Tässä pienessä unessani olimme autolla Naantalissa. Avomieheni oli tosissaan, kun hän sanoi, että pitää enemmän Naantalista ja haluaa muuttaa sinne. Olin löytänyt lehdestä ilmoituksen siitä, että eräällä vähän paremmalla alueella oli myynnissä omakotitalo. En vain kuolemaksenikaan löytänyt ilmoitusta uudestaan, vaikka miten etsin. Muistin vain kadun nimen, joten lähdimme etsimään siltä kadulta myytävää taloa, kuitenkaan löytämättä sitä.
Kävelin pihoilla ja katselin ikkunoista sisään. Kaikissa taloissa asui lapsiperheitä. Talot olivat sekaisin sisältä, täynnä leluja. Samoin pihat olivat täynnä pienten lasten leluja. Vastaani käveli koirakko, ja annoin koiran haistaa kättäni, mutten rapsuttanut koiraa.
Tanssimme avomieheni kanssa kadulla, kun hän kertoi, miten on kyllästynyt asumaan Turussa. Minua huoletti tyttäreni koulu. Pelkäsin, että koulunvaihdosta seuraa hänelle jotain ikävää, kuten minulle seurasi aikoinaan lapsuudessa. Mietin myös sitä, miten paljon pitempi matka joka paikkaan tulisi vaikuttamaan meidän elämäämme ja ystäväpiiriimme. Vaikka ajatus omakotitalosta hyvällä alueella synnyinkaupungissani Naantalissa tavallaan houkutteli, en silti niellyt ajatusta sellaisenaan. Avomieheni taas oli ihan valmis muuttamaan.
Mietimme myös pienen maatilan ostamista Naantalista. Omistaja kysyi, osaammeko hoitaa hevosia. Vastasin, ettemme osaa, mutta meillä on vapaa-ajan avustaja, joka osaa hoitaa.
Heräsin onnellisesti Turun keskustan laitamilla, Martissa. Naantali on kaunis kaupunki ja siellä on kiva käydä, mutten tiedä, haluaisinko enää asua siellä kuitenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti