Herään kesken kamalan painajaisen siihen, että herätyskello soi. Olen taju täysin koivikossa, ja torkutan. Nukahdan uudestaan, ja painajainen jatkuu. Torkutan ties kuinka monta kertaa, kunnes saan kerättyä tajuni palasia edes sen verran sieltä koivikosta, että saan silmäni puoliksi auki. Minulla on tasan varttitunti aikaa nousta, pukea, skrapata auto ja lähteä yliopistolle. Arki on siis palannut!
Arki palasi jo eilen. Minulla piti olla vapaapäivä, mutta en halunnut kieltäytyä, kun minua pyydettiin kokemusosaajaksi RASEKO:on. Pidin, ilmeisesti suhteellisen hyvän, puheenvuoron ADHD:stä, ja minulle sanottiin, että pyydetään toistekin. Vaikken ollutkaan kauaa puhumassa, olin niin väsynyt tullessani kotiin, että makasin sohvalla koko illan, enkä saanut otetta mistään tehtävästä, vaikka tekemistä olisi ollut sellaisen parintuhannen asian verran. Keskittymiskykyni ei riittänyt, eikä jaksaminenkaan.
Minun olisi ehkä pitänyt vain maata kotona koko eilinen päivä, sillä se hyvin pieni meneminen kostautui tänään. Ja sain lähteä yliopistolle silmät ristissä, lääkkeet unohtaneena ja ilman sukkia. Kengät sentään muistin laittaa jalkaani! Tervetuloa ADHD-aikuisen elämään: Elämään, missä edes sukat eivät ole itsestään selvyys.
Kurvaan Sirkkalan pihaan ja poltan nopean tupakan samalla, kun juoksen Janus-saliin läppärilaukku olkapäällä keikkuen. Luennoitsijalla on tietoteknisiä ongelmia, joten hän on itsekin hieman myöhässä. Luojan kiitos! Tänään on Asklepios-koulutusohjelman toisen kurssin luento ja johdatus itsenäisesti suoritettavaan harjoitustehtävään. Kurssin aiheena on terveyden eriarvoisuudesta kirjoittaminen, ja kurssin vetää kirjallisuuden laitoksen yliopistolehtori. Minulla on yleisestä kirjallisuustieteestä syventävät opinnot suoritettuna ensimmäisessä maisterin tutkinnossani, joten ihan mitään kauhean uutta en itse luennosta saa. Tiesin kyllä ihan jo valmiiksi, että Minna Canth kirjoitti Suomessa aika räikeälläkin tavalla ihmisten eriarvoisuudesta ja toi esille köyhän kansanosan elinoloista johtuvia ongelmia.
Haukottelen, plärään puhelintani ja yritän pitää silmäni auki edes jotenkin. Pääsemme itse aiheeseen, eli siihen, millaisen harjoitustyön teemme. Tarkoitus on tehdä diskurssianalyysi jostain tekstistä, missä puhutaan terveyden eriarvoisuudesta. Harjoittelemme tätä harjoitustyötä pienissä ryhmissä. Mielestäni tämä harjoitustyön harjoittelu on idioottimaista touhua, enkä ymmärrä, miksi tällaista pitää harjoitella. Eivätkö yliopisto-opiskelijat muka osaa tutkia tekstiä ilman, että sitä harjoitellaan ensin? Voi luoja!
Eräs ryhmä saa ruotsinkielisen tekstin. Opiskelemme Turun yliopistossa, ja Åbo Akademi on tuo rakennus tuossa pienen matkan päässä. Ja fakta on se, että pakkoruotsista huolimatta ainoat suomenkieliset opiskelijat, jotka pystyvät lukemaan sujuvasti ruotsinkielistä tekstiä, löytyvät ruotsin laitokselta, eikä täältä meiltä. Minulle ei tulisi mieleenkään antaa mitään ruotsinkielistä tekstiä luettavaksi suomenkielisessä yliopistossa yhtikäs kenellekään! Ei sitä ruotsia niin sujuvasti suomenkielisen väestön keskuudessa osata.
Tämä Asklepioksen kakkoskurssi on kyllä sellaista kuraa, että tekisi mieli jättää välistä koko kakka, jos vain luonne antaisi myöten. Mutta kun tämä täti on varustettu sellaisella sisupussilla, ettei se sisu ihan heti lopu. Eikä se sisu myöskään salli minun luovuttaa. Väännän tuon huipputyperän harjoitustyön, ja teen siitä hemmetin hyvän, ihan vain tuon luennoitsijan kiusaksi. Onneksi kolmoskurssilla meillä on taas essee, eikä mitään diskurssianalyysia.
Vaikka tämä kolmetuntinen riemukas luento päättyykin, päiväni ei ole vielä pulkassa. Vielä on tiedossa seksiluentoa. Luento aloitetaan railakkaasti Bloodhound Gangin The Bad Touch-biisillä. Ajattelen mielessäni, että kyllä meillä Suomessa osataan, kun yliopistoilla on näin innovatiiviset ja monipuoliset opetusmetodit käytössään.
Puhumme seksuaaliornamenteista ja siitä, onko ulkonäöllä väliä. Ja fakta on se, että kyllä sillä ulkonäöllä on oikeasti väliä, vaikka kuinka joku väittäisikin vastaan. En minäkään olisi halunnut rumaa miestä naida. Enkä nainutkaan!
Päivä on ohi. Ja minä olen aivan loppu. En jaksaisi enää yhtä ainoaa luentoa enkä yhtä ainoaa menoa. Missä ovat ne rauhalliset opiskelupäivät, mistä unelmoin syksyn alussa? Pitkät ja hitaat aamut ilman kiirettä, kuivat ja tylsät esseet, opiskelu omalla kotisohvalla, omassa tahdissa. Enpä ole paljoa tuollaista tässä osoitteessa nähnyt. Aivan jotain päinvastaista, kyllä. Enkä saa huomennakaan rauhaa, sillä minun pitää lähteä kukonlaulun aikaan Tampereelle!
Toisaalta, huomisen jälkeen pahin on ohi. Pahin ravaaminen. Saan enemmän pitkiä aamuja ja vähemmän aikaisia herätyksiä. Minulla ei ole niin paljon luentoja enää, eikä minun tarvitse käydä kuin ehkä kerran viikossa yliopistolla. Saan keskittyä enemmän siihen kotisohvaopiskeluun ja esseiden kirjoittamiseen.
Vai pitäisikö minun nyt ihan ensin keskittyä siihen, että saan kerättyä voimani takaisin? Edes vähäsen. Ja sitten sen jälkeen kirjoittaa niitä esseitä? Sitä en lähde lupaamaan, että ensi keväänä ottaisin vähemmän kursseja, kun sitä lupausta en välttämättä pysty kuitenkaan pitämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti