiriin, koska koirat tulevat yksitellen, vuoron perään radalle. Ja koira saa tehdä sitä, mikä on sille kaikkein luontaisinta, eli haistella! Käyttää kirsuaan ja hajuaistiaan.

Kaunoa taisi tänään puraista nuuskukärpänen. Ehkä vähän äitiäkin, kun näki kolmannella kierroksella, miten innoissaan meidän pieni villahoususankarimme oli. Odotamme innolla ensi viikkoa ja uusia purkkihaasteita!

Purkillinen unelmia

Olen jo pitkään miettinyt, miten toteutan erään ratkaisukeskeisen harjoitusideani. Tänään sitten kokeilin sitä, ensimmäistä kertaa, vihdoin ja viimein. Minulla oli “koekaniineina” kolmen hengen ryhmä, joille teetin harjoituksen.

Purkkiharjoituksen idea

Harjoitukseen tarvitaan purkki. Lasia, muovia, ihan jokin pahvinen tai puinen rasiakin käy. Tällainen aarrearkku, minkä saa itse koristella, voisi olla hauska vaihtoehto lasipurkille, tai miksei tähti- tai sydänrasiakin. Mikä itseä juuri sillä hetkellä miellyttää. Ja minkä saa koristeltua itsensä näköiseksi.

Koska meillä ei juuri tällä hetkellä ollut mitään hienoa rasiaa tai muuta käytettävissä, niin meillä oli ihan tavallisia lasipurkkeja. Kelpasivat hommaan loistavasti.

Sen jälkeen hain kolmea eriväristä paperia. Yhdelle värille kirjoitettiin ne asiat, mitkä ovat tällä hetkellä elämässä hyvin, ja mitä ei halua muuttaa. Toiselle värille ne asiat, mitä toivoo saavansa tai saavuttavansa. Kolmannelle kirjoitettiin ne asiat, mihin toivoo saavansa muutosta. Jokainen sana kirjoitettiin omalle paperipalalleen, mikä sitten pudotettiin purkkiin. Purkin saa itselleen, ja parin vuoden päästä sen voi avata ja katsoa, ovatko toiveet toteutuneet. Idea lähentelee aarrekarttaa, mutta on kuitenkin sen verran erilainen, että siinä ei pohdita pelkästään niitä tavoitteita, mitä on, vaan myös sitä hyvää, mitä on tällä hetkellä.

Palautetta harjoituksesta

Pyysin saada palautetta harjoituksesta. Ryhmän mielestä oman elämänsä ja tavoitteidensa pohtiminen ja näkyväksi tekeminen oli hauskaa ja virkistävää. Erään ryhmäläisen mielestä se oli myös tärkeää, koska se auttaa suunnittelemaan tulevaisuutta, kun näkee konkreettisemmin sen, mitä haluaa.

Itse metodista sain sen palautteen, että värikoodit pitäisi jotenkin kirjata ylös, sillä muuten ne unohtuvat. Päätimme ratkaista ongelman tällä kertaa niin, että tietyn väriselle paperisuikaleelle kirjoitettiin se ajatus, mitä kyseinen edusti, ja suikale teipattiin lasipurkin kylkeen. Jos nyt vaikka ne asiat, mihin oli tyytyväinen, kirjoitettiin sinisille paperipaloille, otettiin sininen paperisuikale, mihin kirjoitettiin: “Näihin olen tyytyväinen”. Jos taas asiat, mihin haluaa muutosta, oli kirjoitettu punaiselle paperille, punaiselle paperisuikaleelle kirjoitettiin: “Näihin haluan muutosta”. Ja sen jälkeen nämä paperisuikaleet teipattiin purkin kylkeen.

Purkki tai rasia on mahdollista koristella mielensä mukaisesti, ja siihen voi kirjoittaa vaikka “Satun unelmapurkki”. Tänään meillä oli todella tiukka aikataulu, joten koristeluun ei ollut mahdollisuutta, ja purkit jäivät tylsiksi. Onneksi sisältö oli kuitenkin värikästä ja kirjavaa. Ja täynnä unelmia!

PS. Minulla ei ollut kameraa mukana, joten en saanut purkeista kuvia. Yritän tehdä myöhemmin oman purkin, ja laittaa siitä kuvan, jotta syntyisi idea siitä, miltä purkki näyttää sitten oikeasti.

Luomupäivän riemuja

Koska en, runsaasta yrityksestä huolimatta, pysty olemaan tekemättä mitään, tein päätöksen, etten edes yritä rentoutua. Ja mitä se edes teettää ihmiselle, väkisin rentoutuminen? Ei kai se rentouttavaa ole, jos väkisin yrittää. Ainakaan ADHD-aikuiselle, jolle nousee uhma joka kerta, kun jotain kielletään. Jos kiellän tekemisen itseltäni, haluan sen jälkeen kahta kovemmin tehdä jotain.

En siis kieltänyt itseltäni tänään mitään. Jos halusin tehdä jotain, tein sen! Ja jätin vielä aamulääkkeet ottamatta, joten pyörin ja hyörin luomupäissäni pitkin ja poikin asuntoani tehden sitä sun tätä. Päiväni näytti suurin piirtein tällaiselta.

Aamu alkaa aalla

Heti heräämisen jälkeen kiskoin vaatteet niskaani ja vein koiran ulos. Puistossa tuli vastaan naapuritalon täti cairn-terrierinsä kanssa. Päästimme pojat vapaiksi, minkä jälkeen kumpikin hyppäsi suoraa päätä läheiseen takiaispusikkoon. Kotiin päästyämme vietin suhteellisen mukavan tovin olohuoneen lattialla nyppien koiran perskarvoista takiaisia ja laulaen “Kauno se lähti piiriin, tinttantanttantallallei”. Koira pysyy paremmin paikoillaan, kun sille laulaa. Ainakin meillä. Edes yksi olento tässä maailmassa, joka haluaa kuunnella minun lauluani!

Sen jälkeen yritin jatkaa nukkumista, muttei se onnistunut. Otin käteeni Karvaterapiaa-kirjan, ja aloin tehdä eläinavusteisen valmennuksen etätehtävää. Kirja oli mielenkiintoinen ja luin innoissani eläinavusteisesta voimauttavasta valokuvauksesta sekä erilaisista terapiaeläimistä. Tiesitkö, että terapiassa voidaan käyttää esim. kanoja? Se on täysin mahdollista, vaikkei kanasta tulisikaan heti ensimmäisenä mieleen, että se voisi olla terapiakana. Innostuin, kun luin terapia-aaseista. Ajatus suloisesta aasista omalla kotipihallani tuntui jotenkin hirveän hellyttävältä. Avasin Suomen aasiyhdistyksen sivut ja aloin ottaa selvää, miten Suomessa voi hankkia ja rekisteröidä aasin, mitä kaikkea aasin hoito vaatii, millaisen asumuksen se tarvitsee itselleen jne. Keksin tulevalle terapia-aasilleni jopa nimenkin jo valmiksi, sekä pienen laulun, mikä lauletaan aina lapsiasiakkaiden kanssa, ennen kuin he pääsevät ratsastamaan aasilla: Aasilta pitää kysyä lupa, saako sillä ratsastaa, ja lupa kysytään pienellä laululla. Kello ei ollut tässä vaiheessa vielä edes yhtätoista, mutta aloin miettiä, että jos jo tässä vaiheessa mielikuvitukseni laukkaa jo tätä rataa, niin mitä loppupäivästä mahtaa tulla.

Aaseista arkipäiväisempiin asioihin

Sain etätehtävän palautettua, vaikka ajatus hieman loikkikin. Kävin laittamassa pyykit koneeseen ja astianpesukoneen päälle. Sen jälkeen aloin kaivaa kaappejani ja keräsin sohvalle kaikki turhat roinat, mitä en enää tarvitse. Aloin valokuvata niitä ja laitoin kaikki tori.fihin. Nyt vain odotan rahavirtojen tulevan sisään. Sen jälkeen aloin tehdä pullataikinaa ja jätin sen kohoamaan. Minulle tuli tylsä hetki, ja päätin kohoamisen ajaksi kaivaa esiin maalit. Minun pitäisi saada muutama lasipurkki maalattua, jotta pääsen tekemään pari nepsy-valmennuksen harjoitetta. Tarvitsen näitä lasipurkkeja siinä. Olen surkea maalaamaan, joten kiroilen ja sotken sinistä väriä joka paikkaan. Saan kuitenkin jotain tehtyä, vaikken olekaan täydellisen tyytyväinen lopputulokseen. Sitten vain maalit kuivumaan.

Koira haluaa ruokaa ja ulos. Teen molemmat. Tällä kertaa teen suhteellisen pitkän lenkin ja käyn samalla reissulla kaupassa. Poikaystäväni on mukana ja jää Kaunon kanssa kaupan ulkopuolelle odottamaan. Kotiin päästyämme tilaan meille ensin pizzat, koska meillä ei ole kunnon ruokaa (kyllä, kävin juuri äsken kaupassa, mutta en minä sieltä ruokaa ostanut) ja sen jälkeen ripustan pyykit. Ne ovat olleet koneessa jo jonkin aikaa. Vilkaisen sähköpostiani ja huomaan, että sinne on tullut pari päivityspyyntöä yhdistyksemme nettisivuille. Alan säätää niitä.

Rullapullat eivät ihan onnistuneet.

Pullataikinassa on jotain vikaa, eikä se ole kohonnut kunnolla. Sen koostumus on muutenkin outo. Ehkä olen kömmännyt hiivan kanssa, tai jotain? En tiedä, mutta alan siltä väsätä sitä juttua, mitä minun piti, eli hedelmä”rullapullia”. Vasta tässä vaiheessa tajuan, että olen vahingossa ostanut appelsiinimarmeladia, vaikka ohjeessa lukee selkeällä suomen kielellä appelsiinituorejuusto. Lukutaito on taas ollut luomupäivänä kohdallaan! Kiroan hataran pääni ja koko perkeleen luomupäivän. Olen kuitenkin pässi ja päätän siltä tehdä sen loppuun, minkä aloitinkin. Muutan vain reseptiä lennosta. Saan jonkinnäköiset rullat uuniin paistumaan.

Satu meni saunaan

Kello alkaakin olla jo sen verran paljon, että sauna kutsuu Satua. Pakkaan tavarat kassiin ja lähdemme poikaystävän kanssa löylyn lämpöön. Kun tulemme saunasta, oloni on hirveän väsynyt ja raukea. Katson keittiötä: Tiskipöytä on täynnä likaisia astioita kaikesta leipomisesta ja keittiön pöytä on jauhon peitossa. Ikkunalaudalla ovat kuivuneet ja vielä keskeneräiset lasipurkit. Ja ne vaatteet, mitkä laitoin myyntiin, ovat edelleenkin olohuoneen sohvalla. Otan rullapullan ja maistan sitä. Se maistuu oudolle. No kai, kun kämmäsin ensin taikinan ja sitten täytteen kanssa, kun en osaa lukea! Ei se kuitenkaan niin pahaa ole, ettenkö ottaisi toista. Menen lellimään koiraa ja annan sille herkkuluun: Jos minulla on herkkuluu, niin kyllä koirankin pitää jotain herkkua saada. Sytytän kynttilät ja mietin, pitäiskö nyt antaa jo olla tältä päivältä. Ei, laitan vielä toisen koneellisen pyykkiä pyörimään.

Olen onnistunut siis tekemään kaikkea, mutten olen kuitenkaan tehnyt mitään. Ainakaan järkevää sellaista. Jos olen aloittanut jotain, en ole saanut sitä loppuun. Paitsi ne rullapullat, minkä kanssa toheloin lukemalla reseptiä ihan päin pierua.

Siitä olen ylpeä, etten ole vielä ostanut itselleni aasia! Seiskarinkoiran pentuja tosin ehdin jo googlettaa, mutta harmillisesti tällä hetkellä ei ole yhtään pentuetta tulossa, joten en voinut varata itselleni seiskarinkoiran pentua.

Tällainen on siis ADHD-aikuisen päivä silloin, kun hän ei ole ottanut lääkettään. Ja jotkut vielä kehtaavat kyseenalaistaa lääkityksen hyödyt.

Loppuillan istun koira kainalossani, tuijottaen kynttilöitä, enkä mokaa enää mitään tänään.