Iso sydän isoille ammattilaisille

Tänään, kun suhailin taksilla pitkin sateista Tamperetta ruuhka-aikaan, minulla oli paljon aikaa ajatella. Ja aloin miettiä, missä ammateissa olevat ihmiset ansaitsevat kaikkein eniten kunnioitusta. Sellaisen oikein helvetin korkean hatunnoston. Tulin seuraavanlaiseen tulokseen:

1. Tampereen taksikuskit

Siis onko vittumaisempaa ammattia kuin ajaa taksia Tampereella? Ratikkatyömaata siellä, ratikkatyömaata täällä. Huomenna eri reitit kuin tänään. Navigaattori on yhtä hyödyllinen kapistus kuin venäläinen perseensuristin. Ikinä ei tiedä, mistä kohti pääsee ajamaan. Ja siihen päälle vielä vittumaiset asiakkaat. Ihan valtavan iso hatunnosto Tampereen taksikuskeille! Olette kovia. 

2. R-kioskin työntekijät

Suomen pätevimmät työntekijät ovat Ärrällä. Pitää hallita oman puodin tuotevalikoima ja kassa, Veikkauksen tuotteet ja laitteet, postin tuotteet ja laitteet, Matkahuollon tuotteet ja laitteet, Schenkerin tuotteet ja laitteet, passin luovutus, tuntea kaikki mahdolliset liittymät, pitää osata keittää hyvää kahvia ja vielä osata palvella asiakkaita hymyssä suin. Eipä olisi minusta naista moiseen hommaan!

3. Työterveyslääkärit

Pitää päivästä toiseen kuunnella tylsistyneiden työntekijöiden ruikutuksia ja yrityksiä saada sairauslomaa siksi, että varpaasta katkesi kynsi. Ei helvetti! Minulta hajoaisi kuuppa alta aikayksikön moisessa hommassa. Suuri sydän työterveyslääkäreille.

4. Minun psykiatrini

Tarvitseeko tätä edes selittää? Minun psykiatrini tarvitsee minun takiani oman psykiatrinsa. Toisaalta, minun takiani häneltä eivät ihan heti lopu työt, ja minun ansiostani hän pääsee kesällä matkustamaan Bora Boralle!

5. Oikojat

Siis kuka jumalauta haluaa ylipäätänsä edes hammaslääkäriksi? En voi ymmärtää, millaisen ihmisen unelma-ammatti on tuijottaa toisten hammaskalustoa. Hyi saatana. Mutta että vielä erikoistua oikomiseen! Juuri siihen, mitä kaikki inhoavat. En ole kuullut vielä kenenkään sanovan, että oikomishoito on kiva asia, ja suorastaan odottaa oikojalla käyntiä.

6. Laivasiivoojat

Millaista olisi siivota ihmisten oksennuksia vuorokaudesta toiseen? Ja vielä nälkäpalkalla. En halua edes kuvitella. Silti olen aina päässyt siistiin hyttiin, kun olen laivaan mennyt. Eli hattua ylös laivasiivoojille!

7. Pa... Eipäs muuten olekaan!

Meinasin ensin kirjoittaa tähän patologi, mutta sen jälkeen tajusin, että eihän se patologin ammatti niin kamala ja vaativa olekaan! Hänen asiakkaansa ovat kuolleita!!! Kukaan ei valita eikä narise mistään, eikä tarvitse miettiä asiakastyytyväisyyttä. Ainoana haasteena on se, ettet sekoita ruumiita keskenään. Jumalauta, mikä ihana autuus, olla töissä ruumishuoneen hiljaisuudessa! Hei, minä haluan patologiksi!

8. Club Marilynin järjestyksenvalvojat

Jos olet ikinä asunut Turussa, niin tiedät, mistä puhun. Se paikka on teinihelvetti suoraan pahimmista painajaisistasi. Edes Freddie Krueger ei suostuisi menemään sinne! En voi kuin ihailla niitä ihmisiä, jotka jaksavat viikosta ja vuodesta toiseen katsoa kännissä örveltäviä 18-vuotiaita. Voi helvetti, mikä duuni!

9. Muumimaailman näyttelijät

Kuvittele viime kesää. 35 astetta hellettä, ja sinun pitää pukeutua Muumipeikoksi. Tunkea hikinen ja nihkeä ruhosi sellaiseen jumalattomaan vaatteeseen. Sen jälkeen kävelet siinä tuskakuumassa puvussa tuntikausia ympäri Kailoa, ja kuuntelet pikkukakaroiden huutoa ja kitinää. Seisot siinä puvussasi miljoonan ihmisen valokuvattavana. Ja pissahädän iskiessä pääsetkin ihan helposti vessaan sen mahtipontisen pukusi kanssa. En tekisi tuota hommaa! Iso peukku niille, jotka olitte viime kesänä Muumimaailmassa muumeja esittämässä.

Ja sitten viimeisimpänä, muttei todellakaan vähäisimpänä

10. Kasvatusalalla työskentelevät ihmiset

Me yritämme kasvattaa ja kouluttaa teidän räkänokkianne! Otamme vastaan huudot, haukut ja joskus jopa lyönnit. Käytämme kaiken vapaa-aikamme suunnitellen heille toimintaa. Yritämme jatkuvasti kasvavien ryhmäkokojen ja vähenevien resurssien kanssa taata heille laadukasta kasvatusta ja opetusta. Tappelemme teidän vanhempien kanssa ties mistä asioista, ja yritämme parhaamme mukaan pysyä kärryillä jatkuvasti vaihtuvista opseista. Ja ei, palkka ei todellakaan vastaa sitä työmäärää ja vastuuta, mikä meille kuuluu joka ikinen päivä. Opettajat alkavat kesäloman viimeisellä viikolla vasta palautua siitä stressistä, minkä he ovat keränneet kroppaansa kuluneen vuoden aikana.

Opekorkeakoulussa opiskelevat: Oletteko nyt ihan varma siitä, mitä teette? Olisiko vaikkapa hevostenhoitaja parempi ammatti? Hoidettavat ainakin ovat helpompia ja valittavat vähemmän.

PS. Kuvat teille tarjoaa Pixabay.

Jonseredi ja ämpäri unikavereina - Pakkohidastuksen paikka?

Kello on 9.30. Herätyskello pirisee. Herään aviomieheni ja ruskean ämpärin vierestä. Oloni on niin huono, edelleenkin, että minun on pakko todeta, etten kykene tekemään sitä, mitä minun olisi pitänyt tänään tehdä: Lähteä Tampereelle käyttäytymisanalyysiperusteisen eläinkouluttajien koulutuksen pääsykoehaastatteluun.

Nousen sen verran, että avaan tietokoneeni ja laitan itkunsävyisen sähköpostin siitä, etten yksinkertaisesti pysty vatsatautisena ajamaan kahta tuntia suuntaansa. Koulutussuunnittelija ymmärtää ja ehdottaa, jos tulisin huomenna uudestaan. Sanoin tulevani, jos oloni vähänkään tästä kohenee. Lupasin ilmoittaa joka tapauksessa, mikä on huomenna lopputuloksena.

Mieheni kuorsaa kuin jonseredi. Haen rakkaaksi käyneen ämpärini makuuhuoneesta ja siirryn sohvalle, pehmoisen pöllöviltin alle. Laitan silmät kiinni, ja siirryn unimaailmaan. Tai pikemminkin painajaismaailmaan.

Olen jo viikon verran nähnyt joka yö unta samalla teemalla. Taustat vaihtuvat, henkilöt vaihtuvat, mutta teema pysyy samana, ja se on yksinäisyys. Olen ahdistunut, yksinäinen enkä tunnu löytävän ketään sellaista, joka pysyisi rinnallani. Ahdistuksen tunne unessa on niin valtava, että yritän saada itseäni välillä väkisin hereille, jotta tuntemani ahdistus loppuisi. Heräämisen jälkeen minulla kestää muutaman minuutin tulla takaisin tähän maailmankaikkeuteen, ja tajuta, että se jonseredi siinä vieressäni on aviomieheni. Henkilö, jolle olen sanonut tahdon. Minun ei tarvitse olla yksin, enkä minä olekaan yksin! Minulla on mieheni, ja siihen päälle vielä runsas joukko ihania ystäviä. Eikä pidä unohtaa maailman rakkainta koiraa, Kaunoa! Tästä syystä en ymmärrä, miksi näen tällaisia unia, ja vielä toistuvasti.

Kello on 13.30. Herään puhelimen soittoon. Kaasona toiminut ystäväni soittaa. Hänelläkin on paha olo, ja täysin samanlaiset oireet kuin minulla. Pakko todeta, että olemme saaneet tämän taudin todennäköisesti yliopistolta, koska opiskelemme siellä kummatkin. Ja koska kukaan muu ei ole kipeänä, ainoastaan me kaksi turunyliopistolaista, niin asia vaikuttaa harvinaisen selvältä.

Posti tulee. Satu Mäkiselle on kirje maistraatista. Ihmettelen hetken, kuka helvetti on Satu Mäkinen ja miksi hänen postinsa tulee meille. Sitten koen Heureka-hetken, ja tajuan, että ihan itse se Satu Mäkinen tässä seisoo, täydessä lihassaan, oksennukselta haisevana.

Puolen tunnin päästä alkaisi seksiluento. Ellen päässyt sinne Tampereelle, en pääse kyllä seksiluennollekaan. Ottaa pattiin, etten pysty tekemään tänään oikeastaan yhtään mitään. Paitsi olemaan tiukassa syleilyasennossa ruskean ämpärini kanssa. Välillä teen syrjähypyn vessanpytyn kanssa, mutta älkää kertoko tästä syrjähypystäni ämpärille mitään! Se voisi tulla mustasukkaiseksi.

Menen takaisin makuuasentoon ja asettelen pöllöviltin päälleni. Mietin, onko tämä kaikki vain sattumaa, vai haluaako Karman-perkele sanoa minulle jotain. Sattuma toki ohjaa elämäämme hyvin pitkälle, mutta juuri nyt, häiden jälkeen, hirveän stressin ja kamalan pakokauhukiireen jälkeen, minä sairastun. Olen paahtanut koko syksyn enemmän kuin hotellin aamiaispöydän leivänpaahdin. Alkaako ruumiini, ja se Karman-perkele, antaa minulle ihan suoraa vinkkiä siitä, että nyt pitäisi hidastaa tahtia ja reilulla kädellä?

Genetiikan luennot tulevat Moodleen. Minun ei siis tarvitsisi käydä yhdelläkään luennolla fyysisesti, sillä voin katsoa kaikki luennot netistä. Seksiluentojen diat ovat myös Moodlessa, mutta siinä sivussa on niin paljon asiaa, että niillä luennoilla olisi hyvä istua. Ja koska minulla ei pahemmin ole muita luentoja enää tämän vuoden puolella, niin taidanpa tehdä niin, että jätän genetiikat kokonaan väliin, ja katson ne Moodlesta omalla ajalla. Seksiluennoille menen niinä päivinä, kun jaksan ja kykenen. Tampereelle menen huomenna, jos vain suinkin kykenen. Sen jälkeen en poistu “tält pualt jokke” enää tämän vuoden puolella.

Paljain jaloin pakkasessa

Herään kesken kamalan painajaisen siihen, että herätyskello soi. Olen taju täysin koivikossa, ja torkutan. Nukahdan uudestaan, ja painajainen jatkuu. Torkutan ties kuinka monta kertaa, kunnes saan kerättyä tajuni palasia edes sen verran sieltä koivikosta, että saan silmäni puoliksi auki. Minulla on tasan varttitunti aikaa nousta, pukea, skrapata auto ja lähteä yliopistolle. Arki on siis palannut!

Arki palasi jo eilen. Minulla piti olla vapaapäivä, mutta en halunnut kieltäytyä, kun minua pyydettiin kokemusosaajaksi RASEKO:on. Pidin, ilmeisesti suhteellisen hyvän, puheenvuoron ADHD:stä, ja minulle sanottiin, että pyydetään toistekin. Vaikken ollutkaan kauaa puhumassa, olin niin väsynyt tullessani kotiin, että makasin sohvalla koko illan, enkä saanut otetta mistään tehtävästä, vaikka tekemistä olisi ollut sellaisen parintuhannen asian verran. Keskittymiskykyni ei riittänyt, eikä jaksaminenkaan.

Minun olisi ehkä pitänyt vain maata kotona koko eilinen päivä, sillä se hyvin pieni meneminen kostautui tänään. Ja sain lähteä yliopistolle silmät ristissä, lääkkeet unohtaneena ja ilman sukkia. Kengät sentään muistin laittaa jalkaani! Tervetuloa ADHD-aikuisen elämään: Elämään, missä edes sukat eivät ole itsestään selvyys.

Kurvaan Sirkkalan pihaan ja poltan nopean tupakan samalla, kun juoksen Janus-saliin läppärilaukku olkapäällä keikkuen. Luennoitsijalla on tietoteknisiä ongelmia, joten hän on itsekin hieman myöhässä. Luojan kiitos! Tänään on Asklepios-koulutusohjelman toisen kurssin luento ja johdatus itsenäisesti suoritettavaan harjoitustehtävään. Kurssin aiheena on terveyden eriarvoisuudesta kirjoittaminen, ja kurssin vetää kirjallisuuden laitoksen yliopistolehtori. Minulla on yleisestä kirjallisuustieteestä syventävät opinnot suoritettuna ensimmäisessä maisterin tutkinnossani, joten ihan mitään kauhean uutta en itse luennosta saa. Tiesin kyllä ihan jo valmiiksi, että Minna Canth kirjoitti Suomessa aika räikeälläkin tavalla ihmisten eriarvoisuudesta ja toi esille köyhän kansanosan elinoloista johtuvia ongelmia.

Haukottelen, plärään puhelintani ja yritän pitää silmäni auki edes jotenkin. Pääsemme itse aiheeseen, eli siihen, millaisen harjoitustyön teemme. Tarkoitus on tehdä diskurssianalyysi jostain tekstistä, missä puhutaan terveyden eriarvoisuudesta. Harjoittelemme tätä harjoitustyötä pienissä ryhmissä. Mielestäni tämä harjoitustyön harjoittelu on idioottimaista touhua, enkä ymmärrä, miksi tällaista pitää harjoitella. Eivätkö yliopisto-opiskelijat muka osaa tutkia tekstiä ilman, että sitä harjoitellaan ensin? Voi luoja!

Eräs ryhmä saa ruotsinkielisen tekstin. Opiskelemme Turun yliopistossa, ja Åbo Akademi on tuo rakennus tuossa pienen matkan päässä. Ja fakta on se, että pakkoruotsista huolimatta ainoat suomenkieliset opiskelijat, jotka pystyvät lukemaan sujuvasti ruotsinkielistä tekstiä, löytyvät ruotsin laitokselta, eikä täältä meiltä. Minulle ei tulisi mieleenkään antaa mitään ruotsinkielistä tekstiä luettavaksi suomenkielisessä yliopistossa yhtikäs kenellekään! Ei sitä ruotsia niin sujuvasti suomenkielisen väestön keskuudessa osata.

Tämä Asklepioksen kakkoskurssi on kyllä sellaista kuraa, että tekisi mieli jättää välistä koko kakka, jos vain luonne antaisi myöten. Mutta kun tämä täti on varustettu sellaisella sisupussilla, ettei se sisu ihan heti lopu. Eikä se sisu myöskään salli minun luovuttaa. Väännän tuon huipputyperän harjoitustyön, ja teen siitä hemmetin hyvän, ihan vain tuon luennoitsijan kiusaksi. Onneksi kolmoskurssilla meillä on taas essee, eikä mitään diskurssianalyysia.

Vaikka tämä kolmetuntinen riemukas luento päättyykin, päiväni ei ole vielä pulkassa. Vielä on tiedossa seksiluentoa. Luento aloitetaan railakkaasti Bloodhound Gangin The Bad Touch-biisillä. Ajattelen mielessäni, että kyllä meillä Suomessa osataan, kun yliopistoilla on näin innovatiiviset ja monipuoliset opetusmetodit käytössään.

Puhumme seksuaaliornamenteista ja siitä, onko ulkonäöllä väliä. Ja fakta on se, että kyllä sillä ulkonäöllä on oikeasti väliä, vaikka kuinka joku väittäisikin vastaan. En minäkään olisi halunnut rumaa miestä naida. Enkä nainutkaan!

Päivä on ohi. Ja minä olen aivan loppu. En jaksaisi enää yhtä ainoaa luentoa enkä yhtä ainoaa menoa. Missä ovat ne rauhalliset opiskelupäivät, mistä unelmoin syksyn alussa? Pitkät ja hitaat aamut ilman kiirettä, kuivat ja tylsät esseet, opiskelu omalla kotisohvalla, omassa tahdissa. Enpä ole paljoa tuollaista tässä osoitteessa nähnyt. Aivan jotain päinvastaista, kyllä. Enkä saa huomennakaan rauhaa, sillä minun pitää lähteä kukonlaulun aikaan Tampereelle!

