Itsearviointia kokonaan uudelta ihmiseltä

Sain positiivista palautetta! Usko tai älä. Palautteen mukaan ajattelutavoissani on tapahtunut kuluneen vuoden aikana suuri muutos, nimenomaan parempaan päin. Olen nykyään paljon positiivisempi ja vaikutan siltä, että nautin elämästä.

Saatuani tämän palautteen, mietin, olisiko nyt kenties aika tehdä uusi itsearviointi. Opintoni ovat melkein lopussa, ja jäljellä on kummastakin opintolinjasta enää pari lähipäivää, mistä toinen on pyhitetty opinnäytetöiden esittelyille. Ihan viimeisiä siis vedellään.

Uskon hyvin vahvasti siihen, että näillä valmentaja-opinnoilla on ollut ratkaiseva vaikutus juuri tuon ajattelutavan muutokseen. Minulla on ollut tapana ajatella kaikki asiat aina negaation kautta, ja erityisesti itsestäni minun on ollut erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää mitään hyvää. Kuluneen lukuvuoden aikana näihin asioihin on kuitenkin tullut selkeä muutos. En usko, että olisin itse, ilman mitään ulkopuolista “yllykettä”, kyennyt moiseen muutokseen. Siksi kiitän näitä valmentaja-opintoja siitä, että ne ovat mahdollistaneet tämän muutoksen ja saaneet minussa aikaan jotain sellaista, minkä en uskonut edes olevan mahdollista.

Eläinavusteista linjaa lähdin opiskelemaan todellisena ummikkona. Minulla oli opintojen alkaessa pieni vauvakoira, mutta se olikin kaikki, mitä eläinavusteisuudesta tiesin. Enkä olisi ikinä voinut arvata, miten paljon opinnot antavat minulle, ja millä tavalla ne muuttavat minua! Olen oppinut arvostamaan luontoa ja eläimiä aivan täysin uudella tavalla. Olen huomannut, miten valtava voima eläimillä on. Juuri tämä nimenomainen opintolinja on synnyttänyt minussa jonkin kipinän, mitä en vielä toistaiseksi osaa kuvailla sanoin. Ehkä jossain vaiheessa se kipinä roihahtaa, ja teen vielä jotain hienoa eläinavusteisuuden eteen. Ja jotenkin minusta tuntuu, että eläinten kanssa on kuin olisi tullut kotiin. Ikinä ei voi tietää, mistä sitä itsensä löytää - tutkimattomia ovat Karman tiet - mutta olen aivan varma, että mistä ikinä itseni löydänkin, siinä tulee olemaan eläinavusteisuutta mukana.

Näiden opintojen aikana minulle on selkiytynyt myös käsitys omasta itsestäni. Siitä, kuka olen ja mitä osaan. Se, mikä minusta tulee isona tyttönä, on vielä auki, enkä siihen varmasti tulekaan saamaan vastausta vielä pitkään aikaan. Ja jos saankin, se tulee todennäköisesti muuttumaan vielä monta kertaa. Pääasia on kuitenkin se, että tiedän, mitä osaan jo valmiiksi, mitä uutta haluan oppia ja erityisen tärkeää on se, että tiedän, mitä en halua.

Eivät opinnot yksin ole vaikuttaneet tähän muutokseen, mikä minussa on tapahtunut. Onhan siihen muitakin vaikuttajia, kuten hyvä parisuhde, mikä vain paranee koko ajan ajan myötä. En ole ikinä saanut keneltäkään ihmiseltä tukea samassa mittakaavassa kuin mitä saan avomieheltäni. Eikä pidä unohtaa kaikkein rakkainta karvakuonoa, eli koiraani Kaunoa. Kauno on opettanut minulle hirvittävän paljon. En voisi kuvitella elämää ilman tuota ilmiömäisen ihanaa karvaturria, joka sulatti sydämeni heti ensinäkemältä.

Ensi kuussa, kun saan valmiin paperit kouraani, lähden maailmalle uutena ihmisenä.

Rakas Kaunoni on antanut minulle paljon.

Kuukausi kiitollisuutta

Eilen Projekti Kiitollisuusvihkoni täytti kuukauden päivät. Olen kuukauden ajan, joka ilta, kirjoittanut vihkoon, mistä juuri sinä päivänä olen kiitollinen. Jonain päivinä sitä kiitollisuutta on ollut erittäin vaikea löytää, ja hampaat irvessä on yrittänyt keksiä vihkoon edes jotain. Toisina päivinä taas tekstiä tulisi kuin Ruuneperiltä. Jokaiselta päivältä, niiltä kaikkein vaikeimmiltakin, on kuitenkin aina löytynyt jotain sellaista, mistä olla kiitollinen. Ellei muuta, niin vaikkapa hyvä kuppi teetä illalla, sen jälkeen, kun talossa on hiljaista.

Kun selaan vihkoa, huomaan, että ylivoimaisesti suurin osa niistä asioista, mistä olen kiitollinen, on pieniä arjen asioita: Hyvästä ruuasta, pistaasipähkinöistä, lasillisesta viiniä, helposta työpäivästä… Olen myös kirjoittanut ylös paljon sellaisia asioita, mitä olen saanut aikaiseksi (ja addille se aikaiseksi saaminen on iso juttu): Tenttiin lukeminen, esseen kirjoittaminen, siivoaminen, yrittäminen ylipäätänsäkin.

Jokaisessa päivässä ON jotain hyvää. Yhtenäkään päivänä ei tarvitse mennä nukkumaan ajatellen, että olipa paska päivä. Jos oikein miettii, siitä paskastakin päivästä löytyy varmasti joku asia, mistä olla kiitollinen. Ei sitä ole ehkä helppoa löytää, mutta sitä yrittänyttä ei edelleenkään laiteta (mihin ei laiteta?). Ja kun näin kuukauden jälkeen vihkoa selailee, huomaa, että elämässä on loppujen lopuksi aika paljon asioita, mistä olla kiitollinen.

Kenelle tämä kiitollisuusvihko sopisi? Varmasti kaikille suomalaisille. Meitä vaivaa ikuinen tapa ajatella asiat negaation kautta. Missään ei edes saisi olla mitään hyvää, ja jos siinä on, se hyvä on “ihankivaa”. Omaa onneaan ja onnellisuuttaan ei saisi tuoda esiin. Kellä onni on, sen kätkeköön. Jos haluaa noudattaa tätä supisuomalaista ajattelumallia, kiitollisuusvihko on siitä hyvä asia, että sen tosiaan voi kätkeä sinne yöpöydän laatikkoon, eikä sitä tarvitse näyttää kenellekään. Sen voi pitää salassa, ihan vain itsellään.

Omassa vihossani on vielä sivuja jäljellä. Koska vihko tuo elämän hyvät asiat konkreettisella tavalla silmien eteen, ajattelin jatkaa sen pitämistä, kunnes sivut loppuvat. Ehkä huomaan puolen vuoden päästä, että elämässäni on enemmän hyvää kuin uskoinkaan.