Itsearviointia kokonaan uudelta ihmiseltä

Sain positiivista palautetta! Usko tai älä. Palautteen mukaan ajattelutavoissani on tapahtunut kuluneen vuoden aikana suuri muutos, nimenomaan parempaan päin. Olen nykyään paljon positiivisempi ja vaikutan siltä, että nautin elämästä.

Saatuani tämän palautteen, mietin, olisiko nyt kenties aika tehdä uusi itsearviointi. Opintoni ovat melkein lopussa, ja jäljellä on kummastakin opintolinjasta enää pari lähipäivää, mistä toinen on pyhitetty opinnäytetöiden esittelyille. Ihan viimeisiä siis vedellään.

Uskon hyvin vahvasti siihen, että näillä valmentaja-opinnoilla on ollut ratkaiseva vaikutus juuri tuon ajattelutavan muutokseen. Minulla on ollut tapana ajatella kaikki asiat aina negaation kautta, ja erityisesti itsestäni minun on ollut erittäin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, löytää mitään hyvää. Kuluneen lukuvuoden aikana näihin asioihin on kuitenkin tullut selkeä muutos. En usko, että olisin itse, ilman mitään ulkopuolista “yllykettä”, kyennyt moiseen muutokseen. Siksi kiitän näitä valmentaja-opintoja siitä, että ne ovat mahdollistaneet tämän muutoksen ja saaneet minussa aikaan jotain sellaista, minkä en uskonut edes olevan mahdollista.

Eläinavusteista linjaa lähdin opiskelemaan todellisena ummikkona. Minulla oli opintojen alkaessa pieni vauvakoira, mutta se olikin kaikki, mitä eläinavusteisuudesta tiesin. Enkä olisi ikinä voinut arvata, miten paljon opinnot antavat minulle, ja millä tavalla ne muuttavat minua! Olen oppinut arvostamaan luontoa ja eläimiä aivan täysin uudella tavalla. Olen huomannut, miten valtava voima eläimillä on. Juuri tämä nimenomainen opintolinja on synnyttänyt minussa jonkin kipinän, mitä en vielä toistaiseksi osaa kuvailla sanoin. Ehkä jossain vaiheessa se kipinä roihahtaa, ja teen vielä jotain hienoa eläinavusteisuuden eteen. Ja jotenkin minusta tuntuu, että eläinten kanssa on kuin olisi tullut kotiin. Ikinä ei voi tietää, mistä sitä itsensä löytää - tutkimattomia ovat Karman tiet - mutta olen aivan varma, että mistä ikinä itseni löydänkin, siinä tulee olemaan eläinavusteisuutta mukana.

Näiden opintojen aikana minulle on selkiytynyt myös käsitys omasta itsestäni. Siitä, kuka olen ja mitä osaan. Se, mikä minusta tulee isona tyttönä, on vielä auki, enkä siihen varmasti tulekaan saamaan vastausta vielä pitkään aikaan. Ja jos saankin, se tulee todennäköisesti muuttumaan vielä monta kertaa. Pääasia on kuitenkin se, että tiedän, mitä osaan jo valmiiksi, mitä uutta haluan oppia ja erityisen tärkeää on se, että tiedän, mitä en halua.

Eivät opinnot yksin ole vaikuttaneet tähän muutokseen, mikä minussa on tapahtunut. Onhan siihen muitakin vaikuttajia, kuten hyvä parisuhde, mikä vain paranee koko ajan ajan myötä. En ole ikinä saanut keneltäkään ihmiseltä tukea samassa mittakaavassa kuin mitä saan avomieheltäni. Eikä pidä unohtaa kaikkein rakkainta karvakuonoa, eli koiraani Kaunoa. Kauno on opettanut minulle hirvittävän paljon. En voisi kuvitella elämää ilman tuota ilmiömäisen ihanaa karvaturria, joka sulatti sydämeni heti ensinäkemältä.

Ensi kuussa, kun saan valmiin paperit kouraani, lähden maailmalle uutena ihmisenä.

