Olen useasti pohtinut, myös tässä blogissani, sitä, miten lapsuuteni ja nuoruuteni on vaikuttanut siihen, kuka olen. Mitä pidemmälle opintoni etenevät, sitä enemmän olen pohtinut myös sitä, mihin hittoon minulla on oikein kiire. Koko ajan on järjetön suorittamisen tarve, ja koko ajan tuntuu siltä, että aika loppuu kesken. En ole hyvä, ellei minulla ole jokaista mahdollista pätevyyttä tässä maailmassa, ja koska aikani loppuu kesken, minun on pakko saada suoritettua ne puuttuvat pätevyydet juuri nyt.
Tänään luin Hesarin artikkelin alkoholistin lapsista ja siitä, miten vanhempien alkoholismi voi vaikuttaa vielä eläkeiässäkin. Artikkelin voi lukea täällä:
Artikkelissa lukee: “Ylenmääräinen suorittaminen saattaa olla seurausta siitä, että lapsuudessa päihteet ovat vieneet vanhemman elämässä paikan, joka olisi kuulunut lapsille.” Itse en koe olevani “ylenmääräinen suorittaja”. Jos asiaa kysytään joltain toiselta, vaikkapa sulhaseltani, hän vastaisi toisin.
Vaikka olen ajatellut tätä asiaa paljon, en ole ikinä ajatellut, että tarpeeni suorittaa voisi johtua juuri tästä. Olen ehkä ennemminkin yhdistänyt sen siihen, kun minulle jankutettiin aina, ettei minusta kuitenkaan mitään tule. Toisaalta, en ole juurikaan puhunut tästä kenenkään asiantuntijan kanssa, joten en ole päässyt analysoimaan tilannetta muualla kuin omassa pääkopassani, mikä ei ole ehkä se ihanteellisin keino, jos johonkin lopputulokseen haluaa päästä. Toki se pääasiallinen työ täytyy tehdä siellä omassa pääkopassa, mutta ulkopuolisen ihmisen näkökulmat saattavat viedä asiaa eteenpäin aivan eri tavalla.
Voisinko todellakin olla pakonomainen suorittaja siitä syystä, että olen elänyt nuoruuteni keräten tyhjiä viinapulloja olohuoneesta ja varastosta? Vai onko tämä vain kaikkien tulosten summa? Jatkuva dissaaminen, viinanhuuruinen koti, yksinäisyys ja sosiaalisten kontaktien puute? Nyt sitten paikkaan tätä kaikkea suorittamalla pätevyyden toisensa perään, tutkinnon toisen jälkeen. Vai?
Pidän opiskelusta todella paljon ja haluan oppia uutta. Joten vaikka kuka psykiatri tulisi sanomaan minulle juuri nyt, että tästä kaikki ongelmasi johtuvat, en aikoisi siltikään lopettaa opiskelua kokonaan. Voisin ehkä oppia rajoittamaan sitä, ja voisin oppia ajatusmallin siitä, ettei kaikkea ole pakko suorittaa, ja olen hyvä ihminen, vaikkei minulla olisikaan maailman kaikkia pätevyyksiä ansioluettelossani. Ja senkin voisin vielä oppia, että sitä aikaa on, ja ihan julmetusti onkin! Näillä eläkeiän korotuksilla olen töissä vielä 75-vuotiaanakin, joten minulla on vielä pitkä työrupeama edessäni. Eläkkeestä on turha haaveilla pitkiin aikoihin, jos koskaan.
 |
| Kauneinkin kukka lähtee pienestä ja mitättömästä nupusta. Se voi kukkia vain, jos sitä hoitaa hyvin. Olenkohan minä hoitanut omaa nuppuani tarpeeksi hyvin? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti