Hardcore IKEAstar ja valkoiset tennissukat

Heitän Logomon parkkipaikalla sen helvetin päheän rotsini takapenkille. En viitsi maksaa narikkaa. Nyt ei ole vielä niin kylmä, ettenkö pärjäisi tuon pienen kävelymatkan ihan vain hienossa Motörhead-mekossani.

Portsari katsoo meitä ja aloittaa tarinansa: "Okei, eli homman nimi on tämä. Lämppäri ei ole vielä tullut. Sen pitäisi soittaa tässä aulassa, mutta kuten huomaatte, lavalla ei ole ketään. Baari on auki, sieltä saa juotavaa, kun odotatte illan pääesintyjää. Heidän keikkansa alkaa kyllä ajoissa, sen lupaan. He nimittäin ovat jo täällä ja laittavat parhaillaan lavaa kuntoon. Lämppäri esiintyy sitten pääesiintyjän jälkeen."

"Selvä pyy, sanoi Manninen varista. Mutta osaatsä yhtään sanoa, missä helvetissä se lämppäri on, kun ei se kerran täällä ole?"

"Juu, osaan sanoa. Lähtivät Tukholmasta myöhäisemmällä laivalla, eivätkä ole sen takia vielä ehtineet tänne."

Voi vitun ruåtsalaiset! Lämppäri tulee pääesiintyjän JÄLKEEN? No, voihan sen tietenkin tehdä noinkin. Takaperoisuus voi joskus olla ihan kiva asia. Paitsi silloin, kun minä olen varta vasten tullut tänne ajoissa siksi, että kuulisin myös lämppäriltä pari biisiä, ja jättänyt yhden opiskeluhomman sen takia kesken. Jos olisin tiennyt tämän, olisin voinut jäädä kotiin vielä tunniksi tekemään hommia. Perkeleen paviaanit!

Menen baaritiskille ja tilaan cokiksen. Olen ystävällisellä päällä ja sallin aviomiehelleni yhden siiderin, vaikken itse voikaan juoda. Jos ajat, et ota. Ja minä päätin säästää tänään taksimaksut, kun huomenna on kuitenkin työpäivä. En kehtaa mennä ihan hirveässä kaasussa töihin. Enää toista kertaa.

Istun lavalla, missä lämppärin pitäisi soittaa ja pelaan aika kuluksi Frozen Free Fallia. Siinä se tunti menee mukavasti kukkaruukkuja keräillen. Cokis alkaa painaa rakossa, ja menen vessaan. Meinaan revetä naurusta, kun huomaan, että ruotsalaisuus on tarttunut myös Logomon vessakalustoon, mikä on selkeästi henkittu Ikeasta. Logomossa on kokoa oma pönttösi -teema tänään. Harmi, että ruuvimeisseli jäi kotiin. 

Onneksi sentään illan pääesiintyjä, Hardcore Superstar, aloittaa ajoissa. Roikun lavan edessä ja nojaan kaiteeseen. Pakko, koska tämä saatanan paska selkä. En kestä koko keikkaa, ellen saa nojata johonkin, ja kaikki pöydät ovat varattuja. Enkä minä, turkulainen nainen, mene seisomaan sellaiseen pöytään, missä on joku tuntematon ihminen. Hyi saatana! Siltä voi vaikka saada jonkun pöpön. Tai se voi vaikka puhua jotain! Se vasta kamalaa olisikin.

Pojat riekkuvat lavalla täynnä energiaa ja jengillä on hyvä meno päällä. Itsellänikin on hyvä fiilis ja moshaan sen, minkä selkäni kanssa pystyn. Kunnes... Näen jotain aivan järkyttävää. Niin kamalaa, että näen siitä huutopainajaisia ensi yönä. Basistilla oli jalassaan valkoiset tennissukat ja ruskeat purjehduskengät! Siis MITÄ HELVETTIÄ?!?!?! Hevibändin basistilla VALKOISET TENNISSUKAT?!?!?! Ja ne vitun PURJEHDUSKENGÄT!!!!!!! 

Hieraisen silmiäni ja katson toiseen kertaan. Jos vaikka olisinkin nähnyt väärin ja erehtynyt. Ei perkele. En ole erehtynyt. Sillä saatanan basistilla on OIKEASTI ne helvetin tennissukat ja purjehduskengät. Silmiäni alkaa särkeä ja minulle tulee paha olo. Oksettaa. Hyvä fiilis on kaikonnut Siperiaan painimaan karhujen kanssa. Niillä karhuilla ei sentään ole jalassaan jotain vitun tennissukkia.