Rakas Kaunoni on antanut minulle paljon.

Verta, viiniä ja kehityspsykologiaa

Puhelimeen tulee tekstari. Viestin lähettäjä on DBSchenker. “Pakettisi on noudettavissa”, ja blaa blaa blaa. Vihdoin ja viimein! Hyllystäni psykologian opintoja varten puuttuva kirja, Atkinson & Hilgard’s Introduction to Psychology, on saapunut. Pääsen aloittamaan opintoni.

En ole aiemmin kirjautunut Optima-verkkoympäristöön. Nyt kirjaudun, ja pääsen tarkastelemaan ensimmäistä kurssia, kehityspsykologiaa, hieman paremmin. Pah! Luulin tämän olevan joku iisipiisi essee-kurssi, mutta tässähän täytyy nähdä oikeasti vaivaa! Kaksi tehtäväkokonaisuutta, ja ne sisältävät monia eri osa-alueita. Äh. Enkö olisi vain voinut kirjoittaa niitä 30 sivun esseitä?

Ensimmäinen tehtävä: Kirjoita HOPS. Okei, no se ei ole paha. Saan kyllä revittyä itselleni HOPSin varttitunnissa, kunhan saan kirjoitusrauhan. Kirjoitusrauha vaatii sen, että tyttäreni on jossain muualla kuin kotona, ja että koirallani Kaunolla on järkyttävän iso naudan nilkka jyystettävänään. Molemmat ovat hoidettavissa olevia asioita.

Toinen tehtävä: Tieteellisen kirjoittamisen harjoitus. Klikkaa oikeaa vaihtoehtoa seuraavista lähdeviitteisiin kertovista väitteistä. Kuka tahansa, joka on käynyt yhden yliopistollisen kurssin, hallitsee lähdeviitteet vaikka unissaan! Päätän tehdä tehtävän heti pois alta. Luen kysymykset huolellisesti, ihan vain siksi, että ADHD-aikuisena teen paljon huolimattomuusvirheitä, myös lukiessani, vaikka minulla ei olekaan lukihäiriötä. Saan heti tuloksen: 9/9. Tietenkin! Kysymykset ovat helppoja. Ensimmäinen tehtävä suoritettu. WOHOO!

Kolmas tehtävä: Psykologisten käsitteiden määrittelyä. Eivät ole pahoja, ihan tuttuja, mutta joudun käyttämään vastauksissa lähteitä. Eli vastaaminen vaatii hieman aikaa. En aloita sitä heti, sillä juuri nyt ei ole optimaalinen hetki, enkä pystyisi keskittymään tehtävään kuitenkaan.

Neljäs tehtävä: Oppimistehtävä. AH! Pääsen, vihdoin ja viimein, kirjoittamaan niitä tieteellisiä esseitä. Ihanaa! Tehtävän laajuus on vaivaiset 4 sivua, mutta minun olisi joka tapauksessa opittava tiivistämisen jalo taito. Parempi oppia se myöhään kuin ei milloinkaan.

Viides tehtävä (eivätkö nämä tehtävät voisi jo loppua?): Esitelmä videotallenteena. Voi luoja! Onneksi esitelmässä saa käyttää vilkasta mielikuvitusta, ja sitähän minulla riittää.

Kuudes tehtävä (vieläkö näitä riittää?): Vertaisarviointi. Minun pitää arvioida muiden tekemiä töitä. Voi nyt perkele. Eikö tätäkin voisi korvata jollain esseellä?

Seitsemäs tehtävä: Itsereflektio. No, tämän osaan vaikka unissani! Olen tehnyt niin monta itsereflektiota opettajaopintojeni aikana, ettei sen tekeminen ihan heti unohdu. Muistan varmaan vielä dementoituneena kiikkustuolissa istuen, miten tehdään itsereflektio.

Huhhuh! Nuo pitäisi kaikki tehdä, ja sen jälkeen kurssi on valmis. Yksi osa on jo tehty, kuusi vielä tekemättä. Olisin ennemmin vain kirjoittanut sen yhden 30 sivun mittaisen esseen, jos ihan rehellisiä ollaan.

Mitä teen seuraavaksi? Haen Alkosta kaksi tonkkaa valkoviiniä (mahtaako edes riittää), nakkaan teinin ulos pakkaseen (tai vaihtoehtoisesti soitan mummille), haen Mustista ja Mirristä kolme kiloa naudan nilkkoja koiralle ja soitan sulhaselleni, että tuleekin vasta seuraavana viikonloppuna. Kun puitteet ovat kunnossa, on tämä työ tehty yhden vuorokauden aikana. Verta, hikeä ja kyyneleitä se vaatii, ja tietenkin sitä viiniä, mutta sen jälkeen on 5 opintopistettä rekisterissä, ja olen taas askeleen lähempänä unelmiani!

Itsekkään ihmisen itsearviointia

Matkani kohti valmista valmentajaa on nyt puolessa välissä. Ensi toukokuussa minun pitäisi valmistua sekä neuropsykiatriseksi että eläinavusteiseksi valmentajaksi. Nyt on aika tehdä puolivälin itsearviointi. Mitä olen oppinut? Olenko oppinut mitään? Mitä pitäisi vielä oppia? Olenko kasvanut ihmisenä? Olenko saavuttanut tavoitteeni?

Olen jo syksyn aikana saanut tehtyä molempien valmentaja-opintojen kirjalliset työt, opinnäytetyötä lukuun ottamatta. Keväälle ei ole jäänyt mitään etätehtäviä, vaan kaikki on jo palautettu ja hyväksytty. Olen siis saavuttanut tavoitteeni etätehtävien tekemisestä, ja taisin saavuttaa sen jo syyskuussa. Saan siis olla tyytyväinen itseeni, koska kaikki on jo valmista (paitsi se opinnäytetyö, ja viisi lähipäivääkin uupuu vielä).

Opinnäytetyössä olen saanut aiheen kasaan, olen saanut hankittua kirjallisuutta ja tiedän tasan tarkkaan, mitä olen tekemässä. Se on jo iso tavoite saavutettuna! Monet vielä miettivät, mistä ihmeestä voisivat tehdä koko työn, mutta minulla suunnitelmat ovat selkeät. Itse työ vain puuttuu. Mutta koska olen orava, ja ylpeä siitä, tiedän saavani opinnäytetyön tehtyä yhdessä hujauksessa sen jälkeen, kun pääsen tositoimiin ja todella vauhtiin. Hyperfokusaatiotilassa kykenen ihmeisiin.

Ainakin Kaunon mielestä olen hyvä tyyppi,
vaikken kenenkään muun mielestä olisikaan!

Olen oppinut syksyn aikana paljonkin. Erityisesti itsestäni. Olen toki saanut ihan uutta tietoa ratkaisukeskeisyydestä ja eläinavusteisuudesta, mutta syksyn suurin anti ehkä liittyy oman itsen kasvamiseen sekä valmentajana että ihmisenä. Ja olen myös oppinut katsomaan asioita uusista näkökulmista, mikä on myös suuri edistysaskel.

Paljon on saavutettu, mutta paljon on vielä opittavaa. En usko, että ihminen on koskaan täysin valmis, ja opittavaa on aina. Uskon kuitenkin, että toukokuussa, kun saan valmiin valmentajan paperit kouraan, olen valmis kohtaamaan valmentajan haasteet. Ja valmis oppimaan lisää.

Yök! Nyt minulla on likainen olo, koska olen kehunut itseäni. Tunnen itseni itsekkääksi. Suorastaan hävettää, miten tyypillistä suomalaista häpeä- ja nöyryysmeininkiä pääkoppani sisällä liikkuu. Haluan päästä tällaisesta typerästä ajattelutavasta eroon! Tiedän sen olevan typerää, mutta se on, valitettavasti, myös suurelta osin automaattista, äidinmaidosta ja kasvatuksen myötä tullutta. Ja täysin turhaa! Saan olla ylpeä saavutuksistani ilman, että tunnen itseni itsekkääksi.