Toisaalta, huomisen jälkeen pahin on ohi. Pahin ravaaminen. Saan enemmän pitkiä aamuja ja vähemmän aikaisia herätyksiä. Minulla ei ole niin paljon luentoja enää, eikä minun tarvitse käydä kuin ehkä kerran viikossa yliopistolla. Saan keskittyä enemmän siihen kotisohvaopiskeluun ja esseiden kirjoittamiseen.

Vai pitäisikö minun nyt ihan ensin keskittyä siihen, että saan kerättyä voimani takaisin? Edes vähäsen. Ja sitten sen jälkeen kirjoittaa niitä esseitä? Sitä en lähde lupaamaan, että ensi keväänä ottaisin vähemmän kursseja, kun sitä lupausta en välttämättä pysty kuitenkaan pitämään.

Normielämää - Mitä se on?

Olen tänään taas pohtinut normaaliuden käsitettä ja sitä, millaista on olla normaali. En tiedä, mitä se on, sillä en ole ikinä kokenut sitä. Toisaalta, se kuulostaa joltain aivan kamalalta asialta, mitä en missään tapauksessa haluaisi ikinä kokeillakaan! Toisaalta taas, olisi vertailun vuoksi hauska saada kokea normaali elämä edes yhden päivän ajan.

Miltä tuntuisi herätä uuteen päivään virkeänä ja hyvin nukkuneena? Kellon soittaessa puoli seitsemältä nousisi reippaasti ylös, tuntematta laisinkaan väsymystä. Keittelisi rauhassa aamukahvit, lukisi päivän lehden ja käyttäisi koiran ennen töihin lähtöä, vailla kiirettä, vailla väsymystä.

Miltä tuntuisi tulla töistä kotiin virkeänä, ilman jatkuvaa sumua päässä? Miltä tuntuisi jaksaa laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, siivota koti ja ehkä lähteä vielä johonkin normaaliksi luokiteltuun harrastukseen normaaliksi luokitellun ystävän kanssa? Ja miltä tuntuisi tulla sieltä normaaliksi luokitellusta harrastuksesta kotiin, edelleenkin virkeänä, tekemään iltatoimet?

Miltä tuntuisi mennä normaaliin aikaan vuoteeseen ja nukahtaa heti? Ei kieriskelisi tuntikausia sängyssä unta odottaen. Tai vaihtoehtoisesti ei heräilisi pitkin yötä ja nukkuisi pätkittäin, Eikä heräilisi keskellä yötä tuskaisiin painajaishuutoihin, koska näki pahaa unta.

Miltä tuntuisi syödä normaali perhepäivällinen? Kun lapset tulisivat heti syömään ja söisivät sen, mitä tarjotaan, eikä heille tarvitsisi tehdä äärimmäisen nirsouden takia omaa ruokaa.

Millaista olisi ylipäätään, jos olisi normaali lapsi? Normaalisti käyttäytyvä, normaalilla äänenvoimakkuudella puhuva, ilman raivokohtauksia ja uhmakkuutta. Lapsi, joka voisi käydä normaaliksi luokitelluissa harrastuksissa itsenäisesti ja jolla olisi normaaliksi luokiteltuja kavereita, joiden kanssa hengailisi vapaa-aikana. Millaista olisi vuosi ilman KELA-hakemuksia ja perusteluja sille, miksi tarvitsen juuri tätä tukea tai tätä kuntoutusmuotoa? Millaista olisi, jos lapsi kävisi normaalia koululuokkaa?

Millaista olisi olla neuronormaali ihminen, joka ajattelee samoin kuin muut? Millaista olisi tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on? Kukaan ei pitäisi outona ja omituisena häslääjänä. Saisi kaikki hommat hoidettua ajallaan, ilman pelkoa unohtamisesta. Ei olisi ongelmia aloitekyvyssä eikä aloitettujen asioiden loppuunsaattamisessa. Ei tarvitsisi selitellä kenellekään sitä, miksi asiat ovat jälleen kerran tekemättä, miksi on taas myöhässä tapaamisesta ja miksi kämppä on kuin hävityksen kauhistus.