Katsokaa nyt: VALKOISET VITUN TENNISSUKAT!

Viereeni tulee tuhannen kännissä oleva kikkelihevimies. Hänellä on kova meno päällä. Höpisee minullekin kännispäissään jotain, mistä en saa selvää, ja yrittää saada minua mukaan menoon. Minun tekee mieleni sanoa, että katso noita basistin kenkiä, mutta jätän sanomatta. Tuo jätkä on sen verran päissään, että tuskin näkee lavalle asti, vaikka se on metrin päässä.

Tulee minun lempibiisini tältä bändiltä: We don't celebrate Sundays. Yritän piristyä ja tanssia musiikin mukana, mutta kun ne saatanan valkoiset tennissukat vilkkuvat koko ajan silmissäni. Päätäni alkaa särkeä niiden sukkien loisteessa. Toivottavasti minulle ei tule tämän takia migreeniä.

Lämppäri Smash Into Pieces

Bändi lopettaa ja siirrymme takaisin aulatilaan, missä on kuin onkin lämppäri vetämässä omaa settiään. Ihan kivalta kuulostaa, paitsi ettei meillä ole aikaa jäädä kuuntelemaan näitä poikia. Pitää lähteä kotiin valmistautumaan huomiseen työpäivään.

Vitun tennissukat! Ei saatana! En pääse tästä yli enkä ympäri. Jos enää ikinä menen Hardcore Superstarin keikalle uudestaan, laitan hyvissä ajoin ennen keikkaa viestiä bändille: Katsokaakin, perkele, että sillä teidän basistilla on jalassa jotain muuta kuin ne vitun tennissukat ja ruskeat purjehduskengät!

Paljain jaloin pakkasessa

Herään kesken kamalan painajaisen siihen, että herätyskello soi. Olen taju täysin koivikossa, ja torkutan. Nukahdan uudestaan, ja painajainen jatkuu. Torkutan ties kuinka monta kertaa, kunnes saan kerättyä tajuni palasia edes sen verran sieltä koivikosta, että saan silmäni puoliksi auki. Minulla on tasan varttitunti aikaa nousta, pukea, skrapata auto ja lähteä yliopistolle. Arki on siis palannut!

Arki palasi jo eilen. Minulla piti olla vapaapäivä, mutta en halunnut kieltäytyä, kun minua pyydettiin kokemusosaajaksi RASEKO:on. Pidin, ilmeisesti suhteellisen hyvän, puheenvuoron ADHD:stä, ja minulle sanottiin, että pyydetään toistekin. Vaikken ollutkaan kauaa puhumassa, olin niin väsynyt tullessani kotiin, että makasin sohvalla koko illan, enkä saanut otetta mistään tehtävästä, vaikka tekemistä olisi ollut sellaisen parintuhannen asian verran. Keskittymiskykyni ei riittänyt, eikä jaksaminenkaan.

Minun olisi ehkä pitänyt vain maata kotona koko eilinen päivä, sillä se hyvin pieni meneminen kostautui tänään. Ja sain lähteä yliopistolle silmät ristissä, lääkkeet unohtaneena ja ilman sukkia. Kengät sentään muistin laittaa jalkaani! Tervetuloa ADHD-aikuisen elämään: Elämään, missä edes sukat eivät ole itsestään selvyys.

Kurvaan Sirkkalan pihaan ja poltan nopean tupakan samalla, kun juoksen Janus-saliin läppärilaukku olkapäällä keikkuen. Luennoitsijalla on tietoteknisiä ongelmia, joten hän on itsekin hieman myöhässä. Luojan kiitos! Tänään on Asklepios-koulutusohjelman toisen kurssin luento ja johdatus itsenäisesti suoritettavaan harjoitustehtävään. Kurssin aiheena on terveyden eriarvoisuudesta kirjoittaminen, ja kurssin vetää kirjallisuuden laitoksen yliopistolehtori. Minulla on yleisestä kirjallisuustieteestä syventävät opinnot suoritettuna ensimmäisessä maisterin tutkinnossani, joten ihan mitään kauhean uutta en itse luennosta saa. Tiesin kyllä ihan jo valmiiksi, että Minna Canth kirjoitti Suomessa aika räikeälläkin tavalla ihmisten eriarvoisuudesta ja toi esille köyhän kansanosan elinoloista johtuvia ongelmia.

Haukottelen, plärään puhelintani ja yritän pitää silmäni auki edes jotenkin. Pääsemme itse aiheeseen, eli siihen, millaisen harjoitustyön teemme. Tarkoitus on tehdä diskurssianalyysi jostain tekstistä, missä puhutaan terveyden eriarvoisuudesta. Harjoittelemme tätä harjoitustyötä pienissä ryhmissä. Mielestäni tämä harjoitustyön harjoittelu on idioottimaista touhua, enkä ymmärrä, miksi tällaista pitää harjoitella. Eivätkö yliopisto-opiskelijat muka osaa tutkia tekstiä ilman, että sitä harjoitellaan ensin? Voi luoja!

Eräs ryhmä saa ruotsinkielisen tekstin. Opiskelemme Turun yliopistossa, ja Åbo Akademi on tuo rakennus tuossa pienen matkan päässä. Ja fakta on se, että pakkoruotsista huolimatta ainoat suomenkieliset opiskelijat, jotka pystyvät lukemaan sujuvasti ruotsinkielistä tekstiä, löytyvät ruotsin laitokselta, eikä täältä meiltä. Minulle ei tulisi mieleenkään antaa mitään ruotsinkielistä tekstiä luettavaksi suomenkielisessä yliopistossa yhtikäs kenellekään! Ei sitä ruotsia niin sujuvasti suomenkielisen väestön keskuudessa osata.

Tämä Asklepioksen kakkoskurssi on kyllä sellaista kuraa, että tekisi mieli jättää välistä koko kakka, jos vain luonne antaisi myöten. Mutta kun tämä täti on varustettu sellaisella sisupussilla, ettei se sisu ihan heti lopu. Eikä se sisu myöskään salli minun luovuttaa. Väännän tuon huipputyperän harjoitustyön, ja teen siitä hemmetin hyvän, ihan vain tuon luennoitsijan kiusaksi. Onneksi kolmoskurssilla meillä on taas essee, eikä mitään diskurssianalyysia.

Vaikka tämä kolmetuntinen riemukas luento päättyykin, päiväni ei ole vielä pulkassa. Vielä on tiedossa seksiluentoa. Luento aloitetaan railakkaasti Bloodhound Gangin The Bad Touch-biisillä. Ajattelen mielessäni, että kyllä meillä Suomessa osataan, kun yliopistoilla on näin innovatiiviset ja monipuoliset opetusmetodit käytössään.

Puhumme seksuaaliornamenteista ja siitä, onko ulkonäöllä väliä. Ja fakta on se, että kyllä sillä ulkonäöllä on oikeasti väliä, vaikka kuinka joku väittäisikin vastaan. En minäkään olisi halunnut rumaa miestä naida. Enkä nainutkaan!

Päivä on ohi. Ja minä olen aivan loppu. En jaksaisi enää yhtä ainoaa luentoa enkä yhtä ainoaa menoa. Missä ovat ne rauhalliset opiskelupäivät, mistä unelmoin syksyn alussa? Pitkät ja hitaat aamut ilman kiirettä, kuivat ja tylsät esseet, opiskelu omalla kotisohvalla, omassa tahdissa. Enpä ole paljoa tuollaista tässä osoitteessa nähnyt. Aivan jotain päinvastaista, kyllä. Enkä saa huomennakaan rauhaa, sillä minun pitää lähteä kukonlaulun aikaan Tampereelle!

Toisaalta, huomisen jälkeen pahin on ohi. Pahin ravaaminen. Saan enemmän pitkiä aamuja ja vähemmän aikaisia herätyksiä. Minulla ei ole niin paljon luentoja enää, eikä minun tarvitse käydä kuin ehkä kerran viikossa yliopistolla. Saan keskittyä enemmän siihen kotisohvaopiskeluun ja esseiden kirjoittamiseen.

Vai pitäisikö minun nyt ihan ensin keskittyä siihen, että saan kerättyä voimani takaisin? Edes vähäsen. Ja sitten sen jälkeen kirjoittaa niitä esseitä? Sitä en lähde lupaamaan, että ensi keväänä ottaisin vähemmän kursseja, kun sitä lupausta en välttämättä pysty kuitenkaan pitämään.