"Mitä kuuluu?" - Kysymys, mitä ei koskaan kuulu

Vihdoinkin hän syntyi! Kauan odotettu, pitkään kaivattu. Ruttuiset pienet kasvot, pikkuruinen nöpönenä.

Lääkäri näyttää totiselta. Kätilö hymyilee. ”Rutiinijuttuja”, toteaa kätilö iloisesti hymynsä takaa, ja tuo appelsiinimehua samppanjalaseissa. Äiti pääsee osastolle lepäämään, vauva menee omalle osastolleen. Isä lähtee kotiin nukkumaan, koska huomenna pitää mennä töihin.

Äiti soittaa isän työnumeroon. ”Nyt on hätä!” Vauvalla on jokin. Lääkäri ei tiedä, mikä. Verinäyte, kakkanäyte, pissanäyte, sellainen kuva, tuollainen kuva… Vauvaa tutkitaan, ronkitaan ja kopeloidaan. Äiti pääsee kotiin, vauva jää osastolle. Lääkärit eivät osaa sanoa mitään.

Päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Vauva kasvaa, muttei pääse kotiin. Äiti ja isä asuvat vuoroin sairaalassa, vuoroin kotona. Isä lyhentää työpäiväänsä. Rahaa ei jää laskuihin, joten rakenteilla oleva talo saa jäädä odottamaan parempaa hetkeä. Rakennuksia ei voi jatkaa.

Lopulta tulee vastaus. Vauvan tila on vakava. Vauva tulee tuskin koskaan oppimaan niitä taitoja, mitä muut saman ikäiset vauvat. Pysyäkseen hengissä vauva tarvitsee kalliit lääkkeet, mitä Kela ei korvaa. Valvontaa vauva tarvitsee 24/7 koko loppuelämänsä ajan. Lääkäri hymyilee ja sanoo, että Suomessa on erinomainen terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Äiti ja isä tulevat saamaan apua.

Vihdoinkin vauva pääsee kotiin. Vauvasta on kasvanut jo taapero. Isä palaa kokopäiväisiin töihin, äiti irtisanoutuu omasta työstään jäädäkseen kotiin hoitamaan lastaan. Lapsen hoito on niin vaativaa, ettei äiti saa nukuttua laisinkaan, ja äiti väsyy. Äiti hakee kunnalta apua. Kunta on sitä mieltä, että kotiapu kerran viikossa riittää.

Lapsen lääkkeet syövät perheen kaikki rahat. Keskeneräinen talo on pakko myydä sellaiselle, joka kykenee jatkamaan sen rakentamista. Auto vaihdetaan halvempaan. Äiti hakee kunnalta uudestaan apua. Kerran viikossa riittää. Äiti menee lääkärille ja kertoo väsymyksestään. Lääkäri määrää nukahtamislääkettä ja lähettää äidin kotiin. Seurantaa ei tarvitse, sillä äidin kasvoilla vilahti pieni hymyn väre kesken lääkärikäynnin.

Perheen elatus on isän kontolla. Hän raataa töitä niin paljon kuin kykenee, että saisi hankittua lapsen lääkkeet ja saisi tuotua vielä ruuankin pöytään. Perhe on muuttanut halpaan vuokra-asuntoon, jotta rahat riittäisivät. Kunta ei suostu maksamaan lapsen lääkkeitä.

Isä tulee töistä kotiin klo 22.00. Ylitöitä kannattaa tehdä, etenkin iltaisin. Seuraavana aamuna hän menee seitsemäksi töihin, ja jää taas ylitöihin, jotta perhe saisi rahaa. Hän on lopen uupunut, eikä hän ole pitänyt lomaa sitten isyysloman. Lomia isä ei pidä, vaan ottaa lomat ennemmin rahana.

Lopulta isä ei jaksa enää. Hän joutuu sairaalaan. Äiti jää yksin vastaamaan lapsesta, kodista ja taloudesta. Kunta päättää nostaa kotikäyntejä kahteen kertaan viikossa, mutta lääkkeitä ei makseta edelleenkään. Lääkäri katsoo, että nukahtamislääkkeet riittävät. Ja koska perheen luona käydään kunnan puolesta kahdesti viikossa, siinä pitäisi olla äidin mahdollisuus jutella sydäntä painavista asioista. Se riittää. Terapiaa ei tarvita. Äidin on jaksettava eikä hänellä ole varaa sairastua, koska muuten kukaan ei huolehtisi lapsesta.

Miltä tämä skenaario sinusta kuulostaa? Täysin utopistiselta? Olet siinä mielessä oikeassa, että tämä tarina on keksitty. Isää, äitiä ja vauvaa ei ole olemassa. Siinä mielessä olet kuitenkin väärässä, että tämä voisi olla jonkun perheen tarina! Suomessa, tässä hyvinvoinnin kehdossa, erityislasten isät ja äidit kohtaavat juurikin tällaista palvelua kuin mitä ylhäällä on kuvattu.

Kun lapsi sairastuu tai vammautuu, vanhemmat jäävät täysin yksin valtavan byrokratiaviidakon eteen. Kukaan ei kerro, mistä voi hakea apua, mitä kaikkea apua voi ylipäätänsä edes hakea ja mitä kaikkia lakisääteisiä velvollisuuksia kunnilla on. Ja vaikka vanhemmat saisivatkin selville, mistä hakea mitäkin apua ja tukea, se saatetaan kieltää mitä mielenkiintoisimmista syistä. Kunnat säästävät! Siksi palveluita ei haluta myöntää.

Kukaan ei koskaan kysy, mitä äidille tai isälle kuuluu. Ketään ei kiinnosta. Jos äiti tai isä väsyy, tarjotaan ensimmäiseksi huostaanottoa sen sijaan, että tarjottaisiin apua. Kun lapset otetaan pois, niin perheen ongelmat ratkeavat sillä.

Sosiaalitoimi tyrkyttää perhetyötä, mutta korostaa, että perhetyö on vain juttelua varten, ei käytännön apua varten. Terveyskeskuslääkärin tekemä lähete aikuispsykiatrian polille on hukkunut jonnekin, eikä kukaan löydä sitä mistään. Kun se vihdoin löytyy, toteaa psykiatri, että isä ja äiti voisivat käydä kerran kuussa vertaistuki-illoissa. Se riittää heille tueksi ja avuksi. Ja tämä ON tositarina. Tositarina eräästä tuntemastani perheestä.

Ei, palveluiden tuottaminen erityislapsiperheille ei ole ilmaista. Se maksaa kunnille rahaa. Perhe tarvitsee sekä sosiaalitoimen että terveydenhuollon palveluita ja perhe tarvitsee niitä paljon. Sekä erityislapselle että muulle perheelle. Mutta kumpi tulee halvemmaksi? Se, että perhe saa tarvitsemansa palvelut heti vai se, että perhe menettää kotinsa, molemmat vanhemmat menettävät työnsä, he menettävät asemansa veronmaksajina, he alkavat nostaa toimeentulotukea, he väsyvät ja lopulta, kun lapsi on tarpeeksi vanha muuttamaan palvelutaloon, eivät vanhemmat ole enää työkykyisiä, vaan he ovat syrjäytyneitä?

Saamalla tarvitsemansa tuen sekä sosiaalitoimesta että terveydenhuollosta vanhemmat voisivat jatkaa kummatkin työssäkäyntiään ja toimia veroa maksavina, tuottavina yhteiskunnan kansalaisina sen sijaan, että he syrjäytyisivät. Tämä vain tuntuu olevan kauhean vaikea asia kuntien ymmärtää. Ennemmin vanhempia pompotellaan luukulta toiselle, heidän annetaan odottaa kuukausitolkulla julkisen terveydenhuollon pitkissä jonoissa ja avunantoa pimitetään. Vaikka sitten vain periaatteen vuoksi, ellei muuta tekosyytä keksitä.

Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka työskentelette erityislasten vanhempien kanssa, kumpi on parempi. Väsynyt vanhempi vai jaksava vanhempi? Toimintakyvytön vanhempi vai toimintakykyinen vanhempi? Maksukyvytön vanhempi vai maksukykyinen vanhempi? Kumman elämä on teidän mielestänne laadukkaampaa ja terveempää?

Toivon, että mietitte näitä kysymyksiäni seuraavan kerran, kun pidätte väsynyttä äitiä kaksi vuotta aikuispsykiatrian jonotuslistalla, ja sen jälkeen toteatte, ettei hän mitään apua tarvitse. Tai toteatte, että jos hän myy autonsa pois, niin sen jälkeen perheen tilanne paranee, eikä sosiaalitoimen apua tarvita. Ehkä mielessänne saattaisi näitä kysymyksiä miettiessänne sittenkin vilahtaa ajatus siitä, että kysyisitte näiltä väsyneiltä vanhemmilta, miten he oikeasti voivat. Onko kaikki hyvin? Se on kysymys, mitä erityislasten vanhemmat eivät juuri ikinä kuule, vaikka haluaisivat, että se heiltä joskus kysyttäisiinkin.

Kirjoittaja on ADHD-aikuinen, erittäin pienenä pikkukeskosena syntyneen erityislapsen äiti, erityispedagogiikan pääaineopiskelija, Leijonaemot ry:n pitkäaikainen jäsen, Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistyksen pitkäaikainen hallituksen jäsen ja erittäin kovaääninen erityisperheiden oikeuksien puolestapuhuja.

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana Asklepios IV-kurssia.

Kirjoitus perustuu lukuisiin käymiini keskusteluihin erityislapsiperheiden arjesta sekä Leijonaemot ry:n blogiin, mistä voi käydä lukemassa tositarinoita siitä, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Blogi löytyy täältä: https://leijonaemot.fi/blogi/

21 tapaa pilata teinin päivä

Löysin eräästä erityislasten vanhempien vertaistukiryhmästä kerrassaan erinomaisen kirjoituksen: 21 tapaa pilata autismiperheen päivä. Sen lisäksi, että tämä lista pitää täysin paikkansa, sitä voi todella mainiosti soveltaa myös muihin erityisryhmiin. Löydät nämä 21 tapaa pilata autismiperheen päivän kohdat täältä: 

https://drive.google.com/file/d/1CrGrWSl3NcRf7bVWbpuf6L0QiIUVexQO/view

Minä, ADHD/AS-teinin äitinä, sain tästä erinomaisesta listasta idean, ja päätin tehdä uuden listan. Sellaisen, minkä kaikki kohdat olen ehtinyt kokemaan tämän päivän aikana, vaikka päivä ei ole vielä läheskään lopussa. Eli tässä teille 21 tapaa pilata teinin päivä, olkaapa niin hyvät!

1. Herätä teini aamulla kouluun.

2. Muistuta häntä ottamaan lääkkeensä.

3. Hoputa häntä lähtemään kouluun, ettei hän myöhästy.

4. Käske hänen pukeutua sään mukaisesti ja muistuta, että vielä ei ole kesä.

5. Kun hän tulee koulusta, tervehdi häntä ja kysy, miten koulupäivä meni.

6. Kysy, mitä koulussa oli ruuaksi.

7. Muistuta häntä läksyistä.

8. Muistuta häntä toiseen kertaan läksyistä.

9. Muistuta häntä kolmannen kerran läksyistä.

10. Kutsu hänet syömään ja keskeytä samalla hänen läksyjen teko.

11. Ole oma itsesi, koska olet joka tapauksessa ihan helvetin nolo.

12. Puhu teinille ja kysy häneltä ihan mitä tahansa hänen asioistaan.

13. Ehdota hänelle mitä tahansa yhteistä tapahtumaa kodin ulkopuolella.

14. Pyydä häntä siistimään huonettaan edes vähän.

15. Pyydä häntä osallistumaan ikä- ja kehitystason mukaisiin, yhteisiin kodin siivoustehtäviin.

16. Muistuta suihkuun menosta.

17. Muistuta toiseen kertaan suihkuun menosta.

18. Muistuta hien hajusta ja kolmannen kerran suihkuun menosta.

19. Käske hänen ottaa iltalääke.

20. Käske hänen mennä nukkumaan.

21. Toivota hyvää yötä.

En tiedä teidän teineistä, mutta meidän rakas pikku pirpana ainakin on sitä mieltä, että jokainen näistä kohdista on täysin turhaa mussutusta ja kaikki vaatiminen, muistuttelu ja hänen lähellään hengittäminen pilaavat hänen päivänsä täydellisesti. Olisin täydellinen äiti hänen mielestään, jos olisin näkymätön, hiljainen enkä ikinä tekisi mitään, koska mitä tahansa teenkin, teen sen väärin. 

Toivottavasti teillä on yhtä ihana teini kuin mitä meillä on!

Unien ihmeellinen maailma, osa 67

Olin nuori kirjailijatyttö sota-aikana. Perheeni (isä, äiti, minä ja siskoni) asuimme pienessä, vaaleanpunaisessa talossa pienellä saarella, missä meillä oli oma laatikko. Laatikko oli jaettu neljään osaan, ja jokainen nukkui omassa laatikon osassaan. Oli ahdasta, mutta se ei haitannut meitä. Meitä haittasi ympärillä riehuva sota.

Pidimme erilaisia iltoja, jolloin luimme kirjoja ääneen toisillemme. Eräänä iltana luin erästä pölyistä, vanhaa kirjaa. Kirjailijan nimi oli Satu Vuorio. Minusta kirja oli outo ja runot aivan kummallisia. Vanhat ihmiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että tämä on sitä oikeaa kirjallisuutta, eikä minun, nuoren hömppänätytön, turhia mielipiteitä otettu huomioon. Eikä myöskään minun tekemääni kirjallisuutta arvostettu.

Saimme tarpeeksemme sodasta. Naapurin pojan kanssa teimme suunnitelman, että menemme suurella lapsiporukalla saaren toiseen päähän, ja kiipeämme suuren piikkilanka-aidan ylitse. Se lopettaisi sodan. Toteutimme myös suunnitelmamme, ja ryntäsimme suuren piikkilanka-aidan luokse. Aitaan oli sidottu kiinni vastapuolen nuori poika, joka yritti huutamalla estää aikeemme. Hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan, koska oli sidottu kiinni, eikä pystynyt estämään meitä. Kiipesimme aidan yli, ja sota oli sen jälkeen ohitse.

Sodan jälkeen kaikki meni uusiksi. Saari, millä asuimme, oli pieni, joten isä päätti siirtää talomme toiselle saarelle, missä oli enemmän kaupankäyntiä. Talomme irroitettiin maasta ja siirrettiin sellaisenaan toiselle saarelle.

Uudella saarella oli vilkas kauppa, jota piti geisha. Häntä pidettiin huonomaineisena naisena, vaikka hän oli saaren rikkain henkilö. Äitini halusi karttaa tätä geishaa, kun taas isäni halusi saada hyvät välit häneen, jotta voisi itsekin rikastua olemalla hyvissä väleissä. Äitini käski meitä lapsia karttamaan tuota naista. Ja koska hän käski niin, minä tyttö menin suoraan tämän geishan pakeille ja pyysin pääsemään hänen maikokseen. Ellei joku tiedä, niin maiko on geishaoppilas. Sen jälkeen kävelin saarella maikon runsaissa meikeissä ja kamalissa kengissä. Ja tunsin itseni kauniiksi.

Eräänä päivänä meidän oli tavattava eräs perhe, jonka poika oli kiusannut minua rajusti ja loukannut minua pahasti. Sovimme geishan kanssa pienestä jekusta. Minä leikin, että minä olen se geisha, ja tämä geisha leikki olevansa maiko. Minä kävelin ylväänä, meikattuna ja geisha taas käveli vierelläni puhuen koko ajan tälle perheelle, jonka poika oli kiusannut minua. Minä yritin antaa kuvaa, että perhe oli liian ala-arvoinen, jotta minä, suuri geisha, voisin alentua puhumaan heille tai edes katsomaan heitä.

Unien ihmeellinen maailma, osa 65

Olin palannut koulun penkille, yliopistoon, opiskelemaan venäjää. Syystä, mikä ei unessa selvinnyt, halusin saada toisen maisterin tutkinnon venäjä pääaineena. Asuin Naantalissa, entisessä kotitalossani (mikä ihme Naantali-teema mulla on unissa nykyään?) ja minulla oli teinin lisäksi toinen pieni tyttö, nimeltä Hilla.

Opetus oli hyvin lukiomaista, ja eräs opettajistamme ilmoitti heti kättelyssä, että poissaoloista rankaistaan välittömästi. Tämäkin luento kestäisi kuuteen. Sanoin, ettei se vain käy, sillä Hillan päiväkoti menee viideltä kiinni, ja minun on haettava tyttö sitä ennen. Sain tympeän vastauksen vanhalta naisopettajalta, että minun pitää keksiä keino, mihin saada tyttö hoitoon. Hän ei päästäisi minua läpi, jos olisin pois lapsen takia.

Venäjän tunti meni siihen, että meikkasin. Opettelin tekemään eräänlaista sydämen muotoista rajausta huuliini. Tappelin puuterin ja meikkivoiteen kanssa, sekä rajauskynän, mikä oli mielestäni liian nestemäinen. Rajauskynä oli tummanlila. Tunnilla oli myös toinen tyttö, joka meikkasi ja laittoi hiuksiaan koko ajan. Silti taustalla oli koko ajan menossa venäjän tunti, ja opiskelimme. Meikkaaminen oli vain oheistekemistä.

Tunnin lopuksi pesin kasvoni ja sanoin, etten kehtaa tämän näköisenä lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Toinen tyttö, joka oli meikannut, sanoi, ettei häntä vain haittaisi, eikä aio pestä meikkejään pois, vaikka tiukka naisopettaja haukkuikin häntä huoran näköiseksi niissä meikeissään.

Uni hyppäsi hieman toiseen aiheeseen. Minulla oli edelleenkin kaksi lasta, teini ja Hilla, mutta olin menossa nykyisen mieheni kanssa treffeille. Olin sopinut Hillan isän kanssa, että hän tulee lapsenvahdiksi. Mieheni ei pitänyt Hillan isästä, ja yritin lepytellä häntä, että eikö se ole vain hyvä, että tämä isämies suostuu katsomaan oman lapsensa lisäksi myös teiniäni, joka ei ollut hänen lapsensa. Lopulta sain mieheni leppymään.

Treffeille emme kuitenkaan päässeet ihan heti lähtemään, sillä minulla oli vaikeuksia löytää oikeanlainen koru treffejä varten. Minulla oli valtava koruvalikoima, ja tutkistelin erilaisia sormuksia ja kaulakoruja. Kaikki koruni olivat helmeilevissä korurasioissa, missä oli sisällä vettä. Nämä olivat jotain "vesikoruja", ja tuottivat myöskin sitä vettä sinne rasian sisään. Olin saanut myös Hillan isältä arvokkaan sormuksen, missä oli silmälasien muotoinen kivi. Hän oli kosinut minua, mutta olin vastannut kieltävästi, sillä en välittänyt hänestä "sillä tavalla", vaikka hän olikin lapseni isä.

Luojan kiitos, heräsin tästä kamalasta painajaisesta! Minulle ei yhtään enempää lapsia, kiitos. Vaikka timantteja saisi olla pikkuisen enemmän... 

Unien ihmeellinen maailma, osa 61

Olin Reykjavíkissa lapseni isän ja exäni kanssa. Kaupunki oli valtavan mäkinen (höhöhö, mäkinen… höhöhöhöhö) eikä näyttänyt yhtään siltä, miltä Reykjavík oikeasti näyttää. Me istuimme pienessä kaupassa, pienen buffetin edessä. Kauppa oli päättänyt laajentaa asiakaskuntaa laittamalla pystyy pienen buffan keskelle kauppaa.

Buffetissa oli tarjolla vaikka mitä. Keskellä pöytää oli iso, kuuma kivi, millä lihat ja muut paistettiin. Heitin kivelle muutaman leivän paahtaakseni ne. Leivän päällä oli jotain ihmeellistä juustoa. Exäni valitti tästä oudosta toimintatavasta. Ruoka oli kuitenkin hyvää, jopa exäni mielestä, joka on ammatiltaan ravintolakokki.

Mount Esja Reykjavíkin keskustasta nähtynä.

Kesken ruokailun kauppa päätettiin ryöstää. Sisään tuli kaksi isokokoista miestä, sekä heidän saksanpaimenkoiransa. Koira ei ollut laisinkaan pelottava. Se tuli viereeni, ja katselin sen kasvoja. Koira tuntui hymyilevän minulle, vaikka sen omistajat huusivatkin ihmisille ja osoittivat aseilla. Muut olivat täydessä paniikissa, mutta minä en pelännyt yhtään.

Tilanne vaihtui. Olimme edelleen Islannissa, mutta tällä kertaa muuttamassa sinne. Isäni ajoi muuttoautoa, mutta oli jättänyt suurimman kuorman “jonnekin” odottamaan. Kysyin, milloin saamme loputkin tavarat, ja isäni sanoi, ettei sillä ole mitään kiirettä. Aloin huutaa, että totta kai, on kiire, sillä tarvitsen tavarani.

Minulle tuli paha olo, ja aloin oksentaa. Tajusin, että olen raskaana. Aloin itkeä, etten halua lasta, mutta isäni ei välittänyt, vaan sanoi, että itku pois, autoon ja lähdetään viemään tätä pienempää kuormaa. Hän alkoi raahata minua väkisin autoon, kunnes menetin tajuntani ja kaaduin maahan. Minut oli pakko viedä sairaalaan.

Lintuja kuvattuna Videyn saarelta, Reykjavíkin vieressä.

Sairaalaan lähti kanssani “täti”. Ihminen, jota en tosielämässä tunne laisinkaan. Sairaala oli värikäs, apeekkimainen paikka, ja jonotuskäytäntö oli täysin kummallinen. En tiennyt, mihin jonoon meidän olisi pitänyt mennä, mutta täti tiesi, ja valitsi isosta laatikosta meille jonotustunnuksen, mikä oli oudon näköinen pieni tavara.

Menin katsomaan hyllyllä olevia tavaroita, ja löysin meikkipaletin. Kysyin tädiltä, voisiko hän lainata minulle 40 paikallista rahaa, koska oma lompakkoni oli jääny taakse. Täti kyseli, tarvitsenko tuollaista meikkipalettia nyt ihan varmasti, koska hän ei ole kertaakaan nähnyt minulla esim. poskipunaa. Sanoin, että meikkaan aina niin, ettei minusta näkyisi, että meikkaan, joten kyllä tarvitsen. Valehtelin. Halusin vain tuon meikkipaletin.

Täti katsoi minua ja kysyi, onko minulla varmasti rahaa maksaa meikkipaletti takaisin. Sanoin, että on. Todellisuudessa en tiennyt, oliko minulla, mutta valehtelin saadakseni meikkipaletin. Minua ei kiinnostanut rahatilanteeni, vaan ainoastaan se, että saisin tuon paletin.

Heräsin siihen, että päässäni soi The Apology Song, mikä on eräs laulu The Book of Lifesta.

Unien ihmeellinen maailma, osa 54

Ihan oikeassa elämässä isäni asuu hyvin pienessä maalaiskylässä, punaisessa omakotitalossa, missä on kaksi huonetta ja keittiö. Viimeöisessä unessa hän asui keskellä korpea, suurten peltojen ja pitkän, mutkittelevan hiekkatien keskellä.

En ollut nähnyt isääni aikoihin. Hänen luonaan oli joitain tavaroitani, mitä minun oli pakko saada. Lähdin avomieheni kanssa käymään siellä, sillä tiesin, ettei hän olisi kotona eikä lukitse ikinä oveaan. Avomieheni ei tiennyt, missä isäni asuu eikä ollut koskaan tavannut isääni.

Astuimme valtavan maalaistalon eteiseen. Huoneet olivat korkeita ja valtavia, mutta sisustus oli niukka ja “maalaistyylinen”: Pirttikalustoa, vanhaa ja kulunutta sohvaa yms. Eteisestä lähti keittiö, ja keittiön jälkeen oli lukematon määrä huoneita pitkässä rivissä. Esittelin avomiehelleni taloa, kunnes isäni astui yhtäkkiä sisään. Hän oli hämmästynyt, että olin tullut ilmoittamatta. Minäkin hämmästyin, sillä tarkoituksenani oli nimenomaan tulla ilmoittamatta, käydä hakemassa tavarani ja lähteä pois ilman, että tapaisin isääni. Sanoin, että olin tullut käymään, koska halusin esitellä tulevan aviomieheni. Isäni uskoi tarinani, kätteli avomiestäni ja lähti pihahommiin.

Lähdimme etsimään tavaroitani. Kuljimme valtavien huoneiden läpi. Esittelin samalla taloa. Viimeisessä huoneessa oli televisio auki. Seinustalla oli kaksi sänkyä, ja niissä sängyissä oli isäni nuorimmaiset veljet katsomassa televisiota. Molemmat makasivat vilttien alla. Tervehdin ja sanoin, etten häiritse enempää.

Askarteluhuoneessa oli matala katto ja katosta avautui iso, salainen luukku. Luukusta putosivat tikapuut. Sanoin, että näitä tikkaita pitkin pääsemme ullakolle, missä tavarani ovat. Kapusimme ylös ullakolle, missä olivat rakennustyöt vielä kesken. Tavarani olivat kauimmaisella tasanteella, mihin ei ollut muuta pääsyä kuin pitkä lankku, mitä pitkin minä konttasin hakemaan, mitä halusin.

Keittiössä laskin tavarakassien määrän ja olin huolissani. Tavaroita oli valtavasti, ja minä en tulisi saamaan kaikkia näitä kasseja lentokoneeseen. Aloin panikoida toden teolla, mitä lentokentällä sanottaisiin, kun minulla on laukkuja selkeästi yli sen rajan, mitä saisin kantaa.

Heräsin herätyskelloon ennen kuin ehdin lentokentälle.

Unien ihmeellinen maailma, osa 4

Elin sinkkuna, miestennielijänä, enkä välittänyt kenenkään tunteista mitään. Kaikkein tärkeintä oli se, että sain, mitä tahdoin. Minua ei kiinnostanut, jos rikoin toiminnallani perheen tai parisuhteen, kunhan itse sain, mitä halusin.

Erään tuttavaperheeni isä herätti mielenkiintoni (tämä perhe on oikeastikin tuttavaperheeni, mutta perheen isä, niin mukava mies kuin hän onkin, ei ole sen tyyppinen mies, kenestä kiinnostuisin). Yritin iskeä häntä kaikin keinoin. Olin heidän kodissaan, olohuoneessa, ja pariskunnalle tuli kunnon riita aiheesta. Paikalla oli nuorin lapsista. Kun pariskunta poistui makuuhuoneeseen riitelemään, jäin olohuoneeseen nuorimmaisen kanssa. Jostain kumman syystä päätin peittää lapselta riitelyn äänet alkamalla laulaa hänen kanssaan Viisi pientä ankkaa. Teimme laulamisen ohella myös lauluun kuuluvat käsiliikkeet.

Tällainen uni tällä kertaa. Saa yrittää tulkita!