Pitti pieni pyörii - Cannibal Corpse Turussa

Eilen oli yksi tämän kesän hauskimmista tapahtumista, kun eräs maailman kovimmista hevibändeistä, Cannibal Corpse, tuli kotikaupunkiini Turkuun. Kaikki teistä tietävät, millainen bändi Cannibal Corpse on. Ellet ole kuullut nimeä aikaisemmin, niin yhden biisin ainakin olet. Elokuvassa Ace Ventura - Lemmikkidekkari on kohtaus, missä Ace menee tapaamaan erästä nörttituttavaansa, ja kulkee hevikeikka-alueen lävitse. Tuo bändi, joka soittaa tuossa kyseisessä kohtauksessa, on Cannibal Corpse. Ja biisi, jota he soittavat, on Hammer Smashed Face.

Rakas aviomieheni - trancemies - on uskollisesti seurannut minua hevikeikalta toiselle, Tuskasta toiseen. Eikä ole valituksen sanaa sanonut! Joskus on kertonut jopa nauttineensa keikoista ja festareista kanssani, vaikkei hevimiehiä varsinaisesti olekaan. Tunnen kuitenkin mieheni sen verran hyvin, että Cannibal Corpse on jo sen luokan örinää, että tällaista keikkaa ei mieheni arvostaisi. Ei edes minun takiani. Turhaa siis maksaa hänelle lippu, koska ei hän tulisi keikasta nauttimaan kuitenkaan. Onneksi sain mukaani hyvän ystäväni, joka on nuoresta asti kuunnellut kyseistä bändiä ja osaa arvostaa heidän örinäänsä. Ja meillä oli kieltämättä erittäin hupaisat humpat!

Koska "Joku Itselleni Tuntematon Henkilö" nukkui vähän pidemmät päikkärit ja heräsi siihen, että puhelin soi, emme ehtineet ensimmäisen lämppärin, Mörbid Vomitin, keikalle. Eipä tuo nyt ihan hirveästi meitä haitannut, sillä Cannibal Corpsea me lähinnä halusimme kuunnella. Kurvasimme taksilla Logomon pihaan siinä vaiheessa, kun toinen lämppäri, Pillorian, oli lavalla. Hienoa musiikkia myös Pillorianilta. Tykkäsin!

Pillorian

Ennen keikkaa istuimme hetken Logomon baarissa, sillä selkäni ei kestänyt seisomista. Minulla oli mukanani polaroid-kamerani, ja yhtäkkiä viereisen pöydän suhteellisen humaltunut mieshenkilö juoksi luokseni:

"Hei, mitä maksais, jos sä ottaisit meistä foton? Tuleekse niinku heti?"

"Joo, tämä kuva printtautuu tästä heti. Saat mukaas saman tien."

Olin jo pyytämässä euroa ihan vain kattamaan kalliin filmipaperin, kunnes mies kaivoi lompakostaan kympin setelin:

"Riittääks tä? Jos otettais kaks kuvaa, mulle yks ja kaverille toinen."

Katsoin miestä haavi auki hetken aikaa. Kymppi siitä hyvästä, että otan kaksi polaroid-kuvaa? Totta munassa! Otan vaikka kolmannenkin. Pyysin miehet poseeraamaan ja nappasin kaksi kuvaa. Olin tienannut rahaa! Waude.

Kyltti baarin seinällä Logomossa.

Ystäväni sai bisnes-idean ja sanoi, että seuraavalla kerralla kannattaa ottaa enemmän filmikasetteja mukaan, niin voi myydä polaroideja useammalle ihmiselle. Hän on kyllä täysin oikeassa! Nykyisin paperikuvia arvostetaan aivan liian vähän.

Vihdoin ja viimein alkoi odotettu keikka, ja Cannibal Corpse asteli lavalle. Porukka huusi ja moshasi aivan täysillä. Minä muiden mukana. Näin tasokas bändi ei petä ikinä, eikä kyllä pettänyt nytkään! Aivan mahtava meininki ja todella mahtava keikka. Tuli örinää kyllä koko rahan edestä.

Cannibal Corpse on perustettu vuonna 1988. Siis KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN! Sedät ovat jaksaneet paukuttaa heviä kolme kokonaista vuosikymmentä. Kerrassaan ihailtavaa! Mutta kyllä se setien niskalihaksistossa sitten näkyikin. Laulajan niskalihakset olivat paksummat kuin vanhan tammen runko. Siinä vaiheessa, kun itsellä olivat niskan tunnin moshauksen jälkeen niin kipeät, että tuskin jaksoi omia aivojaan enää kannatella, niin nämä setämiehet olivat vasta lämmittelykierroksella. Ei tuntunut missään!

Cannibal Corpse

Keikan tasan ainoa miinuspuoli oli sen lyhyys. Tunti ja vartti. Olisin odottanut hieman pidempää keikkaa. Toisaalta, niskalihakseni eivät ehkä olisi kestäneet kauempaa. Olisin silti mielelläni kuullut vielä muutaman biisin. Setämiehillä kun noita levyjä on ihan vain muutama julkaistuna tämän kolmenkymmenen vuoden aikana, niin kyllä heillä biisejäkin riittää kattamaan pidemmänkin keikan.

Cannibal Corpsen Suomen kiertue päättyy tänään Helsinkiin. Jos siis ottaa päähän, ettet ehtinyt Tampereen, Oulun etkä Turun keikalle, vielä on mahdollisuus päästä kuulemaan laadukasta örinää Helsingin Nosturiin. Ovet aukeavat klo 19 reikä reikä. 

Älä missaa tätä tilaisuutta, sillä seuraavaa ei välttämättä tule! 

Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Ihan oikeassa elämässä isäni asuu hyvin pienessä maalaiskylässä, punaisessa omakotitalossa, missä on kaksi huonetta ja keittiö. Viimeöisessä unessa hän asui keskellä korpea, suurten peltojen ja pitkän, mutkittelevan hiekkatien keskellä.

En ollut nähnyt isääni aikoihin. Hänen luonaan oli joitain tavaroitani, mitä minun oli pakko saada. Lähdin avomieheni kanssa käymään siellä, sillä tiesin, ettei hän olisi kotona eikä lukitse ikinä oveaan. Avomieheni ei tiennyt, missä isäni asuu eikä ollut koskaan tavannut isääni.

Astuimme valtavan maalaistalon eteiseen. Huoneet olivat korkeita ja valtavia, mutta sisustus oli niukka ja “maalaistyylinen”: Pirttikalustoa, vanhaa ja kulunutta sohvaa yms. Eteisestä lähti keittiö, ja keittiön jälkeen oli lukematon määrä huoneita pitkässä rivissä. Esittelin avomiehelleni taloa, kunnes isäni astui yhtäkkiä sisään. Hän oli hämmästynyt, että olin tullut ilmoittamatta. Minäkin hämmästyin, sillä tarkoituksenani oli nimenomaan tulla ilmoittamatta, käydä hakemassa tavarani ja lähteä pois ilman, että tapaisin isääni. Sanoin, että olin tullut käymään, koska halusin esitellä tulevan aviomieheni. Isäni uskoi tarinani, kätteli avomiestäni ja lähti pihahommiin.

Lähdimme etsimään tavaroitani. Kuljimme valtavien huoneiden läpi. Esittelin samalla taloa. Viimeisessä huoneessa oli televisio auki. Seinustalla oli kaksi sänkyä, ja niissä sängyissä oli isäni nuorimmaiset veljet katsomassa televisiota. Molemmat makasivat vilttien alla. Tervehdin ja sanoin, etten häiritse enempää.

Askarteluhuoneessa oli matala katto ja katosta avautui iso, salainen luukku. Luukusta putosivat tikapuut. Sanoin, että näitä tikkaita pitkin pääsemme ullakolle, missä tavarani ovat. Kapusimme ylös ullakolle, missä olivat rakennustyöt vielä kesken. Tavarani olivat kauimmaisella tasanteella, mihin ei ollut muuta pääsyä kuin pitkä lankku, mitä pitkin minä konttasin hakemaan, mitä halusin.

Keittiössä laskin tavarakassien määrän ja olin huolissani. Tavaroita oli valtavasti, ja minä en tulisi saamaan kaikkia näitä kasseja lentokoneeseen. Aloin panikoida toden teolla, mitä lentokentällä sanottaisiin, kun minulla on laukkuja selkeästi yli sen rajan, mitä saisin kantaa.

Heräsin herätyskelloon ennen kuin ehdin lentokentälle.