En ole koskaan tuntenut virkeyttä, sillä tämä kasistaneljään-yhteiskunta on myrkkyä viivästyneelle unirytmilleni. En osaa syödä perhepäivällisiä. En tiedä, millaista on kasvattaa kiltti ja hyväluonteinen lapsi, joka tottelee edes joskus jotain, ja joka ei tuhoa kaikkea, mihin sattuu koskemaan. En tiedä, millaista on elää normaalia arkea, sillä en ole ikinä elänyt sitä. Enkä tule ikinä siihen kykenemäänkään.

Olen ylpeä erilaisuudestani ja siitä, että en kuulu harmaaseen massaan. Erotun monessakin mielessä, ja olen värikäs persoona. Mutta koska erilaisen ihmisen elämä tässä harmaita, tylsiä ja normaaleja massoja suosivassa yhteiskunnassa on tehty meille värikkäille erilaisille ihmisille niin uskomattoman hankalaksi, olisi edes joskus hauska päästä kokeilemaan, millaista on olla harmaa ja tylsä normaali ihminen.

Se varmastikin olisi ihan helvetin tylsää.

Unien ihmeellinen maailma, osa 10

Jos joku teistä on nähnyt elokuvat 28 päivää myöhemmin ja 28 viikkoa myöhemmin, tietävät, mistä puhun, kun puhun ragesta.

Eli tänne meidän turvalliseen lintukotoomme ole päässyt iskemään rage. Se oli todella erilainen rage kuin leffoissa, eikä muuttanut ihmisiä zombeiksi: Se vain teki ihmisistä tunteettomia kusipäitä.

Metsän keskellä oli valtava pöytä.

Jostain kumman syystä, olin taas kerran raskaana. En tiedä, oliko lapsella isää, ja jos oli, kuka se isä oli, mutta unessa sillä ei ollut merkitystä. Olimme isossa porukassa juhlimassa. Vaikka tunsin ihmiset ympärilläni siinä unessa, tosielämässä en tunne sen näköisiä ihmisiä. Yhtäkkiä eräs porukkaamme kuuluva mies alkoi käyttäytyä oudosti. Katsoin hänen silmiinsä, ja huomasin, että valkuaiset ovat muuttuneet verenpunaisiksi. Tiesin, että tuo mies on saanut rage-tartunnan. En ollut ison raskausmahani kanssa kovin nopea liikkuja, joten mies sai minut helposti kiinni, ja raahasi minut väkisin keskelle metsää. Pelkäsin kuollakseni, mitä kaikkea tulee tapahtumaan.

Metsässä oli toinen rage-tartunnan saanut mies. Heillä oli selkeä suunnitelma meidän varallemme, muttei suunnitelma ikinä selvinnyt. Metsässä oli myös, Liisa Ihmemaassa-tyyliin, valtava pöytä ja tuoleja sen ympärillä. Minut istutettiin tuoliin. En ollut ainoa istuja, vaan pöydässä oli toinenkin henkilö: Itselleni täysin tuntematon mies. Myös tämä mies oli kauhuissaan. Emme uskaltaneet puhua mitään keskenämme, sillä pelkäsimme tartunnan saaneita miehiä.

Yhtäkkiä miehet katosivat jonnekin, ja metsästä juoksi hirveää vauhtia taas uusi mies (miksi näin hitosti miehiä, miksei muita naisia välillä?), joka huusi suoraa huutoa: “Lähtekää karkuun, nyt on tilaisuus, kun eivät huomaa! Juoskaa!” Otimme toisen pöydässä istuvan miehen kanssa jalat allemme, ja aloimme pinkoa, minkä kerkesimme. Pääsimme metsästä pieneen kylään, mikä sattumoisin oli painajaisteni Pöytyä (siellä asuminen teini-iässä muutaman vuoden ajan oli sellaista painajaista, ettette usko). Muita ihmisiä ei näkynyt. Olimme juoksemisesta aivan läkähtyneitä, etenkin minä ison mahani kanssa, ja uskalsimme hidastaa vauhtia.

Tässä vaiheessa koira tuli ilmoittamaan, että olisi pissahätä ja pitäisi päästä ulos, joten heräsin. Ihan hyvä vain, että heräsin, sillä uni oli aivan kauhea! Ja koska minulla on vapaapäivä, voisinpa vaikka harkita uudestaan nukkumaanmenoa.

Unessa minut raahattiin metsään.